Anna Brotkin laittaa seuraavaksi järjestykseen Pori Jazzin torstai- ja perjantaipäivien parhaat hetket. Ja vakuuttavimmat iskurepliikit.
Teksti ja kuvat: Anna Brotkin
Pori Jazz
Kirjurinluoto, Pori
18.-19.7.2013
Suomen Pori: testosteronin mekka. Jos sanapari tuntuu oudolta, et ollut tämän vuoden Pori Jazzeilla. Tai no, ehkä testosteronin tilalle voisi vaihtaa sanan pokailu. Tai liehittely.
Jos Kirjurinluodon ja LP48!:n esiintyjille pitäisi keksiä yhteinen soundtrack, olisi aloitusbiisinä When a Man Loves a Woman. Sen verran paljon soidinmenoja, rakkaudentunnustuksia ja iskurepliikkejä lavoilla nähtiin. Jos viime vuonna Janelle Monáen, Emeli Sandén ja Norah Jonesin kaltaiset naiset veivät pidemmän korren, nyt se luovutettiin miesten käteen.
Tässä torstain ja perjantain top 6:
6. Olly Murs
Iiiik!! Teinityttöjen invaasio!!! Lavan edessä!! Just nyt!! Apua!!! Brittiläisen Olly Mursin keikan aikana Kirjurinluoto muistutti enemmän Justin Bieberin keikkaa kuin porilaista niemennokkaa. Viime vuonna Paul Anka sai naiset samanlaiseen hurmokseen, joskin ikäeroa yleisöillä oli monta kymmentä vuotta. Maroon 5, Robbie Williams ja Jason Mraz lienevät Ollyn lähimmät vertailukohdat.
Olly Mursin biisikaavaan on kirjoitettu suurilla tikkukirjaimilla RADIOYSTÄVÄLLINEN. Ja monta hittiä tyypillä olikin takataskussaan: Troublemaker, Dear Darlin’, Heart Skips a Beat. Menneestä lähinnä pieniä soundilainoja tekevä retrosoulpopkeitos ei ole järin innovatiivista, mutta ihan harmitonta kesämusiikkia. Esiintyjänä puhtoinen Olly on hurmaava, mutta monien Idols-, Voice- ja X-Factor -artistien tavoin miehen kohtaloksi koituu se, että hän on vähän turhankin hyvä esiintyjä: jälkikäteen jää olo, että kaikkea on harjoiteltu liian kauan, ja samalla on unohtunut miettiä, että mistä ne biisit oikeastaan kertovatkaan. Välillä Mursin viaton tyylitaju myöskin petti: Hey, You Beautiful -biisin yökerhobiitti oli aivan väärässä paikassa.
Olly muisti moneen kertaan ilmoittaa, mistä hänen biisinsä kertovat (”kirjoitin tämän kun näin kauniin tytön”, ”kun erosin tyttöystävästäni” tai ”kun olin rakastunut”). Ei jäänyt myöskään epäselväksi, kummalle sukupuolelle biisit on osoitettu (”My name is Olly nice to meet you / can I tell you baby / Look around there’s a whole lot of pretty ladies”). Jos John Legend luikertelee sulavasti naisten makuuhuoneisiin, Olly Murs pyrkii sinne huutamalla, että ”Jump! Jump!”. Tapa se on sekin.
Iskutaktiikka: Kädet ilmaan! Mennäänkö meille! Jee!
Ihannekumppani: Rihanna. Kun Rihanna joutuu putkaan pitkäksi venähtäneen bileputken päätteeksi, voi Olly tehdä siitä biisin ja silittää Riksun poskea: voi pikku troublemaker.
5. The Heavy
Torstai-iltana LP48!:ssa soittanut The Heavy luotti genrepuhtauden sijaan omaperäisen fuusion voimaan. Keikalla kuultiin soulia, funkia, garagerockia ja kaikkea siltä väliltä. 70-luvun psykedeliasoundit oleilivat biisien taustalla, mutta eivät kertaakaan lipsahtaneet turhan kirkasotsaisen nostalgian puolelle. Erityisesti Morricone– ja Black Keys -fanien kannattaa tutustua bändiin. Biisikaksikko What Makes a Good Man? ja Short Change Hero edustivat tarjonnan popeinta osastoa.
