Livearvio: Robin kovan paikan edessä – miten aikuinen yleisö otti teinitähden vastaan?

Kari Heikkilä

Niko Peltonen vieraili Robinin konsertissa The Circus -klubilla Helsingissä. Yleisö kyllä söi nuorukaisen kädestä, mutta tähden repertuaari on vielä kovin kapea, kriitikko arvelee.

Robin
The Circus, Helsinki
30.10.2015

Huutomyrsky yltyy jo aika monennetta kertaa puolen tunnin sisään, mutta tällä kertaa syystä. Kyllä, tähti juoksee lavalle. Robinin “ensimmäinen K-18-keikka” voi alkaa. Puhdas euforia henkii jokaisesta ihohuokosesta lähietäisyydellä.

Tämä hetki täpötäydessä Circuksessa on parasta just nyt. Seistä täällä väentungoksessa, äänten ja hajusteiden kakofoniassa, jossa aistit eivät erota mitään yksityiskohtia, on parasta just nyt. Määritelmähän toteuttaa itsensä. Tässähän sitä nimittäin ollaan, ja kun näin kerran pääsi käymään, niin parempaakaan ei just nyt ole tarjolla.

Olisi typerää kirjoittaa, että popista on tullut tyhjän spektaakkelin kulttuuria. Se on ollut sitä aina. Silti ongelma tuntuu levymyynnin laskiessa ja todellisen poptähteyden kärjen kaventuessa vain pahenevan.

Prosessit, joiden kautta todellisia poptähtiä syntyy, tuntuvat aika sattumanvaraisilta. Kun joku – kuten Robin – sitten onnistuu tuon aseman saavuttamaan, hänen ei tarvitse lunastaa sitä millään todellisilla ansioilla.

Spektaakkeli syntyy siitä, että hän on olemassa ja tulee esiintymään jonnekin Circukseen.

On yhdentekevää, millaisia kappaleita esitetään, miten ne esitetään tai onko kenelläkään oikeasti kivaa. Tämä on nyt Robinin “ensimmäinen K-18-keikka”, tämä on spektaakkeli, tästä on nautittava.

Olen itse asiassa Circuksessa nyt ensimmäistä kertaa, ja täytyy sanoa, että vaikka klubin tilaratkaisut ovat sinänsä hengittävämpiä ja paremmin liikkumisen mahdollistavia kuin esimerkiksi Tavastialla, on soundi täällä aivan kauhea. Asemoidun miksauspöydän lähituntumaan asiantuntevia neuvoja noudattaen, mutta pelkkää sekavaa puuroa tämä on tässäkin. Tiedä sitten, miten paha tilanne on klubin syrjäisemmissä nurkissa.

Toisaalta nyanssien puute ei varmastikaan ole pelkästään Circuksen vika. Robinin taustalla on näihin kuvioihin tyypillinen perusrockbändi höystettynä kahdella kosketinsoittajalla, ja kaikki tuntuvat soittavan koko ajan ihan vitusti liikaa. Kova meininki täytyy lunastaa nuotti nuotilta.

Näennäinen nyanssien hukuttaminen on toki järkevä ratkaisu silloin, kun niitä nyansseja ei alun perinkään ole. Kun kohkataan hirveästi koko ajan, ei yleisö tule ajatelleeksi toiminnan perimmäistä onttoutta.

Ei nyt niin, että tänne olisi ajattelemaan tultutkaan. Olisi kuitenkin mukavaa kuulla edes joitakin hyviä biisejä.

Valitettavasti keikan mittaan paljastuu sekin, ettei niitä Robinilla nyt loppuviimeksi ihan hirveästi ole.

Onnellinen-voimaballadin kohdalla mielialani piristyy hetkellisesti – siinä on jotain viattoman kouluromanssin herkistävää aitoutta, ihastumiseksi muuttuvan ystävyyden koskettavaa kuvausta, joka resonoi omiinkin nuoruusmuistoihin. Tosin tässäkin tapauksessa on fiilisteltävä lähinnä levyversiota, koska livesoundi ei tätäkään kappaletta palvele.

Onneksi se sentään vedetään alkuperäisen version tyyliin, sillä uudella Yhdessä-kollaboraatiolevyllä kuultava, Club for Fiven kanssa tehty versio on jotain aivan kammottavaa.

Koko Yhdessä-levy on itse asiassa Robinilta (tai hänen taustajoukoiltaan) varsin omituinen peliliike. Melkoinen osa sen materiaalista on ihan vain järkyttävän huonoa. Club for Fiven tai Vesa-Matti Loirin kaltaiset hahmot tuntuisivat kuuluvan aivan muualle kuin maan suosituimman teini-idolin levylle.

Etukäteen voisi pelätä tähtivieraita lappavan Circuksen lavalle enemmänkin, mutta Robinin show’na tämä pysyy, vaikka joku Kasmir välillä kävisikin estradilla kääntymässä.

Niin, Robin itse. Häntä on kehuttu karismaattiseksi ja lahjakkaaksi esiintyjäksi, jossa on luontaista tähtiainesta. Haastatteluissa hän on jättänyt itsestään vaikutelman skarppina nuorukaisena, jolla ainakin sosiaaliset taidot ovat täydellisesti hallussa.

Hyvä laulajakin hän varmasti kiistatta on, vaikka Circuksen olosuhteissa siitä on mahdotonta saada kunnollista näyttöä.

Mutta onko hänessä sellaista tähtikarismaa, jonka edessä on pakko sulaa, vaikka vastentahtoisestikin?

Ei tunnu olevan. Liikkuvuutta kyllä riittää. Lava ei ole Robinille ainakaan liian iso. Mitään sanottavaa hänellä ei tunnu olevan. Välispiikit jäävät vähiin. Yleisölle on riitettävä sen, että tässä on nyt Robin esittämässä hittejään.

Kyllähän se riittääkin. Meteli biisien välissä ja ajoittain niiden aikanakin on sellainen, ettei se pelkästään huumaa korvia vaan alkaa jo nakertaa sielua.

Noin tunnin kohdalla huomaan olleeni jo pitkään aktiivisesti epämukavuusalueella. Lavalta kuuluva puuromainen, mutta hysteerisellä energialla päälle käyvä musiikki sekoittuu kaikkiin muihin hahmottomiin aistihavaintoihin tavalla, joka käy todella tukalaksi.

Myöhemmin, kotimatkalla, ajattelen toiveikkaasti: ehkä tällaiset tapahtumat kaikessa vastenmielisessä tyhjyydessään ovat kuin termiittejä nakertamassa spektaakkelin yhteiskunnan perustaa. Lopulta sen on romahdettava onttouttaan. Näin ei voi jatkua ikuisesti.