Matin ja Tepon 50-vuotisjuhlakonsertti: Psykoanalyyttinen matka musiikin kautta suomalaisuuden ytimeen

Puheet yhtenäiskulttuurin kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja, ainakin Matin ja Tepon konsertissa, jolloin tämä homogeeninen kansa voi hyvin ja on voimissaan, tai niin hyvin kuin se moninaisilta suku- ja geenirasitteisilta vaivoiltaan suinkin vain voi.

23.12.2019

Matti ja Teppo: 50-vuotisjuhlakonsertti
15.12.2019
Hartwall-areena, Helsinki

Teksti ja kuvat: Juhana Ruohonen

Helvetin lieskat korventavat kasvojamme. Jäädytetystä taivaasta sataa kullanhohtoista mannaa. Joku nostaa kätensä ilmaan antautuakseen musiikin vietäväksi ja joku toinen kyynelöi, mutta suurin osa yleisöstä pitää rivinsä tiukasti koossa ja perseet penkissä. Käynnissä on viimeiset minuutit legendaarisen iskelmäduo Matin ja Tepon viisikymmentävuotisen iskelmätaipaleen miltei kolmituntiseksi venähtäneestä ja väliajan sisältäneestä päätösjuhlakonsertista, jota pyrotekniikka ja hellyttävän köppäset presettivisuaalit ryydittävät. Vasta illan viimeisen biisin aikana kansa uskaltautuu nousta ylös, sillä kohtahan siitä istuinpaikasta on kuitenkin luovuttava ja lähdettävä kotiin.

”Tuo tyttö pöytä täyteen kuplivaa juomaa
pyöreät vuodet saavutetaan
en oo vanha mutta naamasta huomaa
ei olla ihan nuoriakaan”

– Pöytä täyteen

Baila the shit outta Matti ja Teppo!

Yleisön ensimmäinen aalto on jo tosin hetki sitten ruvennut tekemään lähtöä, liikoja ruuhkia välttääkseen, arvatenkin. Niin paljon kuin tässä koollekutsussa onkin kyse puolivuosisataa kestäneestä kansallisesta ilmiöstä nimeltä Matti ja Teppo, yhtä isossa roolissa on heidän yleisönsä, eli ne jotka kuuntelevat Mattia ja Teppoa. Heitä on silmämääräisesti arvioituna sangen mukava määrä, mutta tarkkaa lukua henkilökunta ei minulle tiedusteluista huolimatta kerro.

Matti ja Teppo on vanhojen ihmisten musaa ja se näkyy täällä tänä märänhämäränä joulukuun iltana, kun suurin osa yleisöstä on yli 60-vuotiaita. Olen x-sukupolveni harvoja edustajia, mutta nuorempia osanottajia on vielä vähemmän. Olen tullut tänne 9- ja 11-vuotiaiden lasteni kanssa, enkä heidän lisäkseen näe kuin yhden lapsen, joka kylläkin hoilaa täysin palkein kaikentakanaonnainenia.

”Matti ja Teppo on sama asia, Matissa on Teppoa ja Tepossa Mattia”, lapseni ovat hokeneet pitkin päivää keksimäänsä lorua.

”Mahtavaa nähdä teitä jälleen hyvät ystävät!”, Matti spiikkaa.

Minä olen syntynyt Matti ja Teppo -maailmaan. He ovat olleet täällä koko ajanlaskuni ajan, joten minulle on kehkeytynyt syvä tunneside heihin. Silti en ole koskaan ennen nähnyt heitä livenä, mutta kuullut kyllä – satoja kertoja! Tämä pätee suurimpaan osaan suomalaisista. Me olemme Matti ja Teppo -kansaa. Matti ja Teppo ovat sielujemme tulkit, he pukevat lauluiksi sen, mitä me olemme, miltä meistä tuntuu sekä mistä me haaveksimme.

Ja mistä ne laulut sitten kertovat? Rakkaudesta tietenkin, mutta myös juhlimisesta, matkustamisesta ja arkisesta aherruksesta. Niin, ja kuolemasta.

