Viljami Puustinen pettyi Mastodonin Once More ’Round the Sun -kiertueen päätöskeikalla The Circuksessa. Mitä lavalla oikein tapahtui?
Mastodon
The Circus, Helsinki
19.12.2014
Pidän Mastodonista. Rakastan Yhdysvaltojen Atlantassa vuonna 2000 aloittaneen metallikavartetin progressiivista möykkää. Olen nähnyt Mastodonin nyt viisi kertaa. Ensimmäinen havainto on vuodelta 2004 Helsingin Jäähallissa, kun yhtye esiintyi osana Slayerin The Unholy Alliance -kiertuetta. En muista Mastodonista kuin typerän nimen ja epämääräisen sludgemetelin. Syy oli tietenkin Slayerin, koska en pystynyt keskittymään mihinkään uuteen kykyyn ennen Slayerin-keikkaa. Kuka pystyisi.
Seuraava kohtaaminen oli läpimurto, kun Mastodon räjäytti 2007 Roskiden Arena-teltan. Olin Tanskan-matkalla isolla Rumba-porukalla ja virittäytynyt tunnelmaan asiaankuuluvilla ruokajuomilla. Vaaputtuani teltta-alueelta kilometrien päähän Arenaan, yhtye vyörytti niskaani tuoreen Blood Mountain -levyn (2006) kärkibiisejä loistavilla soundeilla. Olin myyty. Festarin loppuajan telttaseurakuntaamme rasittivat idioottimaiset ”MÄSTODON”-huudot.
Vuosi vuodelta Mastodon paransi vauhtiaan kuin sika juoksua. Pörinä ja örinä saivat kylkiäisekseen riffirockia, dynamiikkaa ja progepunontaa. Valitettavasti vain levyillään. Vuoden 2011 Sonisphere-keikka Helsingin Kalasatamassa oli tylsä. Samoin 2012 Provinssirockissa. Pettyneenä jätin bändin Suomen-vierailut väliin.
Toisaalta, Mastodon kävi täällä niin usein, etten kokenut menettäväni mitään ainutlaatuista. Sama välinpitämättömyys on vaivannut myös Mastodonin esikuvien ja kiertueisäntien, Iron Maidenin, Metallican ja Slayerin tapahtumia: liikatarjonta aiheutti infaation. Tämä koskee vain minua. Tämäkin Mastodonin Suomen-keikka, 19.12.2014, oli jo ennakkoon loppuunmyyty.
Mastodonille kiertäminen on elinehto ja olemassaolon perusta. Kuten kaikille metallibändeille. Ilman ikuista rundausta ei olisi Iron Maidenia, Metallicaa eikä Slayeria. Metalli elää takuuvarmuudesta ja toistosta, shown ja tiettyjen kappaleiden kiltisti aina samanlaisena esittämisestä. Kun metalliyleisö ottaa piiriinsä uuden yhtyeen, se kokoontuu sen keikoille aina ja ikuisesti. Kaavaa ei kannatta muuttaa, koska bändiltä loppuu työt.
Miksi siis halusin nyt nähdä Mastodonin? Nähdäkseni kovan bändin, tietenkin! Kerran kova, aina kova. Mitä muutamasta tylsästä keikasta, koska bändin uusi Once More ’Round the Sun -albumi on mahtava. Hevillä ei hävitä, ja mitä näitä hevikliseitä onkaan.
Perjantai-ilta, joulu on ovella. Helsingin The Circus -klubi on hartaassa tilassa. Olut virtaa, mutta kukaan ei juhli saati riehu. Muutama nainen vilahtaa jonkun käsikynkässä, mutta pääosin Mastodonin yleisö on ajattelevia aikuisia miehiä. Mastodon aloittaa shown ennakkotiedoista poikkeamatta kello 22.00. Bändi esiintyy kohkaamatta ja virtuoosimaisuuttaan korostamatta. Mastodon ei ole mikään bilebändi. Eturivin taakse ei synny moshpitiä.
Noin 20 minuuttia aloituksesta nelikkoon iskee väsy. Rumpali Brann Dailor laulaa patterinsa takaa uuden albumin kappaleen The Motherload, muttei saa sävellyksestään tehoja. Biisi on levyn parhaita ja sen videon selittämättömät twerkkaukset ovat aiheuttaneet kähinää maailman metalliyhteisöissä.
Dailor on mestarirumpali. Kitaristit Brent Hinds ja Bill Kelliher ovat mestareita. Basisti-laulaja Troy Sanders on instrumenttinsa mestari. Jostain syystä keikka ei kanna. Yleisö hurraa kohteliaasti, mutta mitään hurmoksellista ei tapahdu.
Keikan loppupuolella selviää, että tämä on kolme kuukautta kestäneen Euroopan-kiertueen päätösilta. Bändi on siis puhki. Yleisö ei silti buuaa. Mastodon ei löysäile pahuuttaan. Se on vain oma itsensä, mikä on aina kunnioitettavaa. Rehellisyydellä metallimuusikko saa kaiken aina anteeksi.
Setin viimeinen kappale on Moby Dick -teemaisen Leviathan-albumin (2004) avaus Blood and Thunder. En muista biisiä ensimmäiseltä näkemältäni Mastodon-keikalta, mutta vuosien varrella tästä tapporiffihyökkäyksestä on tullut mieleiseni Mastodon-biisi. Piristävästä lopetuksesta huolimatta poistun Circuksesta välittömästi. Brann Dailor jää lavalle kehumaan suomalaista yleisöä ja kertomaan kuinka mahtavaa on aina soittaa Suomessa. Ok. Niin ne kaikki sanovat.
Metallicalla kesti Suomessa neljä vuotta päästä Jäähallin pääesiintyjäksi. Iron Maidenilla pari vuotta. Mastodon vetää Suomessa yhä täyteen vain klubin. Onko Mastodon tuomittu ikuiseksi isojen lämmittelijäksi?
Halutessaan Mastodon voisi tykittää kymmeniä riffibiisejä, temmata yleisön kattoon ja takaisin, mutta se keskittyy lanaamaan vaikeanoloisia progesävellyksiään. Bändillä on voimaa ja karismaa, mutta se ei toista biisejään yhtä tehokkaasti kuin levyllä. Onko syy bändin vai liikaa tiedostavan yleisön? Tämä keikka oli taas pettymys. Eräs paikalla ollut purkaa tunnetaan tapahtuman Facebook-sivuilla:
”Miksaajalle terveisiä, että koko keikka oli pelkkää basari- ja basso puuroa ja kitaroista ja laulusta ei saanut mitään selvään vaikka oli ns. ’muusikkotulpat’ korvissa. Lähdin puolessa välissä kotiin, kun alkoi ottaa pattiin niin rankasti.”
Viljami Puustinen