Massapsykoosia Helsingissä: Cheekin Tavastian-konsertti sai toimittajan miettimään syvällisiä

Niko Peltonen vieraili Cheekin keikalla Helsingin Tavastialla ja innostui pohtimaan seikkailunsa aikana kokoomusta, Suomea, menestystä, lauantai-iltojen biletysrituaaleja ja Frankfurtin koulukunnan elitistisosialistisia filosofeja. Muun muassa.

Teksti: Niko Peltonen, kuvat: Jari Lam

Cheek
Tavastia, Helsinki
12.4.2014

Tääl on bileet, kaikki sileeks. Tavastian edessä ei näy ketään. Ovet on toki avattu jo 15 minuuttia sitten, mutta kun Suomen suosituin, kaksi stadionillista lippuja myyvä artisti heittää klubikeikan, olettaisi hysterian näkyvän kadulle asti.

Sen sijaan sisälle voi kävellä jonottamatta. Baarin puoli on toki ennen salin avaamista niin täynnä ihmisiä kuin se voi inhimillisesti katsoen olla, mutta erityistä innostusta ei näy täälläkään. Jengi hälisee maltillisesti omissa pienryhmissään. Harva lipittää edes juotavaa – oletettavasti, koska sitä ei näissä olosuhteissa ole mahdollista saada.

Katselen ympärilleni. En tiedä, monessako sekunnissa tämä Cheekin uran vasta toinen Tavastian-keikka myytiin loppuun, mutta kauaa siinä ei ole voinut mennä. Nämä paikallaolijat ovatkin hannuhanhia, todella onnekkaita yksilöitä, joiden kuvittelisi suhtautuvan iltaan kuin seitsemän oikein -riviin. Mistään sitä ei kyllä huomaa. Tunnelma on kuin missä tahansa yökerhossa alkuillasta: varovaista bileiden alkamisen odottelua.

Näitä samoja ihmisiä kai niissä yökerhoissakin näkyy. Aivan tavallisia tyttöjä pikkuisen laittautuneina, mutta ilman ylilyöntejä. Sliipattuja lippatukkajätkiä, joista näkee heti, että ne ovat paikalla poikaystävän ominaisuudessa. Huomionarvoisimpana segmenttinä on melkoinen joukko keski-ikäisiä naisia, kaiketi sitten niitä Vain elämää -sarjan tuomia faneja.

Cheek_Tava4

Minä olen paikalla, koska Rumban toimituspäällikkö kysyi minulta noin viisi tuntia aiemmin Facebookissa, haluaisinko kenties tällaisen juttukeikan. Taisin suostuessani ajatella jotain sen suuntaista, että kaikki pitää kerran elämässään kokea. Vielä tässä vaiheessa en tunne kokevani mitään erityistä. Täydellä Tavastialla on oltu vieraantumassa ennenkin. Salin ovet avataan, ja sali täyttyy välittömästi. Luikin yläkertaan saadakseni kokonaiskuvaa ja A-olutta.

Dj soittaa ensin aika tiukan kuuloista Memphis-räppiä, josta edetään showtimen lähestyessä listahitteihin, Macklemore & Ryan Lewisiin ja lopulta jo Miley Cyrusiin. Seisoskelen yläkertabaarin portaissa. Roudareita käy säätämässä lavalla, mutta kukaan ei edelleenkään vaikuta innostuneelta. Aivan edessäni kaksi tyttöä selaa älypuhelimillaan Facebookia. Vakoilen heitä. Toinen on saanut tykkäyksen johonkin kuvaan. Tykkääjää stalkataan: kyseessä on latinalaisamerikkalaisella nimellä varustettu mies, joka poseeraa profiilikuvassaan sixpack esillä.

Minuutit tuntuvat nyt pitkiltä, mutta lopulta alkaa tapahtua. Lavalle tulee Cheekin oma dj, joka avaa teatraalisesti mäkkiläppärin, asettuu levysoittimen taakse ja soittaa pari listahittiä lisää. Apaattinen yleisö sähköistyy kuin ihmiskokeessa. Katson typertyneenä tyttöjä, jotka juuri äsken selasivat Facebookia, mutta kiljuvat nyt kurkku suorana, kuten kaikki muutkin täällä. Reaktio tuntuu ulkoa opetellulta.