”Jos menettäisin sinut miten jatkaisin
tai sinä jos mun vuoroni on ensin
pidä itsestäsi huolta”

– Pidä itsestäsi huolta

Matin sympaattinen tekarilespaus toimii aikakoneena. Jään toviksi kaihon katalysoimaan alhoon muistelemaan edesmenneitä isovanhempiani kesäisen pittoreskissä maalaisidyllissä, jossa soundtrackinä bängäsi Matti ja Teppo, kasetilta totta kai. (Ei silloin puhuttu mistään c-kaseteista, oli vain kasetteja.) Ja sitä kuinka me lapset kauhistelimme vanhojen ihmisten tapaa säilöä tekohampaitaan yön ylitse vesilasissa. Sydänalaa alkaa kylmätä, kun mietin Matin ja Tepon kuulijakuntaa, joista suurin osa on jo siirtynyt rajan taa.

”Outo maa oottaa jo mua
enää en nähdä saa sua
tämä yö on muistojen aikaa
et voi tulla rajan taa”

– Et voi tulla rajan taa

Matti ja Teppo killin’ it!
Tähän väliin on syytä luoda lyhyt numeraalipitoinen katsaus Matin ja Tepon puolivuosisataiseen taipaleeseen. Veljekset Matti (8.8.1949) ja Teppo (1.3.1948) Ruohonen julkaisivat ensisinglensä Jos olet onnellinen 1969 ja heti seuraavana vuonna julkaistu Kissankultaa nousi listojen ykköseksi. Eponyymi debyyttialbumi ilmestyi 1974, jota on seurannut reilut kolmekymmentä pitkäsoittoa, joista tuorein tänä syksynä. He ovat myyneet Suomessa omien laskujensa mukaan yli puolitoista miljoonaa levyä – eniten Eppu Normaalin jälkeen.

”Keikkamittariin tullut kilometrejä yli neljä miljoonaa. Minä ajan ja Teppo nukkuu.”

Tin-tin-tin-tin-titididi-tintin.

”Mä näitä polkuja…”

”Masa ja Tepi” ovat vahvasti DIY-tyyppejä, sillä he perustivat oman levy-yhtiönsä jo 1974 ja signasivat useita sittemmin menestyneitä artisteja rosteriinsa. CD on yhä Matin ja Tepon kuuntelijalle se ainoa oikea tulevaisuuden formaatti. Siinä on laseria ja se on ikuinen. CD-levyjä ja T-paitoja myydään pienessä ständissä ja kauppa käy.

”Kiitos näistä vuosista!”

Truu ould skuul shit!

Mutta ei Matin ja Tepon musiikki suinkaan ole sukupuuttoon kuolemassa, sen tien jatkajia kyllä löytyy. JVG on suoraa jatkumoa ja päivitetty 2.1 versio Matista ja Teposta. Kaksi velikultaa, joiden laulut kertovat kulkemisesta, bilettämisestä ja lempimisestä. Siksi mikään ihmekään, kun JVG nousee Hartwall Arenan lavalle esittämään Matti & Teppo -biisinsä.

”Nyt on miljoonii katsojii
dynaamisii ihan niinku oltaiski kaksosii
lähin Mattina palasin Teppona
satasii nettona takasin et ota
punasii mattoja punasii mekkoja
jalkojen alla käy tuhansii heppoja”

– Matti & Teppo

Matin ja Tepon bändi koostuu kahdesta kitarasta, koskettimista, bassosta ja rummusta sekä kahdesta ”kuorotytöstä”. Soitto soi ja bändi toimii kuin idän pikajunan vessa, jossa poljinta painaessa voi seurata kuinka ylimääräinen ryönä huuhtoutuu kiskoille.

Anssi Nykänen, rumpali: ”Matti tekee itse biisit ja ne on helvetin tarkkoja siitä ns. groovesta. Mä kutsun sitä atomigrooveksi. Ne haluaa, että se ajaa koko ajan vähän. Vaikka soittaisi koneiden kanssa, niin pitää ajaa. Se on aina siinä rajalla, ettei mene yli ja niissä sessioissa tulee hiki. Hirveä meininki täytyy olla koko ajan. Se on hienoa ja kunnioitettavaa. Niillä on ihan oma soundi. Sellaista ei ole kellään muulla ja musta se on ihan oma genrensä: Matti ja Teppo -musiikki. Soittaessa tuntuu, että siinä on koko ajan tosi aggressiivinen meininki.”

Väliin kuullaan Tepon pojan Oskarin sovittama biisi, jonka isänsä tulkitsee yksin koneitten kanssa. Hän on silminnähden liikuttuneessa tilassa.

