Mew Tavastialla – Taustamusiikkia kotibileiden pussailusessioihin

Mew soitti Tavastialla vaaratonta mutta ah, niin kaunista hattaraa jo valmiiksi käännytetyille.

Joni Kaunismäki

Mew
Tavastia, Helsinki
5.11.2014

Mew on Kent ja Kent on Mew. Yhtyeillä on molemmilla Suomessa intohimoinen fanikunta, joka koostuu noin 70 prosenttisesti naispuolisista kuulijoista.

Molemmat tarjoavat hyvinvointivaltiollista paatosta ja melankoliaa, joka on kuin tehty Suomen räntää tihkuviin ilmasto-olosuhteisiin. Ei tarvitse kuin vilkaista ikkunasta ulos ja ymmärtää, miksi suomalaiset kiikkuvat hirressä muita kansakuntia useammin.

Siinä missä Kentin melankolia on melankoliaa, joka ei liiemmälti valonpilkahduksia kuulijalleen suo, on Mew kuin sen elämänhaluisempi pikkuveli. Kentin kappaleiden nostatukset vaivuttavat yön hämärään, kun taas Mewin vastaavien minuuttikaupalla jatkuvat aallot kuljettavat kuulijan uuteen aamuun.

Kuvat: Joni Kaunismäki
Kuvat: Joni Kaunismäki

Lämminhenkisen Tavastia-paluukeikan olisi voinut kuvitella olevan nykyisin lähinnä asuntolainojen ja ensimmäisen avioliiton epävarmuuden aiheuttamien aviorikosepäilyjen riivaaman sukupolven kokoontumispaikka, mutta toisin kävi. Paikalla oli kuulijoita, jotka ovat luultavasti olleet vielä ala-asteella Frengersin (2003) ja And the Glass Handed Kitesin (2005) aikoihin.

Ensimmäisellä Tavastian-keikallaan Mew soitti videoprojektin heijastamien näkymien edessä. Videotykki piirsi taustakankaalle animaatiota ja vierailevia laulajia (ihanaakin ihanampi Stina Nordenstam, joka vieraili Frengersin Her Voice is Beyond the Yearsillä). Kaikki oli tarkkaan ajoitettu, ja tapahtuma oli enemmän konsertti kuin perinteinen rockkeikka. Nyt kaikki on toisin.

DSC_3932

Strobo hakkaa silmille pimeää ja valkeaa, ja valoshow lyö verkkokalvoille kappaleiden aikana. Kappaleiden välillä kaikki on kuitenkin muuttunut. Yhä aivan jumalattoman kaunis laulaja Jonas Bjerre kertoo auliisti siitä, miten Suomessa on mukavaa. Eniten äänessä ovat kuitenkin kitaristi Bo Madsen sekä kahdeksan vuoden tauon jälkeen Mewin kokoonpanoon palannut basisti Johan Wohlert.

Välispiikeissä on symbolisuutta. Ennen Mew tuntui ottavan itsensä ja – ollaanpa nyt rehellisiä – välillä aivan liian kikkaileviksi yltyvät kappaleensa kuolemanvakavasti.

Nyt yhtye on lavalla itsevarmempi ja samalla perinteisempi rock-kokoonpano. Tässä on myös nyky-Mewin ongelma. Siinä missä ennen Mewin esitykset olivat silkkaa tunnetta, leppoisampi lähestymistapa yleisöön pirstaloittaa esityksen välillä hajanaiseksi.

DSC_3899

Yli kaksi tuntia kestävä keikka on Mewin kaikkien aikojen pisin. Monen muun yhtyeen kohdalla tämä tarkoittaisi raivostuttavan tuskaista 120-minuuttista. Mew hoitaa homman kuitenkin kunnialla kotiin lähinnä siksi, että se saarnaa jo käännytetyille.

Yleisö syö yhtyeen käsistä ja nauraa välispiikkien vitseille oikeaan aikaan. Am I Wry? No -biisin ja 156:n aikana yleisön hurmio tarttuu takariviinkin. Joku aivan jumalattomassa humalassa oleva poika esiintyy tyttöystävälleen vetämällä leukoja Tavastian soittohuoneen sisääntuloaukon karmeista roikkuen.

Niin kaunista musiikkia kuin Mew tekeekin, välillä tulee mieleen, että yhtyeen musiikki on The Mars Voltaa niille, jotka eivät progelevyjä kuuntele: sisäsiistiä, kilttiä ja juuri sopivan tunteellista hattaraa runopojille ja -tytöille – taustamusiikkia kotibileiden pussailusessioihin takkikasan päällä.

Vaan väliäkö tuolla.

Kaikki me tykkäämme suutelusta.

Lue Mewin, The Soundsin, Hurtsin ja vastaavien suomalaisten lemmikkien asemaan porautuva artikkeli tästä.