Miehemme Primaverassa, osa 1: ”Suiciden Alan Vega yritti viiden minuutin ajan laittaa röökiaskiaan takaisin taskuun. Ei meinannut onnistua, ei sitten millään.”

Anton Vanha-Majamaa ehti nähdä Primaverassa heti kättelyssä muun muassa Big Boin, Grindermanin, Suiciden ja The Flaming Lipsin esitykset.

San Miguel Primavera Sound 2011
Barcelona, Espanja

Teksti ja kuvat: Anton Vanha-Majamaa

Huh hellettä. Mittari näyttää auringossa liki 40 astetta celsiusta, ruoka on herkullista ja olut sekä viini puoli-ilmaista. Barcelonasta on kertaheitolla tullut lempikaupunkini Euroopassa. Eikä vähiten siksi, että täällä järjestetään vuosittain, Wayne Coynea lainatakseni, ”eräs maailman aivan parhaista festivaaleista”.

Primaveran line-upin ei tarvinnut tänäkään vuonna häpeillä. Pulp, The Flaming Lips, Suicide, The National, Gang Gang Dance, Mercury Rev, Ariel Pink’s Haunted Graffiti… Lista jatkuu loputtomiin. Esiintyjiä yli kolmesataa, miljöönä meren rannalla seisova Parc del Fòrum -teollisuusalue.

Festivaali on periaatteessa kolmipäiväinen, mutta keskiviikkona ja sunnuntaina nähtiin ja nähdään erikoiskonsertteja keskustan tuntumassa sijainneella Poble Espanyol -aukiolla. Keskiviikkona siellä esiintyivät muiden muassa Echo & The Bunnymen ja Caribou, sunnuntaina taas luvassa on Mercury Rev.

Ensimmäinen Poble Espanyol -päivä eteni jonotellessa ja keikat jäivät haaveeksi: lehdistön lippujonot etenivät tuskallisen hitaasti, ja kun yli kahden tunnin odottelun jälkeen lähdin vielä hakemaan matkakumppanini normilippua Paypal-tiskiltä, oli jono festarialueelle satojen metrien mittainen. Ja alueella maksimikapasiteetti täytetty aikoja sitten.

Ei se mitään: jonottelu ei haittaa, kun ison Estrella-tölkin saa muutamalla kymmenellä sentillä ja aurinko paahtaa. Pikkupöhnät jonossa kohtalotovereiden kanssa turisten ja mainioon Sesamoon nauttimaan luomutapaksista. Ehdottoman suositeltava vegeravintola kaikille Ravalin kaupunginosan sydämessä.

Ensimmäinen varsinainen festaripäivä alkoi sekin jonotellessa. Festivaalia varten kehitetty rahakorttisysteemi Portal ei suostunut rekisteröimään tunnuksiani verkossa, joten jouduin odottamaan pääsyä latauspisteelle. Reilun tunnin venailun jälkeen kortilla oli rahaa juuri, kun kaverilta tuli tekstari että koko systeemi on romahtanut.

Myöhemmin festivaalilta tuli viesti, että koko korttihärdelli on lakkautettu ja rahat annetaan takaisin. No, ensi vuonna uudestaan.

Ehätin latauspisteeltä sopivasti tarkastamaan Of Montrealin viimeiset hetket San Miguel -lavalla. Meno oli kova, vaikkakin biisit suurelta osin uppo-outoja. Solisti Kevin Barnes oli meikattu naiseksi, yleisöön sukelteli ruudullisiin kokopukuihin sonnustautuneita statisteja ja lopuksi nähtiin vielä pellepainiottelu tuomareineen.

Sen jälkeen kiirehdin katsomaan Big Boita, josta olin viime kesän Flow’ssa ehtinyt nähdä vain lopun. Outkastin lahjakkaampi puolisko ei pettänyt: hurja hittikavalkadi sisälsi kaikki olennaiset Outkast-raidat So Fresh So Cleanista Ms Jacksoniin, sekä tasokkaan Sir Lucious Left Foot -soololevyn parhaat. Lavalle oli tuotu rivi tyttöjä, jotka pääsivät heiluttamaan pyllyään Tangerinen ja Shutterbugin kaltaisten tanssihittien tahtiin. Tunnelma amfiteatterimaisen Ray-Ban -lavan juuressa oli kuuma ja kostea.

