Opeth, Alcest
The Circus, Helsinki
12.11. 2014
Teen näin heti kättelyssä muutaman tunnustuksen.
Ensinnäkin Opeth on mielestäni yksi tämän hetken parhaimmista yhtyeistä. Yli kaksikymmentä vuotta sitten perustettu ruotsalainen progebändi yhdistelee erilaisia musiikkityylejä ja äänimaisemointia niin vaivattomasti, että eihän sellaista voi kuin ihailla.
Lisäksi yhtye tekee musiikkia poikkeuksellisen tietoisena siitä, ettei mikään synny tai kasva tyhjiössä. Toisin sanoen Opeth on aina onnistunut käyttämään musiikin lähihistoriaa lähes akateemisen tarkasti: sen kappaleet rakentuvat kuin tieteelliset artikkelit viittauksineen, alkulauseineen ja loppuyhteenvetoineen.
Kun bändi siis käyttää referenssimateriaalinaan esimerkiksi Culpeper’s Orchardia, The Moody Bluesia tai Goblinia, tämä kirjoitetaan auki samaan tapaan kuin akateeminen lähdeviite.
Toiseksi pidän Opethista vieläkin enemmän nyt, kun yhtyeen kantava voima, kitaristi ja laulaja Mikael Åkerfeldt heivasi kuolometalliörinät uusista kappaleista kokonaan pois.
Älkää ymmärtäkö väärin! Ennen vuonna 2011 julkaistua Heritage-albumia ilmestyneet levyt ovat edelleen suosikkejani, ja esimerkiksi Blackwater Park kuuluu omien kaikkien aikojen suosikkialbumien kolmen kovimman joukkoon. Mutta jo Ghost Reveriesin aikaan alkoi tuntua siltä kuin Åkerfeldt ikään kuin kipuilisi murinalaulun kanssa.
Moni sanoo, että hänen örinälaulunsa huononi laadullisesti viime vuosien aikana, mutta minä en tarkoita tätä. Opethin kappaleet alkoivat yksinkertaisesti kuulostaa siltä, että miestä kiinnosti ennemmin progressiivisen musiikin lähihistoria kuin death metal, eikä edelliseen oikein istu jälkimmäisen elkeet.
Niin hyvä albumi kuin Watershed onkin, se olisi suoraan sanottuna huomattavasti parempi ilman päälleliimatun kuuloista murahtelua.
Ja kolmanneksi: en oikeastaan osaa suhtautua kriittisesti mihinkään, mitä Åkerfeldt tekee. Tuo velmuileva ja haastattelutilanteissa sekä keikoilla kappaleiden välissä silkkaa pöljähuumoria viljelevä laiheliini voisi hakata vaikka tunnin verran kahta kiveä yhteen, purkittaa sen levylle ja minä ostaisin sen ilomielin. Hän on valloittavan ristiriitainen keulahahmo yhtyeelle, joka soittaa toisinaan hankalaa, synkkää ja raskasta musiikkia.
Illan Helsingin The Circuksessa polkaisi omaan makuuni aavistuksen verran liiankin verkkaiseen tyyliin käyntiin ranskalainen Alcest. Levyllä bändin tunnelmallinen kenkiintuijottelu on paikoitellen suhteettoman upeaa kuunneltavaa, mutta keikkapaikan lattialta katsottuna homma näytti – ja erityisesti kuulosti – paikka paikoin ihan vain pelkältä muniinpuhaltelulta.
Lyhyen intron jälkeen bändi soitti avauskappaleena uusimman Shelter-levynsä singlen, Opalen. Alcestin vähäeleisen esiintymisen pelasti kertaheitolla selkeät ja kirkkaat soundit, joten lievästä tylsistymisestä huolimatta yhtyettä seurasi vierestä oikein mielellään.
Suhteellisen lyhyeksi jääneen setin puolivälissä kuultu kappalekaksikko Autre Temps ja L’eveil des muses olivat myös varsin mieleenpainuvia kokemuksia. Yhtyeen laulaja Neige ei miltään supliikkimieheltä vaikuttanut, mutta pari pakollista kehua yleisö kuitenkin sai.
Ranskalaisten suorittaman lauteidenlämmittelyn taputteli valmiiksi niin ikään Shelteriltä tuttu kymmenminuuttinen raskaasti tunnelmoiva ja lähes lainehtiva Délivrance.
Opeth on keikkaillut Suomessa ahkerasti, mutta itse olen tähän asti nähnyt bändin valitettavasti ainoastaan festareilla. Nämä ovat kategorisesti vääriä tilaisuuksia kuunnella Opethin kaltaista yhtyettä, jonka festivaalikeikka päättyy juuri kun se on päässyt kunnolla alkuun. Soittoaika on usein turhan lyhyt, ja raikas ulkoilma tekee vain äärimmäisen harvoin hyvää tummanpuhuville progressiivisille viboille.