Ajattelen, että lauantai-illan bilettäminen onkin ulkoa opeteltua. Se on rituaali, jota toistetaan ikävuosien 18-25 välillä ad infinitum, vaikka mykät jumalat eivät tässäkään tapauksessa vastaa. Tämän olen tiennyt kauan, vaikka harvoin saankin näin konkreettista näyttöä. Cheek lienee sitten sanansaattaja, oraakkeli tai biletysjumalan välikappale.

Cheek_Tava6

Nyt hän saapuu lavalle, ja kyllä, yleisön äänenvoimakkuus kasvoi edelleen. Cheek menee suoraan asiaan ja aloittaa uusimman levynsä nimibiisillä. Yleisön laulattaminen alkaa heti ensimmäisessä kertosäkeessä, ja yleisö tosiaan laulaa, täysin rinnoin ja sumeilemattomalla innolla. “Kuka muu muka, kuka muu muka vihaa teit”, se laulaa Cheekin mukana. Tai näin olen kuulevinani koko biisin ajan.

Cheekin taustalaulajat hymyilevät kuin missikisoissa ja keinuvat maltillisesti. Cheek on pukeutunut maltillisesti mustaan t-paitaan ja mustiin housuihin, mutta liikkuu varsin energisesti. Kaikkiin räppeihin ei tunnu riittävän henkeä, joten tuplaaja saa hoitaa rivit loppuun.

Yläkertabaarissa tuskin on kovimpia faneja, mutta täälläkin tissitoppeihin pukeutuneet tytöt tanssivat pöydillä. Etsin hysteriaa, ja tämä on nyt sitä. Se vain tuntuu robottiarmeijan hysterialta, ohjekirjan mukaiselta.

Cheek_Tava5

Tiedostan toki olevani tässä tilanteessa klassinen ulkopuolinen. Luultavasti mikä tahansa hurmokseen vajoava pop-yleisö vaikuttaa siitä näkökulmasta robottiarmeijalta. Ajatus ei ole lohdullinen, vaan tuntuu ahdistavalta, olenhan itsekin ollut useasti hurmiollisilla keikoilla, täysillä mukana.

Mutta miten hurmos saavutetaan? Joitakin selitettävissä olevia syitähän siihen täytyy aina olla. Useat Cheekin biisit välittävät elämänstrategiaa, jossa hampaat irvessä puurtamalla saavutetaan “voitto” vaikka väkisin. Hän on ikään kuin itsensä toteuttanut yhtälö, hän on räpännyt itsensä menestykseen räppäämällä menestyksestä. Ei ole ihme, että hän puhuu tahtotiloista ja energiakentistä kuin paraskin yritysvalmentaja. Nytkin, Tavastialla, hän käyttää tätä retoriikkaa – parin biisin jälkeen hän kehuu yleisön energiatasoa, mutta korjaa sitten itseään: kyse on toki vain lähtötasosta.

Kuvioon sopii sekin, että pienellä lavalla on iso bändi, räppärit ja taustalaulajat mukaan lukien toistakymmentä henkeä. Lopputuloksena on hahmotonta, täysin svengaamatonta puuroa, josta ei erotu muu kuin korkeintaan rytmihäiriöitä aiheuttava bassobiitti. Musiikin kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Meno on eleganttia kuin maratonjuoksun loppumetreillä. Yleisö kiljuu, huutaa ja laulaa mukana, ja varsin nopeasti äänivalli alkaa tuntua demoniselta pyörteeltä, johon imeytyessään menettäisi luultavasti sielunsa.

Cheek_Tava9

Jossain vaiheessa Cheek kehottaa miksaajaa säätämään volyymitasoa vielä kovemmalle. Tunnen tämän kuullessani nimetöntä kauhua, mutta ele taitaa olla retorinen, mitään havaittavaa muutosta ei tapahdu, eikä se olisi enää mahdollistakaan.

