Livearvio: Nicki Minaj avasi haarovälinsä lisäksi myös sydäntään Summer Upissa

Anna-Maija Lippu raportoi Lahden Summer Up -tapahtuman perjantaipäivästä, jolloin lavalla nähtiin festarin ulkomaiset tähtiesiintyjät Nicki Minaj sekä hiphop-duo Rae Sremmurd.

Summer Up
Mukkulan ranta, Lahti
3.7.2015

Teksti ja kuva: Anna-Maija Lippu

Summer Up 2015 on elämäni ensimmäinen Helsingin ulkopuolinen festari. Matka taittuu metron sijasta Onnibussilla ja asfalttiviidakon tilalla on Lahden kaunis järvimaisema nimeltään Mukkulan ranta. Alueelle saavuttuani huomaan myös, että taakse ovat jääneet pääkaupungin tapahtumien hifistelevät trendiruokakojut ja tarjolla on makkaraperunoita ja kebabia. Tuntuu kuin palaisi juurille jonnekin, missä ei kuitenkaan ole koskaan ollutkaan.

Mutta mikäs siinä: aurinko paahtaa, tunnelma on (vielä) rento ja mikä uskomattominta –paikalle ovat tulossa kaksi hiphopin kuuminta ilmiötä: untuvikko-nuorukaiset Rae Sremmurd ja nykyajan naisräpin kiistaton ykkönen Nicki Minaj. Realistisempi skenaario olisi ollut naisen oma keikka Hartwall Arenalla edellämainittujen poikien lämmittelemänä, mutta on maailmanluokan tähtiä saatu Suomen metsiin ennenkin. Sama ei kuitenkaan pätenyt suomalaisiin, sillä tapahtuma ei myynyt vaikuttavasta lineupistaan huolimatta loppuun. Johtuuko tämä sitten sijainnista tai mahdollisesti huonosta ajankohdasta, se jää mysteeriksi.

Kompakti musiikki- ja anniskelualue on keskitetty lähemmäs rantaa ja vaahtobileet, benjihyppypaikka sekä muut aktiviteetit ovat loitommalla. Päälavalta ylöspäin nouseva rinne toimii auditorion lailla ja kaukaakin näkee hyvin. Alkuillasta Musta Barbaari, Prinssi Jusuf ja Ruudolf pitävät bileitä pystyssä ja Karri Koirakin ilmestyy lopuksi vetämään yhä mukaansa tempaavan Lähe mun kaa -htitin. Odotus illan päätähtiä varten alkaa. Ensimmäiset liikaa nauttineet putoavat jo pois pelistä ja huojuvat pois päin mäkeä ylös. Puoli yhdeksän jälkeen Swae Lee ja Slim Jimmy eli Rae Sremmurd tulevat lavalle nuorta uhoa huokuen.

”Annamme teille parhaan show’n mitä olette koskaan nähneet”, Slim Jimmy julistaa.

Energiataso kuitenkin laskee loppua kohden. Slim Jimmy juo runsaita kulauksia kullatusta skumppapullosta. Pojat ovat etäisiä ja kontakti yleisöön on vähäistä, vaikka heidän päälleen suihkutetaan skumppaa. Biisien miksaus on laiskaa; äänet vaimenevat yleisön laulattamista varten turhan tiheään eikä kappaleita soiteta loppuun asti, ja kliimaksin tuntu häviää. Kohokohdiksi nousevat yksinkertaisuudessaan tarttuva Unlock the Swag ja kaksikon isoin hitti No Type. Melodinen bileräppi pitää lavan edustan liikkeessä, mutta hurmio ei leviä nurmea pitkin. Alkuvuodesta julkaistu SremmLife EP toimii varmasti paremmin hämyisissä kotibileissä.

Pian on Nickin aika. Epätodellisuuden tuntu kasvaa. Rae Sremmurd menee vielä läpi, mutta tuleeko itsensä oikeutetusti räpin kuningattareksi nimittänyt nainen todella Lahden rannalle esiintymään Summer Upin suomiräppiin tottuneelle nuorisolle?