The Heavyn karismaattinen solisti Kelvyn Swaby oli vakuuttava ja lauloi otsa hiessä, mutta puolityhjänä ammottaneen LP48!-teltan yleisövajeelle hänkään ei voinut mitään. Bändi olisi ansainnut huomattavasti isomman yleisön, jolloin nauhalta tulleet tunnelmannostatushuudot eivät olisi tuntuneet niin kolkoilta.
Iskutaktiikka: Sielu on tärkein, pidetään housut jalassa.
Ihannekumppani: Erykah Badu. Kelvyn ja Erykah voisivat Kama Sutran jälkimainingeissa poltella suitsukkeita, kuunnella Jimi Hendrixiä ja jutella Aasian uskonnoista.
The Heavy (klikkaa nähdäksesi suurempana).
4. Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana
Valtteri Pöyhösen johtama superkokoonpano avasi Kirjurinluodon perjantaipäivän tyylin ja ilon yhdistelmällään. Haastavalle lavalle oli löydetty kerrankin tarpeeksi suuri kotimainen kokoonpano. RTBB & Julkinen Sana täytti sen viimeistä nurkkaa myöten. Olisi ollut suorastaan rikos, jos bändiä ei olisi buukattu jazzeille.
Viettelyssään RTBB & Julkinen Sana luotti hyviin käytöstapoihin ja kauniisiin eleisiin, hiottuun estetiikkaan ja big bandin massaan, joka jaksaa aina yllättää. RTBB & Julkisen Sanan salaisuus on siinä, että swing ylevöittää ja suomiräp palauttaa kuulijan maan pinnalle.
Porin keikalla räppikolmikon voimasuhteet tuntuivat vakiintuneen: Palefacen presenssi peittosi muita, Tommy Lindgren hoiti tanssimisen ja Redrama melodiaosuudet. Viimeisimmän laulusoundi pääsi Kirjurinluodolla eri tavalla oikeuksiinsa kuin vaikkapa keväisellä April Jazzin keikalla. Keikan aikana mieleen hiipi ajatus: Lasse Mellberg voisi tehdä levyllisen tyylikästä, pienieleistä soulia. Levyllä varjoon jäävä Mitä sä pelkäät? nousi livenä yllättäen yhdeksi setin kiinnostavimmista biiseistä.
Iskutaktiikka: Suomiräppiä puvut päällä kynttiläillallisella.
Ihannekumppani: Destiny’s Child. Beyoncé opettaisi Karri Miettiselle tanssimuuveja, Kelly Rowland ja Redrama treenaisivat slovariduettoa samalla kun Michelle ja Tommy miettivät, että mihin kaikki muut ovat häipyneet.
3. John Legend
Modernin makuuhuonesoulin sanansaattaja John Legend luotti viettelyriitissään imelyyden ja tyylikkyyden vuoropuheluun. Parhaimmillaan Legend on lumoava ja kiistämättömän lahjakas. Miehen biisit ovat erinomaisia ja laulusoundia kuuntelisi loputtomiin. Ominaisuudet tulisivat tosin paremmin esille, jos kokonaisuudessa luotettaisiin orgaanisuuteen – siihen, että biisit ja bändi toimivat luomuna, ilman sinne tänne tungettua kolmen pennin diskosälää.
Kaikki sanakirjan romantiikka-osiosta löytyvät elementit olivat läsnä: screenille poimittiin kuvia yleisössä söpöilevistä pariskunnista ja Slow Dance -biisin aikana Legend kaappasi eturivistä Kertuksi esittäytyneen naisen kanssaan tanssimaan. Yhteisen hetken päätteeksi Legend ojensi tälle punainen ruusun flyygelin päältä. Ah! Kun tämän kaiken tekee John Legend, se on jotenkin okei ja oikeastaan aika sopivaa. Jos sen tekisi Arttu Wiskari, voisi tilanne olla toinen.
Light My Fire, Dancing in the Dark ja Bridge Over Troubled Water -coverit olivat hieman halpoja valintoja, mutta niistä kaikista kuoriutui Legendin käsittelyssä artistin itsensä näköistä soulia. Siihen pystyy aika harva. Syyskuussa ilmestyvältä Love in the Future -levyltäkin saatiin muutama maistiainen.
Keikan jälkeen kuulin kymmeniä kertoja sanan ”ihana”. Bajamassa kaverini viereisessä kopissa istunut nainen oli astetta rehellisempi: ”Mulla on täällä edelleen perse märkänä John Legendistä”.
