Dumarista mitään tietämätön ihminen meni tarkastamaan, onko se nyt muka niin hyvä kuin väitetään. Hurahtiko hän uskoon?
Tuomari Nurmio: Dumari ja Spuget, Melrose
Virgin Oil, Helsinki
16.12.2011
Teksti: Jose Riikonen, kuvat: Kalle Nieminen
On monesti kauhean vaivaannuttavaa, kun joku tuttavapiiristä löytää mielestään maailman parhaan yhtyeen. Tästä nimittäin seuraa, että tuttava soittaa sitä uutta ihastusta joka ikisissä illanistujaisissa. Sitten, kun tämä musiikki soi, kukaan ei saa puhua, vaan kaikkien on pakko keskittyä musiikkiin ja kaivella siitä nyansseja. Kun biisi on ohi, siitä pitää keskustella ja sitä pitää tulkita intohimoisesti.
Sitten se tuttava raahaa porukkaa sen uuden ihastuksen keikalle, vaikka ketään ei kiinnosta. Harvemmin sitä osaa rakastua yhden keikan perusteella mihinkään, mistä ei juuri mitään tiedä.
Tämä johdatus siksi, että minä en tiedä Tuomari Nurmiosta yhtään mitään. Tiedän – pitäisi tietää, mutta kun ei ole koskaan kiinnostanut.
Piti siis paikata tämä aukko sivistyksessä ja mennä katsomaan Tuomari Nurmion Dumari & Spuget -kokoonpanon keikkaa. Avukseni raahasin kourallisen Dumari-diggareita sekä yhden kaltaiseni sivistymättömän. Voisinko rakastaa ensisilmäyksellä?
Jos olet Nurmion fani ja tiedät hänestä kaiken, ei kannata lukea pidemmälle, sillä mitään uutta tuskin tekstistäni löydät. Tämä teksti on kirjoitettu perstuntumalla ja yhden illan pohjalta. Tämä on Dumari-ummikon – ja vieläpä hiukan vastahakoisen sellaisen – näkemys siitä, mitä on Dumari vuoden 2011 joulukuussa. Toki Melrose taisi itse asiassa olla se illan pääesiintyjä, mutta alun perin tämä oli Dumari-retki, joten kirjoitan vain siitä.
Kokoonpanoja Dumarilla on ollut sata ja yksi, mutta tällä kertaa paikalla oli siis kohtalaisen riisuttu Dumari & Spuget. Odotamme raakaa, kolisevaa rock-musiikkia ja mahdollista tanssitunnelmaa, emme valtaisaa taide-elämystä.
Aluksi tarkastelemme yhtyettä toisen sivistymättömän kanssa tanssilattialta. En yhtään ymmärrä, mikä tässä kiehtoo, eikä ymmärrä toinenkaan sivistymätön. Melkein toivoisi, että bändi suksisi pois häiritsemästä. Yhtye kolisee ja rämisee alkukantaisesti ja jopa häiritsevästi. Lääkitsemme itseämme oluella ja pyrimme tällä tavalla pääsemään paremmin tunnelmaan.
Siirrymme parvelle, jossa myös seurueemme sivistyneet ja ymmärtäväiset tarkastelevat yhtyettä. Kysyn, mikä meno? Onko hyvä? Miksi en ymmärrä? Seurueen suurin Dumari-diggari katsoo kiiluvin silmin meitä sivistymättömiä ja hämmästelee.
Tässä vaiheessa pitää kertoa, että tämä tyyppi on niin sanottu tolkun mies. Insinööri, joka ei koskaan tanssi baareissa(eikä edes käy tanssibaareissa, vaan kaljakuppiloissa). Kahdeksasta neljään -mies, joka pysyy töiden jälkeen kotona eikä lähde rilluttelemaan. Mies, joka pelaa sulkapalloa säntillisesti kaksi kertaa viikossa. Mies, joka vihaa kaikenlaista taidehörhöilyä ja ylipäänsä kaiken maailman tyhjännauramista ja ilottelua.
Mutta nyt hän – luoja paratkoon – tanssii villisti! Jos Dumari saa hänet tanssimaan, siinä on pakko olla jotain erityistä. Yritän vielä ymmärtää.
Soimaan itseäni, kun tällä tavalla työkeikalla juon oluen toisensa perään. Sitten, kappale kappaleelta, ymmärrän, että itse asiassa minun kuuluukin juoda olutta. Käy nimittäin niin, että lopetan tyystin tarkastelun, analysoinnin ja kädet puuskassa -arvioinnin. Tartun Insinööriä kädestä ja villiinnyn parvella tanssiin hänen kanssaan.
Se, mikä vielä puoli tuntia sitten oli rasittavaa kolinaa, alkaa kuulostaa alkukantaiselta, likaiselta ja viehättävältä rymistelyltä. Se saa jalan tamppaamaan ja sielun siihen pikkupoika-tilaan, jossa ei enää välitä hämmästellä, miksi tuntuu hyvältä. Tärkeintä on, että tuntuu!
Tästä syystä oluen juominen on hyvä. Olut taklaa päänsisäisen analysoijan laitaan rajulla tavalla ja kehottaa laittamaan jalalla koreasti mistään mitään välittämättä.
Lopulta, encoren aikana, Dumari soittaa Huda hudan. Tässä vaiheessa iltaa se on suurin piirtein parasta, mitä koskaan voi kuulla. Sen biisin minäkin tunnen! Nyt tanssitaan!
Kun aloitin tämän reportaasin kirjoittamisen, olin hieman huolissani, kun veitsenteräviä mielikuvia ei yhtyeestä jäänyt. Kysyin insinööriltä apua. Hän vastasi:
”Hyvä oli! Tsekkaa tekstarisi siltä illalta, mun tyttöystävä laittoi sulle yhteenvedon.”
Katson viestit:
”Muista se alkukantaisuus, rytmi lähtee sisältä… Yksinkertaista mutta niin… : )”
Hän on kovin, kovin oikeassa. Tuon viestin lukiessani muistin sen vartalon lävitse kulkevan, alkukantaisen tunteen, jonka Dumari sai sinä iltana aikaan.
Mutta uskoisin silti, että tämä oli yhden illan juttu, ainakin tältä erää. Varmasti Dumari on vakituisena kumppanina mitä parhain arjen rikastuttaja, kun siihen jaksaa keskittyä kunnolla. Mutta ennen kuin viitsin matkata syvemmälle hänen pauloihinsa, voin aina muistella, kuinka hän sinä yhtenä iltana riisti poikuuteni sillä rajulla tavalla, jonka vain Dumari osaa.