Joku karjuu toivekappaletta, mutta veljet kertovat kaiken olevan stadionkonserttien tapaan tarkkaan suunniteltua, eikä spontaaneille liikkeille ole varaa. Vaikka show noudattaakin ennaltasovittua käsikirjoitusta aina hyväksihavaittuja välispiikkejä ja veljesten yhteisiä koreomuuveja myöten (kädet heilahdellen samaan tahtiin rytmikkäästi puolelta toiselle ja aurinkolasit ilmestyvät naamalle samaan aikaan), säilyy ote freshinä ja eri menevänä. Saamme kuulla paljon uusia biisejä, ja on todella kunnioitettavaa että kaksikko on säilyttänyt luomisvoimansa jo herttileeri näinkin pitkään.

”Vihonviimeinen keikka tulee 2030!”

Matti säveltää musiikin ja Teppo sanoittaa, vaikkakin ison osan biiseistä on sanoittanut VeePee Lehto. Tekstipuolelle sukellettaessa löytänemme vastaukset siihen, miten ja miksi suomalaiset rakastavat Matin ja Tepon musiikkia. Sukeltakaamme siis syvemmälle tämän toppatakkikansan herkänhatariin untuvaunelmiin.

Tämä on psykoanalyyttinen matka Matin ja Tepon musiikin kautta suomalaisuuden ytimeen.

Matti ja Teppo -musiikki syntyi yhteiskunnallisen rakenteellisen muutoksen tuuliin. Se lievitti osaltaan tuolloin diagnosoimatonta haamusärkyä, joka johtui pitkälti agraariajanlaskun päättymisestä ja johti urbaanielämään, landeyhteisöistä lähiöypöilyyn – Suomi läpikävi valtavan demografisen muutoksen.

Matti ja Teppo edustaa mennyttä aikaa, teryleenin ja hienhajun ja vahvojen hajusteiden ja sisälläröökaamisen vakavaniloisen nousuhumalaista, viattomanpöyhkeän välinpitämättömyyden kultakautta, jolloin tunteet kätkettiin visusti ja lopulta osoitettiin isosti usein liian myöhään reilun laitamyötäisen saattelemin tuloksin. Ja taustalla hakkaa vetävä atomigroove discojytäiscelmä.

Matti ja Teppo -musiikki maalaa kokonaista filosofiaa; tavoiteltavaa elämäntyyliä ja maailmankatsomusta. Tähän kuuluu jo mainitut viisi elementtiä: uuttera pakerrus; monogaminen parisuhde kumppanin kanssa joka kestää kyllä loputtomiin jahka mies hoitaa hommansa; matkustelu kaukaisiin maihin; ilonpito väkijuomien voimin; pohjaton kaipaus. Siinä on suomalaisuuden rakennuspalikat, yleensä alle kolmeen minuuttiin tungettuna.

Matti ja Teppo ovat suomalaisuussimulaation arkkitehtejä. Tämän populaarikulttuurillisen suuntauksen kantaisänä pidettäköön sanoittaja Toivo Kärkeä. He ovat isolta osaltaan olleet rakentamassa kuvastoa jota vasten niin yksilö kuin yhteisö voi hädän hetkellä nojata ja hakea tukea alati horjahtelevan identiteettinsä kanssa, ammentaen siitä voimaa ja uskoa teoilleen ja olemiselleen.

Tottahan suomalaisuus on myytti, sillä yhtä suurta ehyttä heimoa ei ole olemassakaan, vaan suomalaisuus on jokaisesta ilmansuunnasta saapuneita toisilleen entuudestaan muukalaisia, aikain saatossa yhteen hitsaantuneita valuvirheisiä kyräilevän sopuisia toisistaan eristäytyneitä naapureita, joita nyt sattuu yhdistämään samahko asuinseutu, joka on jonkinlainen poliittisten voimasuhteiden sanelema karttaan piirretty ihmisfiguurin kaltainen kuvajainen, ajan mutiloima raajarikko naisehko hahmo. Tämä kylmä maa on puhallettu henkiin yhteisellä kielellä. Jokainen täällä haluaa niin kovin kuulua joukkoon, vaikkei kukaan siihen muottiin meinaa oikein mahtuakaan, sillä yksin ilman lämpöä täällä ei selviä.