Tulee. Noin 25 minuuttia myöhässä, mutta tulee.

Hän astelee ylös lavan keskellä olevia portaita. Kiljunta yltyy. Uusimman The Pinkprint -albumin mykistävän avoin aloituskappale All Things Go alkaa. Se on ainoa oikea valinta. Ennen kuin tulee liuta pinnallisempia hittejä, joiden perusteella moni on Nickin lokeroinut, hän tiivistää muutamaan minuuttiin elämäntarinansa ja synkimmät ajatuksensa.

”Suostuin kosintaan liian aikaisin. Serkkuni ei olisi kuollut, jos olisin antanut hänelle yösijan. Tein nuorena abortin. Minulla on vaikea suhde äitiini.”

Jauhot ovat kurkussa. Hänkin, vaikka niin nukkemaisen yliluonnollinen, on vain ihminen. Hänellä on yllään musta, läpikuultava pitsimekko ja tumma huntu.

”Sillä on liikaa vaatetta päällä”, sanoo mieshenkilö takanani, todeten ääneen varmasti monen muunkin paikalla olevan miehen ajatukset.

Vaikuttavan tyyni aloitus jatkuu koskettavilla Crying Game– ja Moment 4 Life -kappaleilla. Enemmistö odotti todennäköisesti räiskyntää ja puolialastomuutta heti alkuun, mutta ainakin eturivi syö suoraan Nickin kädestä. Hän on vakavissaan oleva, sydäntään purkava nainen. Hän kuitenkin uskoo itseensä ja osaa myös vaihtaa vapaalle. Tämän hän näyttää meille seuraavaksi.

Vaatekerrokset vähenevät ja Beyoncén ääninauhan avustama Feeling Myself langettaa hypnoottisen biittinsä ilmoille. Itsevarmuuden ylistys saa täydellisen jatkumon Beyoncén Flawless-remixistä, jolla Nicki vuorostaan vierailee. Sanoma kuuluu myös Nickin puheissa yleisölle. Hän tiedustelee, ketkä ovat parisuhteessa, ketkä sinkkuja ja onko paikalla seksikkäitä miehiä.

Tämän ironiseksi vastapainoksi Nicki huudahtaa ”Naiset, älkää laskeko kaikkea miehen varaan!”

”Shout out to all my independent women out there!”

Seuraa kuuluvimmat kiljumiset tähän mennessä.

The Pinkprint on Nickin toistaiseksi henkilökohtaisin albumi, joka on vahva kontrasti edeltäneelle Pink Friday: Roman Reloaded -albumille. Joka tapauksessa tuon EDM-sekametelisopan kappaleista Nicki muistetaan maailmalla parhaiten, minkä takia uusimman levyn helmiä jää kuulematta. The Night Is Still Young, joka on levyn ainoa elektro-sävyinen veto ja uusin single, tietysti soitetaan ja toimiihan tuo. Ennen tanssittavan materiaalin puolelle siirtymistä kuullaan kuitenkin vihaajille omistetut härskit manifestit Beez in the Trap ja Shit It on ’Em.

Nicki testaa yleisön asiantuntemusta muiden artistien kappaleista, joilla hän on ollut mukana. Vastaanotto on vaihtelevaa.

”Okei okei, ette tiedä näitä. Mutta tiedätteköhän tämän seuraavan?”

”My anaconda don’t…”

Viimeistään nyt Nickin syvemmistä aatteista vähät välittävät saavat haluamansa. Kyykkäämistä tanssijoiden kanssa esiintyy siihen tahtiin, että hän katoaa kauempaa katsoen näköpiiristä. Älyvapaa takalisto-anthemi saa aikaan hytkymisen aallon ja tarinankerronnallisia säkeistöjä on hauska muistella ulkoa. Sitten alkaakin loputon pop-kavalkadi: David Guettan tuottamien Hey Mama ja Turn Me On -hittien välillä on lähes neljä vuotta, mutta sama muotti kuuluu läpi ja jälkimmäinen tuntuu turhalta vedolta, vaikka yleisölle se kelpaakin.