Sitten menetin ääneni. Nick Cave veti Grindermanin kanssa jumalaisen keikan: Kitchenette, Grinderman ja erityisesti tyrmäävän tyylikkäästi potkiva No Pussy Blues tappoivat liki kirjaimellisesti. Jälkimmäisen eroottis-väkivaltainen, hiljaisen ja meluisan väliin pingottuva jännite sai hyppimään, pomppimaan ja takomaan ilmaa. Cave on vanhentunut tyylillä ja juuri se vanhan äijän charmi tekee Grindermanista törkeän kovan livebändin, vaikka levyltä ei niin jaksaisikaan.

Viimeisen biisin Cave pohjusti komentamalla yleisöä ryntäämään viereisen lavan ääreen. ”Suicide on bändi, jota ilman emme olisi tässä”. Otin neuvosta vaarin ja lähdin hyvissä ajoin eturiviin Alan Vegaa ja Martin Reviä vartomaan. Tässä oli yksi eniten odottamistani yhtyeistä koko festareilta: synapunkin kulmakiven eponyymi debyytti kokonaisuudessaan, yön pimeydessä, välimeren lämmössä.

Eikä nyt ihan vastannut odotuksia. Vega laahusti karseassa pipossaan ja tuulipuvussaan ympäri lavaa ja kohtasi yllättäviä vastoinkäymisiä mikrofonin johdon kanssa, joka ei suostunut tulemaan perässä. Välillä piti kurkottaa kaksinkerroin, että ylettyi siihen laulamaan. Tupakkaa sytytettiin ja se sammui, heinähattuinen manageri(?) juoksi välillä sitä sytyttämään. Ja korjaamaan lunttilappuja, jotka Vegalle oli nuottitelineeseen pystytetty.

Mieleen jäi spektaakkeli, jossa Vega yritti viiden minuutin ajan laittaa röökiaskiaan takaisin taskuun. Ei meinannut onnistua, ei sitten millään. Encorea odotellessa sai jännittää, jaksaako vanha enää tulla takaisin. Ja lopussa pelotti tulipalo, kun samassa kädessä oli palava savuke ja noottipaperit.

Soundit olivat permannon etuosassa aika puuroutuneet eikä Vegan laulusta saanut selvää. Olen aika varma, etteivät Vegan lyriikat nyt muutenkaan ihan nappiin menneet, mutta kuka näitä nyt muistelee. Ääntä riitti ja onhan Suicide paskimmillaankin maailman paras bändi.

Kovan haasteen tarjoaa tosin The Flaming Lips, jonka spektaakkeli suomalaisittain haastavaan kellonaikaan (02.15) muutti San Miguel -lavan edustan valtavaksi karnevaaliksi. Aiemmin päivällä fanien seassa rennosti hengaillut Coyne käynnisti keikan tuttuun tapaan avaruuspallonsa sisältä, ja confettia, serpentiiniä ja jätti-ilmapalloja riitti. Reunoilla tanssivat onnekkaat fanit Ihmemaa Oz -kostyymeissa.

Etukäteen oli rummutettu The Soft Bulletinia soitettavaksi kokonaisuudessaan. Vaan ei: sen ainut tärppi kuultiin vasta encoressa. Kova veto, eikä kauaa jaksanut harmittaa. Coyne oli taas täydellisen läsnä ja jaksoi innostaa ja hehkuttaa yleisöään. Tuttuun tapaan Yoshimi Battles The Pink Robots sai koko yleisön laulamaan ja lopuksi kuultu katarttinen Do You Realize tuntui jatkuvan loputtomiin, aina uudelleen alkaen.

Yli puolitoista tuntia kestäneen juhlan jälkeen jalat ja pää huusivat lepoa, mutta vielä piti tehdä valinta: taksi hostellille vai Girl Talk ja aamumetro? Näin Gregg Gillisin mashup-projektin viimeksi juurikin Lipsin jälkeen Pitkä kuuma kesä -tapahtumassa, jolloin olo oli uupunut ja tunnelma vähän lattea. Nyt oli toisin: festarin takaosan Llevant-aukio täyttyi hikisistä ruumiista, käryisistä marisätkistä ja hyvästä tanssimusiikista. Ja hyvin jaksoi.

Saa nähdä, kuinka käy tänään. Lindstrom päättää ”illan” klo. 4.30, joten voi olla, että hotelliaamiaiselle tullaan taas festarikamppeet yllä.