Ja siinä vaiheessa kun ruvetaan suomeksi lemmestä laulaalurittelemaan, kehiin astuu Matti ja Teppo.

Matin ja Tepon musiikissa naisen rooli on joko absoluuttisen ihanasti rakastava, tai kaksijakoisen passiivinen; se on kuin nypittävän kukan terälehti, jolla on ainoastaan kaksi funktiota: rakastaa, ei rakasta. Mies voi vaikuttaa tähän toksisella tykittelyllään, painamalla niska limassa duunia joka päivä aamuseiskasta asti siinä pelossa, että menettää muijansa jos ei näin tee – ja jos/kun tekee ei kyllä silloin koskaan ehdi tätä näkemäänkään.

”Hellät yöt ovat lisääntymään päin, kun keikat vähenee”, viriilin tuntuiset naimisissa olevat eläkeläisukot tunnelmoivat ja ihmiset naureskelevat lämpimästi hyväksyen.

Masa ja Tepi osoittavat myös olevansa maailmanmiehiä, jotka taitavat turkulaiset peoplelle harvinaisemman itseironian taidon haaveksiessaan Matti ja Teppo -patsaasta, jonka päälle lokit paskoisivat ja koirat kusisivat. Ihmiset nauravat hervottomana ja taputtavat, koska pissaa ja kakkaa.

Kansan tulkit tietävät mitä kansa haluaa kuulla silloinkin kun eivät edes laula.

Suomalaislaumat käyttäytyvät riehaantuessaan samoin, kuin etelään suuntautuvilla charter-lennoilla. Menomatka ollaan varautuneen hiljaa, kuin jotakin varroten, odotuksia täyteen ladattuna. Tämä purkautuu aplodeina koneen nuolaistessa turvallisesti määränpääkohteen maankamaraa, jolloin irroittelu saa alkaa. Seuraava viikko kaksi ollaan katseet suuta myöten auki maailmaan, nauretaan ja puhutaan tuntemattomillekin kun ollaan tarpeeksi rohkaistuttu. Tällöin suomalainen vapautuu hetkeksi kahleistaan. Kunnes koittaa paluumatkan aika, jolloin suomalainen ripustautuu taas käytöskoodiston defaultmoodiin, riisuu hymyn kasvoiltaan ja vaikenee, paitsi hetkeksi käsiään rytmisesti yhteen läpsyttämällä päästää kollektiivisesti sovitun suosionosoitus-merkkiäänen lentokoneen taas koskettaessa kotomaan turvaisan mieliahdasta kamaraa.

Saman sai kokea Matin ja Tepon keikalla. Yleisö saattoi lyödä käsiään yhteen ja hekotella ihastuneena jollekin Matin ja/tai Tepon letkeän humoristiselle välispiikille, joista lämminhenkisen veljesnaljailun lisäksi suurin osa tuntui käsittelevän dokaamista tai dokaamista ulkomailla.

Mutta suomalainen ei ole itse syyllinen tähän. Suomalainen on kotimaansa vanki, syväkoodatun varautuneisuuden vanki, jolla on vuosisatainen perimä ankarien olosuhteiden kosiskellessa arkoja sieluja, poliittisten ja uskonnollisten klikkien kurmotuksessa, ainoana valonpilkahduksena toive taivaspaikasta, joka mielikuvissa muistuttaa paratiisimaisia Las Palmasin ja Maspalomasin kaltaisia kultarantoja, melkoisia menomestoja, joissa saa lopulta unohtaa kotimaallisen vaelluksen raskaan reen raahaamisen ja keskittyä bailaamaan oman kullan kaa.

Jokainen suomalainen on kaikesta huolimatta oma saari, täysin uniikki ja omanlaisensa mentaalimaantieteellinen psykofyysinen entiteetti, joka on noussut sosiaalisten paineitten merestä.

Olenhan minäkin isäni äidin puolelta sukua Ruohonen ja silloin tällöin mielikuvittelen itseni sunnuntaidinnereille sukulaissetieni Masan ja Tepin ja mikseipä myös oopperalaulajabroidi-Sepon jota varmaan Sepiksi kutsutaan ja me nauramme ja me laulamme ja oi kuinka me laulamme ja naurammekaan.

