Robert Plant ja hänen Band of Joy -yhtyeensä esiintyivät Washington DC:ssä.
Teksti Pasi Tuominen, kuva Damian Rafferty
Joku saattaa muistaa laulaja Robert Plantin Led Zeppelin -nimisestä orkesterista. Band of Joy oli kuitenkin englantilaisen yhtye jo ennen legendaariseksi osoittautunutta Zeppeliniä.
Plantin ja Alison Kraussin muutama vuosi sitten levyttämä albumi Raising Sand nousi valtavaan suosioon. Se muun muassa puhdisti palkintopöydän Grammy-gaalassa viidellä pystillä.
Band of Joy -inkarnaatio onkin paljolti edeltävän levyn ansiota. Perinteisen amerikkalaisen rytmimusiikin ja englantilaisten merimieslaulujen hienostunut mikstuura on vallitseva maku myös viime syksynä ilmestyneellä levyllä. Plantin leimallisesti brittiläinen ilmaisu yhtyy kaikessa kuuluvaan gospeliin ja bluesiin.
Hienostuneemmalle ilmaisulle on totisesti ollut tilausta. Led Zeppelinin soittaminen meni pahimmillaan senpäiväiseksi kohkaamiseksi, ettei musiikkia selvin päin kuunnellut. Ja harva 60-luvulla niin tekikään.
Oliko se Black Dog?
Robert Plant & The Band of Joy on ensisijaisesti tulkitseva yhtye: levyltä löytyy ainoastaan yksi Plant-originaali. Se ei kuitenkaan tahtia haittaa, sillä sovitukset ovat komeaa kuultavaa.
Angel Dance on kohtalokkaasti noituva ja lumoava kappale, joka toimi upeasti myös orkesterin keikalla Washington DC:n DAR Constitution Hallissa tiistai-iltana 1. helmikuuta. Paitsi nimeltään myös ilmiasultaan The Beatlesia muistuttava Can’t Buy My Love taas vastaa menevämmästä materiaalista.
Rullaava ja kivan kertsin omaava Harm’s Swift Away kunnioittaa kirjoittajaansa Townes van Zandtia, stemmalaulun esiin tuova House of Cards puolestaan Richard Thompsonia.
”Richard Thompson on brittiläisen musiikin merkittävimpiä hahmoja. Jos nyt ei lasketa mukaan Black Sabbathia”, Plant murjaisi.
Plantin konserttia ilman Led Zeppelinin kappaleita on vaikea kuvitella. Myös Band of Joy esittää klassikkobändin matskua. Keikka alkoi niin ovelalla, hieman ’rautalankaisella’ sovituksella Black Dogista, että yleisön vaimeasta reaktiosta päätellen se jäi monelta tunnistamatta. Houses of the Holy kuullaan tänä päivänä rauhoitettuna versiona. Darrell Scottin steel-kitarasoolo antaa sille hienon säväyksen.
Ramble On ja jopa Rock & Roll sen sijaan muistuttavat yhä perinteisiä versioitaan. Omasta soolokatalogista Plant on poiminut keikkasettiin I’m in the Mood -biisin.
Siedettävää, Mister Plant
Robert Plant on edelleen rock-laulajien kärkikaartia. Zeppelin-ajan sinänsä legendaarinen kiljuminen on melkein historiaa – hän käyttää sitä enää erittäin tarkasti valikoiden – ja tilalle on tullut intensiivisen vahva tulkitseminen.
Tosimiehen lailla Plant antaa auliisti tilaa muillekin bändin jäsenille. Patty Griffin laulaa puhtaasti ja tarkasti. Hänen esille pääsynsä doo-wop/rockabilly/country-numerossa ei kuitenkaan vakuuttanut, kuten eivät peilin edessä harjoitellut ilmeet ja vartalonnytkäyttelytkään. Kun luontaista karismaa ei ole, on vähän tehtävissä.
Kitaristi-laulaja Buddy Miller sai myös tähtihetkensä. Illan kakkostähdeksi nousi kuitenkin monien kielisoittimien taituri Darrell Scott. Hän pääsi keskilattialle, ja johti orkesteria vanhassa country-suosikissa Satisfied Mind. Hetki oli konsertin parhaita, ja viiden laulajan stemmat (vain rumpali Marco Giovino ei livenä laulanut) pääsivät oikeuksiinsa.
Sähköisten ja akustisten soittimien yhteen miksaamisessa onnistuttiin DAR Constitution Hallissa kohtuullisesti. Usein soundi silti särkyi, eikä kuusihenkisen orkesterin sävykkyys välittynyt yleisölle.
”On upeaa, että yleisö löytää edelleen konsertteihini. Se merkitsee minulle paljon. Saan soittaa rakastamaani musiikkia, ja minulla on vielä kuulijoita, jotka sietävät tekemisiäni”, sanoo Robert Plant talvella 2011.
Robert Plant & The Band of Joy Washington DC:n DAR Constitution Hallissa 1.2.2011. Robert Plant (laulu, huuliharppu), Patty Griffin (laulu, kitara, lusikat), Darrell Scott (kitara, mandoliini, steel-kitara, banjo, laulu), Buddy Miller (kitara, laulu), Byron House (basso, taustalaulu), Marco Giovino (rummut). Lämppärinä North Mississippi Allstars.