Mervi Vuorela kävi Helsingissä katsomassa japanilaisen noise-suuruuden ja kotimaiseen hc-paahtajien keikat. Suomi hoiti kirkkaasti pisteet kotiin. Hyvä!
Merzbow, Death Trip
Kuudes linja, Helsinki
18.10.2012
Teksti: Mervi Vuorela, kuva: Läjä Äijälä
Olen tullut katsomaan noise-pioneeri Merzbow’ta, mutta yhtäkkiä sillä ei ole enää merkitystä. Tilanteesta voi syyttää lämmittelijäksi pestattua Death Tripiä, joka vetää niin tajunnanräjäyttävää settiä, että aivot sulavat ja virtaavat Niilin mukana trooppiseen Victoria-järveen. Tosin sillä erotuksella, että tässä touhussa ei ole mitään trooppista. Hardcore-jumala Läjä Äijälän johtama Death Trip sivaltelee kuulijoitaan arktisella jäämiekalla, jonka rosoinen terä tekee niin rumaa jälkeä, että veri roiskuu ja sisäelimet poksahtelevat.
Puoli tuntia myöhemmin lavalla seisoo seesteinen japanilaisvegaani Masami ”Merzbow” Akita. Tai itse asiassa hän istuu, tuijottaa tietokonettaan, nojaa kädellä poskeensa ja näyttää kaikessa eleettömyydessään siltä kuin surffaisi internetissä. ”Musiikki”, jota hän tuottaa, on kuitenkin kaukana tumblr-blogien selaamiseen soveltuvasta taustamusiikista. Tämä ei ole musiikkia, jota kuunneltaisiin kotona, töissä, autossa, lenkillä tai bileissä. Sen sijaan tämä on musiikkia, jota säilytetään levyhyllyssä kavereille brassailun tai kuriositeettiarvonsa vuoksi, mutta jota ei ikinä ujuteta levysoittimeen asti. Mind over matter.
Toisin on Death Tripin kohdalla! Vuosina 1988–1994 toiminut ja tänä vuonna uudestaan aktivoitunut kulttibändi kuulostaa siltä, että sitä voisi soittaa kännisillä etkoilla ja jatkoilla yhä uudestaan ja uudestaan, naapureiden valituksista ja häätöuhkauksista piittaamatta. Karkea ja likainen punkrock yhdistyy Death Tripin käsittelyssä hypnoottiseen avaruusgrooveen, josta vaikkapa Circle olisi valmis myymään spandexinsa ja niittirannekkeensa.
Mutta niin, tässähän ollaan nyt Merzbow’n keikalla. Masami Akita on noussut seisomaan ja ottanut käteensä itse tehdyn soittimen, joka näyttää jatkojohtoon liimatulta banjolta. Musiikki on edelleen epädynaamista ja nupit kaakossa tuutattua noisea, joka resonoi jos ei nyt sielussa niin ainakin vartalossa. Variaatiota saisi selkeästi olla enemmän, sillä nyt ajatukseni lipsuvat erikoisiin asioihin. Huomaan tuijottavani Masami Akitan paidassa olevaa ankkuria ja miettiväni, voisiko se olla allegoria japanilaiselle lonkeropornolle. Pian mietinkin jo japanilaista pornoa ylipäätään. Seuraava biisi, kiitos! Mutta mitään seuraavaa biisiä ei koskaan tule.
Death Tripin kanssa ei ollut näitäkään ongelmia. Biisit pitivät otteessaan jopa pitkähkön Chainsaw Goddessin aikana, eikä keskittyminen herpaantunut hetkeksikään. Japanilaishenkistä erotiikkaakin oli tarjolla, sillä Läjä ärisi lauluosuutensa naisten mustat sukkahousut päässään. Yleisö ei tosin ollut riittävästi messissä, vaan katsomo möllötti koko keikan ajan aneemisesti paikoillaan. Tai noh, lavan edessä moshaava Reverend Bizarre -solisti Albert Hynninen otti kyllä kaiken ilon irti tilanteesta.
Japanilaisrintamalta ei sen sijaan kuulu mitään uutta. Merzbow soittaa yhä samaa biisiä, jossa ei tunnu tapahtuvan kauheasti mitään. Alan miettiä, funtsiiko Masami Akita oikeasti sitä, mitä hän soittaa, vai paineleeko hän vain summittaisesti erilaisia nappeja ja pedaaleja. Samalla mietin, millaista seksiä S/M-viehtymyksestään avoimesti puhunut Akita mahtaisi harrastaa satunnaisen tuttavuuden kanssa.
Sitten musiikkiin tulee sekunnin mittainen tauko, joka terästyttää koomaan vaipuneen yleisön. Sami Albert Hynninen alkaa jälleen moshata lavan edessä. Muut seisovat liikkumattomina paikoillaan. 25 minuutin kohdalla katson kelloani. Tämä ei ole hyvä merkki.
Alan jälleen miettiä Death Tripiä. On aivan käsittömätöntä, että bändi on vielä internet-aikakaudellakin täysin tuntematon yli 99,9 prosentille suomalaisista. Jos Death Trip olisi amerikkalainen bändi, sitä hehkutettaisiin lehdissä, radioissa ja keskustelufoorumeilla ympäri maailman.
Noin 35 minuutin kohdalla alan vihdoin tajuta, mistä Merzbow’n musiikissa on kyse. Korvissa ja kropassa resonoiva äänimassa on alkanut aiheuttaa huonoa oloa, joka liikkuu etenevässä määrin kohti aivojen hermokeskusta. Tämä ei ole mitään tarkoituksetonta taideperseen hinkkailua, jota Kim Gordon harjoitti Kuudennessa aistissa. Tämä on brutaali psykkis-fyysinen ihmiskoe, jonka tekijänä on artisti, jolla on oma äänensä ja missionsa. Viisi minuuttia oivallukseni jälkeen keikka onkin jo ohi. Encorea ei luonnollisestikaan ole tulossa – ja hyvä niin.
Keikan jälkeen yritän mennä juttelemaan Akitalle, mutta hän ei puhu englantia. Niinpä lyöttäydyn Death Trip -seurueen matkaan ja siirrymme Lepakkomieheen. Pisteet Death Tripille, jälleen kerran.