Livearvio: Peter Gabriel esitti Helsingissä yhden hienoimmista areenakonserteista koskaan

Jean Ramsay vieraili Peter Gabrielin keikalla Hartwall-areenalla ja vaikuttui näkemästään.

Teksti: Jean Ramsay, kuvat: Tomi Palsa

Peter Gabriel
Hartwall-areena
20.5.2014

”Loppu riippuu sinusta”. Nämä olivat Peter Gabrielin viimeiset sanat meille helteisenä tiistai-iltana.

Niihin tiivistyy jotain Gabrielin taiteen avoimuudesta. Gabriel on aina ollut muusikko, joka ammentaa useasta virrasta, länsimaisen taidemusiikin perinteistä ja sen ulkopuolelta.

Gabriel on taitava sanoittaja, mutta hänen musiikiinsa tullaan rytmi edellä. Toisin kuin monet aikalaisensa ja kollegansa, Gabrielin musiikin läpi rytmi virtaa verevänä ja elintärkeänä. Se pulppuaa välillä jäljitellen hitaimpia mahdollisia sydämenlyöntejä, välillä kiihtyen, kuin itsensä ekstaasiin ruoskien.

Gabriel on rytmien suuri ymmärtäjä. ”Turhautunut rumpali”, kuten entinen yhtyetoveri, Genesiksen Mike Rutherford on häntä kutsunut.

IMG_9842

Back to Front -kiertueen saapuessa Areenalle on mieli monella tavalla jännitynyt. Onhan kyseessä yksi nykyisen musiikkimaailman suurimmista vitsauksista, pyöreitä vuosia täyttävän klassikkoalbumin ympärille rakennettu juhlakiertue.

Tosin kuin yleensä, illuusio on lähes täydellinen. Bändi (huikea Manu Katché rummuissa, Tony Levin bassossa, David Rhodes kitarassa) on pitkälti sama kuin alkuperäislevyllä. Jopa lavarakenteet ovat alkuperäiset: viisi valonheittimiä kannnattelevaa boom cranea, jotka kiertävät välillä lavan etureunaan muusikoiden keskelle kömpelöinä ja uhkaavina.

Ruotsalaisten taustalaulajattarien esiteltyä itsensä neljän kappaleen aikana (aloitus tasan kello 20, Gabriel itse esittelemässä) lähtee varsinainen show käyntiin samanlaisella täsmällisyydellä.

Gabriel astelee lavalle ja esittelee toimintasuunnitelmansa. Hän on kuulemma kokki, ja ilta jakautuu kolmeen osaan: alkuruoka, pääruoka ja jälkiruoka. ”Or ’pudding’, as we call it in England”, Gabriel lisää myhäillen.

IMG_9865

Illan avaava sanaton work-in-progress Daddy Long Legs näyttää Gabrielin paljaimmillaan. Kappale esitetään flyygelin ääressä basisti Tony Levinin tukemana. Mitään efektejä ei ole missään, jopa areenan valot pysyvät pääällä. Efekti on voimakas ja harkittu.

Yhtye tulee lavalle, ja seuraa pitkälti akustispohjaiset luennot kappaleista Come Talk to Me ja Shock the Monkey. Tätä seuraa sukellus progesuvantoon, kolmannen soololevyn kappaleeseen Family Snapshot, jonka toisen säkeistön aikana Areena putoaa dramaattisesti pimeyteen.

Gabriel tuli uransa alkupuolella tunnetuksi teatraalisista esiintymisasuistaan ja kiinnostuksestaan visuaalisiin taiteisiin. Samaa saamme kokea tänä iltana. Illan onnistuneimman ison jyräbiisin Digging in the Dirtin klaustrofobiset lähikuvat tuovat mieleen Tony Ourslerin projisoidut nuket, Mercy Streetin pin point -kamerat muistuttavat Ropert LePagen lavastuksista. LePage tosin on tehnyt Gabrielin kanssa yhteistyötä, eli konkreettinenkin linkki löytyy.

Jälkimmäinen kappale on muuten yksi illan hienoimmista hetkistä. Gabriel laulaa haavoittuneen laulun selällään lavalla, ison maalitaulun keskellä. Tunnelma on huikea. Areena kuuntelee hiljaa.

IMG_9655

Kuten arvata saattaa, on So tosiaan se jälkiruoka. Tunnelma on rakennettu taiten: tänä iltana kuullut Family Snapshot, No Self Control, Solsbury Hill, Shock The Monkey ja The Family and The Fishing Net olivat läsnä jo alkuperäisellä vuoden 1987 kiertueella otoksina aiemmasta tuotannosta. Varsinkin Snapshot ja Fishing Net näyttävät yhtyeen taidot progemman matiaalin parissa, ja biisit ovat sitä kautta eräitä illan komeimmista ohjelmanumeroista.

Hieman yllättäen ne isot hitit (Sledgehammer ja Big Time) ovat illan lussuimpia ja tylsimpiä esityksiä. Hitaat, hiljaiset ja vaivihkaa kasvavat laulut pesevät ne mennen tullen. Mercy Streetin ohella illan kohokohtia on Don’t Give Up, jossa lämmittelijänä toiminut Jenny Abrahamsson ainakin näyttää Kate Bushilta jos ei nyt aivan kuulosta häneltä. Paremmin Abrahamsson hoitaa In Your Eyesin lopun korkeat lauluosuudet, jotka nostavat niskavillat pystyyn.

Tuo hitaasti kasvava levyn lopetusbiisi on itselleni illan suurin hetki. Bändi on sen aikana aivan tulessa.

GabrielHki

Encoreina kuullaan Gabrielin Millenium Domen avajaisiin säveltämältä OVO-levyltä The Tower That Ate People, joka toimii nimensä mukaisesti: kappaleen lopussa katosta laskeutuu aiemmin lyhyen laskun ja nousun tehnyt kiekko, jonka keskelle Gabriel jää. Kun se nousee taas ylös, jää Gabriel laulamaan laulua loppuun keskiöstä laskeutuvan harsotuubin keskelle. Sen ympärille laskostuu kaksoisheliksi, joka monimerkityksellisesti nielaisee artistin.

Illan lopettaa Biko, kuten aina. Jotain tuon kappaleen voimasta kertoo se, että vaikka kaikki tietävät odottaa sitä – biisihän on ollut tuolla paikalla kaikki vuodet sen ensiesityksestä asti –, on se livenä koettuna yhä pysäyttävä kokemus.

Poliisisellissä kuolleen anti-apartheid- ja ihmisoikeustaistelija Stephen Bikon (1946–77) muistoksi kirjoitettu kappale on yhä yksi hienoimpia esimerkkejä siitä, miten politiikka voi toimia popkappaleen sisällä. Siinä on empatiaa, vihaa, periksiantamattomuutta, rakkautta… Kaikkea, mikä maailmassa on hienoa.

Viimeinen säkeistö nostaa niskavillat pystyyn.

You can blow out a candle, but you can’t blow out a fire. Once the wind catches the flame, the wind will blow it higher”, Gabriel laulaa.

The rest is up to you.” Loppu riippuu sinusta..

Jäähallillinen ihmisiä heristää nyrkkiä ja laulaa ”who-ho-hoo”, enkä voi välttyä ajattelematta, että sitten he äänestävät perussuomalaisia.

Kotiin kävellessä vaikutuksen tekevät Gabrielin nöyryys ja maanläheisyys, ja kuinka hyvässä kunnossa hänen äänensä on.

Yksi hienoimmista Areenalla kuulemistani konserteista.

IMG_0099