Mark Knopfler teki ihmeteon! Keski-ikäinen yleisö nousi, liikkui ja uhmasi sääntöjä

Mark Knopfler esitti Hartwall-areenalla lempeää ja rauhoittavaa musiikkia, mutta sitten keski-ikäinen yleisö yhtäkkiä villiintyi.

Teksti: Saku Schildt, kuva: Jana Blomqvist

Mark Knopfler
Hartwall-areena, Helsinki
9.6.2013

Mitä täällä oikein tapahtuu? Joku kollektiivinen havahtuminen?

Hartwall-areenan permannon siististi rivissä olevat penkit tyhjentyvät yksi kerrallaan. Ensin yksi katsoja nousee seisomaan ja lähtee kulkemaan kohti lavaa. Sitten toinen, ja kolmas, ja kohta menijöitä oli jo mittava lauma.

Lavalla esiintyvä maailmantähti ei edes viittoillut yleisöä luokseen. Kaikki vain tapahtuu. Ja tässä sitä nyt ollaan, isona laumana parinkymmenen metrin päässä Mark Knopflerista, joka itsekin vaikuttaa pikkuisen hämmästyneeltä. Heilutellaan käsiä ja huudetaan kuten rock-keikoilla nyt on tapana heilutella ja huutaa.

Millainen kostoisku meitä odottaa? Hajotetaanko väkijoukko vesitykeillä? Ajetaanko istumajärjestystä uhmaavat katsojat kohteliaasti mutta päättäväisesti joko omille paikoilleen tai ulko-ovelle?

Ei tapahdu mitään. Ehkä järjestäjätkin ihmettelevät, miten tällaista tapahtuu Suomessa, jossa odotetaan punaisten valojen vaihtumistakin vaikka kolmelta yöllä. Ja nyt on sentään koolla maan suola: keski-ikäiset ja -luokkaiset insinöörit ja myyntiedustajat lapsineen. Ei tällaista vain tapahtunut Vesku Loirin juhlakonsertissa tai Roger Watersin The Wall -esityksessä. Mieletön meininki!

Tilanteen eriskummallisuutta osaa arvostaa, kun sen suhteuttaa illan esiintyjän imagoon. 63-vuotias Mark Knopfler on kuitenkin se suoraan vanhaksi syntynyt mies, joka perusti Dire Straitsin punkrockin hurjana vuotena 1977 ja soitti juuri päinvastaista musiikkia kuin ajan henkeen kuului: kevyttä, pehmeää ja erittäin radioystävällistä keskitien rockia.

1980-luvulla tästä vaarattomasta tyylistä sitten tuli valtavan suosittua, esimerkiksi vuonna 1985 julkaistua Brothers in Arms -albumia on myyty Wikipedian mukaan hulppeat 30 miljoonaa kappaletta. Dire Straitsin hajottua vuonna 1995 Knopfler jatkoi omillaan, eikä hittisuoni huvennut soolourallakaan. Yhteensä Knopfler on myynyt eri projektiensa kera yli 120 miljoonaa levyä. Rock’n’roll-vaihdetta hän ei ole koskaan laittanut silmään, vaan pehmorock-linja on muuttunut radiokamasta rootsimpaan suuntaan.

Ilmeisesti Knopflerilla on uskollinen kannattajakunta Suomessa. Tämän näki jo ennen konsertin alkua, kun Hartwall-areena täyttyi ihmisistä piippuhyllyä myöten. 11 000 maksanutta katsojaa on hyvä saldo, kun Knopflerin tuore Privateering-albumi ei ole poikinut kummempia hittejä eikä noussut Suomen albumilistallakaan kuin sijalle seitsemän.

Skottilaissyntyisen Knopflerin suosio on sikäli helppo ymmärtää, että hän on suomalaisittain hyvin sympaattinen ilmestys. Ensinnäkin kauluspaidassa esiintynyt Knopfler on aivan yleisönsä näköinen. Tähti on helppo kuvitella mattimeikäläiseksi lähipubin nurkkaan tikkaa heittämään – mitä nyt hän tuo ulkonäöltään häiritsevästi mieleen Breaking Bad -tv-sarjan pelottavan Mike-gangsterin.

Toiseksi hän on armoitettu kitaristi ja vakiokamaa maailman kovimpia soittajia kartoittavilla lehtilistauksilla, mutta korskeaa kitaraelvistelyä ei Hartwall-areenan lavalla nähdä. Kolmanneksi hänen melankolinen, haikea musiikkinsa sopii hyvin suomalaisiin korviin. Knopflerin kappaleita kuuntelee sujuvasti, vaikka ne kuulisi keikalla ensi kertaa.

Moni yleisöstä taitaa näin tehdäkin. Knopflerin lupailtiin ottaneen useita Dire Straits -hittejä ohjelmistoonsa, mutta loppujen lopuksi niitä kuullaan säästeliäästi. Romeo and Juliet, Telegraph Road ja encorena esitettävä So Far Away taitavat olla ainoat tätä lajia. Ei tule Brothers in Armsia, ei Sultans of Swingiä, ei Money for Nothingia.

Soolotuotantoon painottaminen ei tietenkään paljoa yllätä, mutta sitä voi hieman ihmetellä, miksi Knopfler on jättänyt pois monia sooloaikojensa pidetyimmistä biiseistä. Esimerkiksi Sailing to Philadelphiaa ei Pasilassa kuulla. What It Is sentään tulee heti aloitusbiisinä, mutta hieno kappale menee hieman hukkaan, kun Knopfler bändeineen ei saa aluksi konetta kunnolla käyntiin.

Tästä huolimatta Areenalta poistuu lopuksi tuhatmäärin tyytyväisiä katsojia, sillä Knopfler kahdeksanhenkisine yhtyeineen hoitaa hommansa vankalla ammattitaidolla. Keikan painopiste on viulun, kontrabasson, huilun ja vastaavien akustisten soitinten hallitsemissa haikeiluissa, jollaisia kuuntelisi myöhään yöhön asti mukisematta. Konsertin päättävä Piper to the End -kelttitunnelmointi tiivistää hyvin pelin hengen.

Juurimusiikkia arvostava Knopfler osaa ottaa ilon irti myös 2010-luvusta. Illasta tehdyn konserttitaltioinnin pystyy nimittäin ostamaan omaksi USB-tikulla. Hinta tosin on hivenen suolainen verrattuna vaikka Metallican 10 dollarin mp3-latauksiin: tikusta saa maksaa rapeat 30 euroa.

Tämä onkin piirre, joka pistää rikkana silmään Knopflerin gentlemanni-imagossa: herran merchandise-kojussa myytiin esimerkiksi ”litografiaprinttejä aidolla Mark Knopflerin allekirjoituksella” vaatimattomaan hintaan 100€. Siinä saavat jo Manowarin parinsadan dollarin cd:t kilpailijan.