On helpompi kuulua joukkoon ja piiloutua yhteisöllisyyden metsään, osoitellessaan somesormella ringistä ulospäin, että tuolla nuo ja täällä me, että hyvä me ja buu ne. Yhteenkuuluvuuden tunne on sosiaaliselle eläimelle äärimmäisen tärkeää. Ilman sitä ei mistään tule mitään, lempimisestä ja suvunjatkamisesta puhumattakaan. Ja mikäpä olisi parempaa kutumusiikkia, kuin 50 vuotta tauotta Mattia ja Teppoa, siinä jankkaamisessa vahvinkin väistämättä väsyy.

”Luulin että ihminen ei toista voi innostaa
yllätys on täydellinen kun huomata saa
et toinen on samaa maata
ja kanssasi juhlia rakastaa!”

– Vauhti kiihtyy

Overpowered by Matti ja Teppo!

”Ookko seurannu politiikkaa”, istumapaikkamme vienyt tätihahmo kysyy kaltaiseltaan, valiteltuaan ensin meille jalkavaivojaan.

”Jaa nii”, kaltaisensa vastaa.

”Sais jättää naiset sinne leirille”, ensimmäinen jatkaa.

”Nii juu.”

”Ja toi naisministereitten hallitus on kans yks paska”, ensimmäinen jatkaa ilahtuneena saamastaan vastakaiusta.

”Jaa juu.”

Tuoreen tähän mennessä laajimman ylisukupolvisen tutkimuksen mukaan suuret väestöluokat a.k.a. boomerit (55–73-vuotiaat) ovat kaikkein narsistisin väestöryhmä. Tulos näyttää olevan täysin päinvastainen, kuin mitä tähän mennessä on esitetty kun on väitetty millenniaalien olevan erityislumihiutaleita. Otannassa oli 747 ihmistä ikähaarukaltaan 13–77-vuotiaita. Se kattoi niin sukupolvisen kuin yksilöllisen kehityksen trendit, kun tähän mennessä tehdyt tutkimukset ovat keskittyneet vain näistä jompaankumpaan. Narsismi sulkee sisäänsä hypersensitiivisyyden, itsensä korostamisen tärkeyden, huomion tarpeen, empatian puutteen, huonon itsetunnon sekä haavoittuvaisuuden kritiikille. Tutkimus tehtiin Michigan State Universityssa, julkaistiin Psychology and Aging -tiedelehdessä ja siitä uutisoi Science Daily.

”Hypi ja pompi! Hypissä on pompia ja pompissa on hyppiä!”, lapseni loruttelevat ja ovat vaikuttuneita kokemastaan, jopa siinä määrin että haluavat kumpikin tehdä omat keikka-arvionsa.

”Hyvä Suomi! Hyvä Helsinki!”, lavalta kailotetaan.

”Hyvä Matti ja Teppo!”, lavalle kailotetaan takaisin.

Puheet yhtenäiskulttuurin kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja, ainakin tänä iltana, jolloin tämä homogeeninen kansa voi hyvin ja on voimissaan, tai niin hyvin kuin se moninaisilta suku- ja geenirasitteisilta vaivoiltaan suinkin vain voi. Moni täällä liikkuu avustajan kanssa ja moni joutuu tukeutumaan jonkinlaiseen liikkuma-apuvälineeseen. Iän ja sään ja ikävän raiskaama väki tunnustaa kaikki yhtä ja samaa Matti ja Teppo -väriä.

Jos kansa onkin tyytyväinen näkemäänsä ja kokemaansa, köyttää se sen visusti vyötäisilleen, eikä näytä sitä kenellekään. Kell’ onni on, se onnen kätkeköön. Uloskäyntejä kohti matavassa massassa ei näy yhtään hymyä, mutta jonkin sortin tyytyväisyyden voi aistia.

Konsertin jälkeen seisoksimme suurena joukkona sateessa bussipysäkillä, eikä kukaan sano mitään, korkeintaan mölleinä mulkoillaan. Olemme suomalaisuuden sydänytimessä ja Matti ja Teppo on suomalaista heart corea. Iloinen kuski kysyy hämmästyneenä sateen ja säveltaiteen piiskaamalta kyytiin nousevalta väeltä olemmeko tulossa jostakin kerhotoiminnasta. Kukaan ei sano sanaakaan, kunhan myhäilemme. Matti ja Teppo -kerho on juuri kokoontunut viimeistä kertaa.

Lisää luettavaa