Tulee vähemmän tunnetun Whip It -kappaleen vuoro. Nicki kysyy, kuka osaisi sanat. Lavalle poimitaan Susanna Mynämäeltä ja Lauri Helsingistä. Susanna pistetään istumaan keskelle lavaa esityksen ajaksi ja Laurille annetaan mikrofoni. Valmistaudun tuntemaan lievää myötähäpeää: osaakohan Lauri todella sanat? Pysyykö hän Nickin nopeatempoisen flow’n perässä?

Osaa. Ja pysyy. Lauri on selvästi niitä omistautuneita faneja, joka on kuunnellut Nickin kaikki biisit puhki. Yleisö villiintyy ja yllättyneet hymyt leviävät huulille.

Vaikka meno on enää silkkaa biletystä ja lavalla vilisee tanssijoita, Nicki on jatkuvasti läsnä. Pop-biisien sanoma ei ehkä ole sieltä autenttisimmasta päästä, mutta hyvän fiiliksen välittämisen halu on. Nicki käyttää tilaisuuden hyväksi myös kannustaakseen fanejaan.

”Pysykää koulussa! Älkää ikinä luovuttako itsenne suhteen, luvatkaa minulle että teette töitä ekstra-paljon tänä vuonna!”

Puhe on kliseinen, mutta harva artisti jaksaa sanoa keikoilla senkään vertaa.

Illan päätteeksi kuullaan Nickin kaksi isointa hittiä, Super Bass ja Starships. Vuonna 2011 listoja hallinnut Super Bass oli Nickin ensimmäinen puhdas pop-kappale, vaikka hän säkeistöissä räppääkin. Tämä toi hänet lopullisesti mainstream-yleisön tietoisuuteen, mikä todennäköisesti inspiroi seuraavan albumin EDM-yliampumisen ja tuomarointikeikan American Idolissa. Nickistä tuli niin sanottu household name; värikäs, persoonallinen ja peloton naishahmo, joka vaihteli peruukkeja pinkistä vihreään ja piiloutui hämmentävien asujen taakse.

Viime vuonna tapahtui muutos. Nicki erosi pitkäaikaisesta poikaystävästään, kirjoitti erolauluja, kevensi meikkiä ja piti tukkansa luonnollisen mustana. Todisteena tästä ilmestyi Pills and Potions – laulu ilman röyhkeitä sanaleikkejä ja musiikkivideo ilman neon-maalia tai takapuoleen tarkentamista.

”Fanini, jotka ovat seuranneet minua niin pitkään, ansaitsevat nyt nähdä oikean minäni”, Nicki kertoi The Pinkprintin julkaisua edeltävissä haastatteluissa.

Ja sen minän kuulee albumilla. Seassa on toki myös nopeita ja seksikkäitä kappaleita kuten Anaconda, mutta Nickiä ei vain katso enää samalla tavoin kuultuaan All Things Go– , I Lied– tai Grand Piano -kappaleiden vuodatukset.

Sydäntäsärkevän rehellisiä, hitaampia kappaleita kuultiin aiemmin tänä vuonna The Pinkprint -kiertueella muualla Euroopassa. Moniulotteisempaa Nickiä kaipaavien täytyy toivoa, että hän vielä jonain päivänä tulee omalle keikalleen Suomeen. Tai sitten pitää matkustaa itse Amerikan mantereelle kuun lopussa, jolloin Nickillä alkaa Yhdysvaltain-kiertue.

Festarikeikat ovat erilaisia: fokus on hiteissä ja vauhdikkaassa menossa. Keikan alkua lukuun ottamatta Nickin jo aiemmin lokeroineet voivat ylläpitää muodostamaansa mielikuvaa eksoottisesta, kurvikkaasta barbista, joka laulaa lentävistä tähtialuksista ja superbassosta.

Kuinkakohan moni edes kuuli aloituskappaleen synkät tunnustukset?