Kun biisit juostaan läpi kuin urheilukilpailussa, tuntuu hämmentävältä, että välispiikeissään tähti suorastaan hiljentyy milloin nostalgian, milloin elämänfilosofiansa äärelle. Niillä ei ole mitään tekemistä tavanomaisten intoa nostattavien rokkispiikkien kanssa. Cheek puhuu Mirja Pyykön haastattelussa istuvan jätkän äänenpainoin uransa ratkaisevista hetkistä tai siitä, miten hänellä oli vähän kurja alkuviikko, mutta nyt tuntuu taas valoisalta. En tiedä, kuunteleeko yleisö spiikkejä. Se reagoi samaan tapaan huutamalla kuin kaikkeen muuhunkin. Ja sitten tuutataan taas uusi hitti ilmoille.

Hittejähän Cheekillä riittää. En ole koskaan kuunnellut hänen musiikkiaan albumimitassa, mutta tunnistan jokaisen kappaleen. Alkupuolella hän vetää Vain elämää -yhteyksiset Tinakenkätytön ja Levottoman tuhkimon, mutta muut yleisönsuosikit ovat periaatteessa omia, vaikka monessa niistä lainataankin suomalaisen kevyen musiikin kertosäeaarteistoa.

Suurimmat potentiaaliset tähtivieraat loistavat tänään poissaolollaan. Tietolähteideni mukaan Jukka Poika on omalla keikallaan turvallisen kaukana Rovaniemellä, mutta Parempi mies -biisiä spiikattaessa yleisöstä kuuluu hajanaisia, toiveikkaita “Samuli!”-huutoja.

Cheek_Tava2

Edelmania ei kuitenkaan näy. Sen sijaan lavalla vierailevat huutamassa Diandra ja Yasmine Yamajako. Molemmat ovat uskoakseni teknisesti hyviä laulajia, mutta tänään heidät on alistettu huutamaan melodisesti vaatimattomia kertosäkeitä, joissa ei olekaan mitään varsinaista laulettavaa.

Biisin seuratessa toistaan tarkkaavaisuuteni alkaa herpaantua ja vaihtua masennukseen. Vaikka kuinka pyrkisi objektiivisuuteen, tämä on yksinkertaisesti aivan helvetin huonoa musiikkia, eikä sen ilmeinen kysyntä kansan keskuudessa kerro suomalaisista mitään muuta kuin pahaa.

Vannoutuneena populaarimusiikin ystävänä en tunne suurta rakkautta Frankfurtin koulukunnan elitistisosialistisia filosofeja kohtaan, mutta nyt huomaan manaavani heidätkin lohdukseni. Tämä on massapsykoosia, eikä artistin tunnettu poliittinen kanta ole millään muotoa ainoa aasinsilta siihen kaksikasvoiseen kusetuskapitalismiin, jonka oloissa elämme.

Näinä aikoina niin politiikan kuin viihteenkin saralla uskotaan ja jopa fanitetaan mitä tahansa paskaa, jota suolletaan riittävän leveä muovihymy naamalla. Mikään muu ei selitä sen enempää nykyhahmoisen kokoomuksen kuin Cheekinkään voittokulkua. Molemmat ovat saavuttaneet menestyksensä niin yksinkertaisella strategialla, että se tuntuu käsittämättömältä: sanomalla, että minä olen hyvä ja tuon teillekin hyvää.

Substanssia ei tarvita, ajattelua ei tarvita, vastaväittäjät ovat vihaajia.

“Vihaajat vihaa, mutta onneks meillä on tänään vaan hyvää jengiä talossa”, Cheek spiikkaa.

Väärin, Cheek. Aina on vähintään yksi vihaaja talossa. Jos joskus ei ole, sitten ei ole enää toivoakaan.

Keikka on onneksi melko lyhyt. Poistun viimeisen encoren aikana välttääkseni narikkajonon.

Urho Kekkosen kadulla ei ole ketään. Tuulee. En muista olleeni koskaan keikalla, josta olisi jäänyt henkisesti ja fyysisestikin näin huono olo.

Matkalla Kallioon tapaan onneksi ystäviä.