Liveraportti: huippukuntoinen Von Hertzen Brothers konsertoi Lontoossa

Veljesryhmä yrittää saada jalansijaa ulkomailta, ja taidoista uran urkeneminen ei ainakaan jää kiinni.

Teksti: Maria Kivimaa, kuva: Universal

Von Hertzen Brothers, Jurojin
Borderline, Lontoo
1.10.2011

Von Hertzen Brothersilla on ongelma: yhtye kuulostaa livenä huikean paljon paremmalta kuin levyllä. Vähenevän äänitemyynnin ja kasvavan keikkamarkkinan aikana parempi näin kuin toisin päin.

Von Hertzen Brothersilla on toinenkin ongelma: uusimmat singlelohkaisut ovat ehkä huonoimpia biisejä Stars Aligned -albumilta. Pelkästään näitä kuuntelemalla pelkää joutuvansa keikalle johonkin Sunrise Avenuen ja Limp Bizkitin tähdittämään collegerock-helvettiin.

Tämä pelko hävisi noin kahdeksan sekuntia sen jälkeen, kun Mikko tarttui mikrofoniin Lontoon Sohon Borderline-klubilla viime lauantaina. Näin yhtyeen lavalla nyt ensimmäistä kertaa, ja vakuutuin korvia myöten.

Yhtye leikitteli jossain tiukan ja herkän, raa’an ja komean kauniin, vanhan maailman ja huomisen välimaastossa. Veljeksistä solisti Mikko vastasi primitiivisestä räimeestä ja Kie taiteellisesta laulukikkailusta – stemmat kuulostivat parhaimmillaan Fleet Foxesilta. Kosketinsoittaja Juha Kuoppala heitti kehiin kaivattua psykedeelistä kosketinvelhoilua, tosin aivan liian harvakseltaan.

Keikan keskivaiheella koettiin pieni notkahdus, kun settilistalla oli peräkkäin Always Been Right ja Angel’s Eyes. Etenkin jälkimmäinen kappale on jo nimestä lähtien aikamoista kuraa, Rasmuskin osasi tämän genren paremmin (tai pahemmin). Takaisin progeraiteille päästiin Bring Out The Snakesin (joka saattoi nousta tämän vuoden järisyttävimmiksi live-elämykseksi, sellaiset olivat väreet selkämyksessä) ja viimeisenä biisinä kuullun I Believen avulla. Encoren yhtye lainasi King Crimsonilta, ja se soi lähes tajunnanräjäyttävällä temmolla ja tunteella: kovaa ja korkealta, välillä hienosti hempeillen.

Pelkästään levyjä kuuntelemalla jää tästä orkesterista paljon ymmärtämättä. Lavalla nämä velikullat heräävät eloon, ottavat yleisönsä ja hurmaavat. Ja saavat musiikkinsa kuulostamaan monimutkaisemmalta, synkemmältä ja kiehtovammalta. Yksinkertaisesti paljon paremmalta.

En yleensä lämpene turhasta kokeellisuudesta tai instrumentaalihinkkauksesta, mutta Von Hertzen Brothersin kohdalla on toisin. Häpeilemättömän subjektiiviset terveiseni bändille kuuluvatkin näin: Enemmän lauluosuuksia Kielle ja enemmän, rohkeampaa ja oudompaa progeilua, stemmalaulantaa ja sitä Kuoppalan syntsavelhoilua. Vähemmän helppoja, kivoja ja tarttuvia melodioita. Muuten tällä juututaan Musexin nettisivuille tai päästään korkeintaan Frankfurtin musiikkimessuille. Rohkeammalla ledzeppelöinnillä ja pinkfloydistelulla mahdollisuuksia on vaikka mihin.

Työsarkaa tosin löytyy, kertoi jo yleisönkin anatomia: suomalaispuolikas koostui punatukkaisista marimekko-kevytgooteista ja jokusesta vuosittaisella ulkoiluillallaan ilakoineesta pikkupankkiirista, lontoota puhuvan puolikkaan keskivertokuulija taas oli vähemmän hehkeästi harmaantunut, vatsakas, bändipaitainen setähahmo. Mihin jäivät hipsterit ja musiikkibloggaajat?

Tunnelma kosketteli matalaa kattoa jo alusta lähtien, ja parin sadan hengen yleisö teki mitä Mikko käski. Tällä fiiliksellä täyttäisi alkuperäisen, isommankin areenan, mutta vähäisen lipunmyynnin vuoksi keikka oli jouduttu siirtämään puolta pienempään Borderlineen.

Sananen vielä lämmittelybändi Jurojinista: jos teatraalinen nu-metal uppoaa, tsekatkaa. Parempaa kuin Nightwish.