Klubimiljöö on Opethin kaltaiselle hämy-yhtyeelle vain ja ainoastaan eduksi. Bändi asteli aikataulussa lavalle tutun ilmeettömästi, mutta heti ensimmäisenä polkaistu uuden Pale Communion -levyn aloituskappale Eternal Rains Will Come enteili erinomaisesti tulevaa: luvassa oli raskaan ja tunnelmallisen progressiivisen musiikin messu, jota ryyditettiin poikkeuksellisen hienolla valoshow’lla.
Opeth soitti Helsingissä pitkälti saman setin kuin Tampereen Pakkahuoneella päivää aikaisemmin. Parin uuden laulun jälkeen jälkeen ryhdyttiin käymään läpi vanhempaa tuotantoa, ja lopputulemana Åkerfeldt kumppaneineen soitti illan aikana kappaleita yhteensä kymmeneltä levyltä.
Pale Communionilta kuultiin kolme biisiä, ja keikan vanhinta materiaalia edusti vuonna 1996 ilmestyneen Morningrisen pitkä ja polveileva aloituskappale Advent.
Vuodesta 1996 hypättiin suvereenisti lähes kaksikymmentä vuotta eteenpäin, sillä heti Adventin jälkeen Opeth soitti kolmannen – ja tällä keikalla viimeisen – uuden kappaleensa Elysian Woes. Pyörivien värivalojen ja savukoneen puhaltaman, pyörteinä kieppuneen tiheän usvamassan kanssa tunnelma lähenteli vuoroin harrasta kokemusta ja psykedeelisiä illanistujaisia.
Laulujen välissä Åkerfeldt hauskuutti yleisöä tutulla pöljähuumorillaan. Eräässä välissä mies kehuskeli, että Opeth on kotoisin ”Skandinavian todellisesta pääkaupungista”. Yritin yleisön buuauksen ylitse kovasti huutaa, että mitä väliä! Eihän Suomi käytännössä edes kuulu Skandinaviaan. Valitettavasti miksauspöydän kohdalta lavalle oli kuitenkin jo tuossa vaiheessa käheäksi käyneelle äänelleni aivan liian pitkä matka.
The Circuksessa soitettu setti erosi Tampereen keikasta käytännössä vain yhden ainoan sekunnin verran. Helsingissä Opeth nimittäin tarjoili harvinaisempaa herkkua ja esitti yhden cover-kappaleen: Napalm Deathin sekunnin mittaisen grind-rykäisyn You Suffer vuodelta 1987.
Moisen ilonpidon jälkeen soudettiin taas takaisin tutummille tummille vesille, ja Opeth tykitti keikkansa loppuun April Etherealin, The Lotus Eaterin ja aina yhtä mainion päätöskappaleen The Grand Conjurationin tahdeissa.
Encorena kuultiin vain yksi kappale, mutta sillä olikin sitten pituutta lähes vartin verran. Deliverance oli alusta lopputahteihin asti yksi elämäni hienoimmista livekokemuksista: paitsi että se on yksi lempibiisejäni Opethin pitkässä tuotannossa, se summaa hienosti yhteen bändin parhaita puolia ja erityisesti uskomatonta kykyä sovittaa saman otsikon alle monenlaista tunnelmaa.
Opeth on monella tapaa poikkeuksellinen yhtye. Sillä on harvinainen kyky esittää omat monimutkaiset ja polveilevat biisinsä lähes virheettömästi myös lavalla. Yhtyeen musiikki voi levyllä toisinaan kuulostaa ”akateemiselta” tai turhan vaikealta, mutta tälle oivallisena vastakohtana toimii yhtyeen kollektiivinen kyky olla keikkatilanteessa erittäin hienosti läsnä.
Lisäksi Mikael Åkerfeldtin itseironinen, itsevarma ja huumorintajuinen esiintyminen muistuttaa elävästi siitä, että tummanpuhuva ja raskaskin musiikki voi omalla tavallaan olla – paremman sanan puuttuessa – hauskaa.
Ja esimerkiksi Helsingin-keikan valossa en edes jaksa yrittää ymmärtää niitä nillittäjiä, joiden mielestä Åkerfeldtin murina olisi viime vuosina muuttunut erityisen huonoksi. Se on menettänyt aavistuksen verran terävyyttään, mutta tämä ei mielestäni ole vielä mikään erityinen kritiikin aihe. Etenkin kun puhdas laulu mieheltä sujuu paremmin kuin suurimmalta osalta metallimusiikkia laulavilta bändien nokkamiehiltä.
Yksi tämän hetken parhaimmista bändeistä soitti yhden parhaimman koskaan näkemäni keikan. Ja sillä hyvä.