Iskutaktiikka: Tuijotus syvälle silmiin, käsi hameen alle ja valot pois.
Ihannekumppani: Alicia Keys. Kaksikko voisi ottaa kevyen flyygelibattlen ja suudella auringonlaskussa samalla kun toisiaan vasten hyppivät delfiinit muodostavat sydänkuvioita.
2. Bobby Womack
Soulveteraani Bobby Womackin opetus rakkaudesta: paljasta omat heikkoutesi heti suhteen alussa. Kirjurinluodon lavalle mies talutettiin, ja keikan aikanakin Womack istui tuolillaan pitkiä pätkiä. Vaikka polvet saattoivatkin pettää, Womackin laulusoundi oli oma itsensä: tunnistettava, paikoitellen häkellyttävän dynaaminen.
Womack laittoi kortit tiskiin heti keikan aluksi aloittamalla tunnetuimmalla 70-lukuhitillään Across 110th Street. Jotain Womackin karismasta kertonee se, että mies kykeni laulattamaan toistakymmentä tuhatta ihmistä – istualtaan. Harvalla miehellä on myöskään tarpeeksi pokkaa yhdistää glitterpoolo nahkahousuihin. Bobby Womackilla on.
Tuoreimmalta levyltään Womack esitti vain muutamia biisejä, eivätkä nekään aivan tuntuneet istuvan muuhun settiin. Livenä bändinsä kanssa Womack on letkeä soulmies, toisin kuin tummanpuhuvalla The Bravest Man in the Universe -levyllään (2012). Ehkä ratkaisu on oikea. Uusi kama tuskin toimisi livenä samalla tavalla, ainakaan Kirjurinluodon kaltaisella jättistagella, ulkoilmassa.
69-vuotias Womack antoi A Change is Gonna Come -coverin aikana slow tempo -termille kokonaan uuden merkityksen. Samaan aikaan vieressäni istunut piknik-seurue asetteli pikkuleipiä pinkkiin tarjoilutorniin. Tällaista käy vain Pori Jazzeilla.
Iskutaktiikka: Tällainen mä olen, ota tai jätä.
Ihannekumppani: Sharon Jones. Parin olisi tosin hyvä löytää jokin kultainen keskitie ja yhteiset nitrot, sillä muuten Sharonin energia vie Bobbyn suoraan sydänkohtaukseen.
Bobby Womack.
1. Cody ChesnuTT
Cody ChesnuTT ei ällösöpöillyt, ei pröystäillyt turhia. Hän oli rakentanut perjantai-illan settilistansa hienovaraisesti: kärsimättömille kourallinen bailubiisejä heti alkuun, sen jälkeen pientä kiusoittelua, ja juuri kun toinen on luovuttamassa niin Cody tulee ja näyttää. ChesnuTTin ei tarvinnut kosiskella, kun yleisö suli itsestään.
Tavaramerkilleen uskollisena kypärä päässä ja kasvot hämärässä esiintynyt mies tarjoili hyvät bileet ja laadukasta riemusoulia. Sellaista, jonka arvon tunnistaisi, vaikka lyriikat olisivatkin pelkkää ilmaa.
Periaatteessa Cody ChesnuTTin biisit voisivat olla suoraan John Legendin settilistasta (”Love is more than a wedding day”), mutta eron tekee miesten perin erilainen lähestymistapa materiaaliinsa: siinä missä John levittää pehmeää voita tuotantonsa ylle, Cody ChesnuTT tanssii housunsa hajalle, ravistaa biisejä ja yrittää rikkoa niiden täydellistä muotoa, jotta livenä katsojalla olisi muutakin mietittävää kuin se, että miten bäkkärille pääsee ja hetkinen, katsoiko se juuri äsken minua? Välispiikeissään Cody ChesnuTT tiesi myös jotain, minkä moni unohti sanoa: Pori is cool! Sitä se on, vaikka monesti moitteita saakin. Ainakin LP48! oli taas viikon ajan täynnä laadukasta, yllättävää, kiinnostavaa rytmimusiikkia.
Iskutaktiikka: Hidas esileikki, jonka jälkeen shokkirakastuminen.
Ihannekumppani: Frank Ocean. Miehet voisivat kinastella siitä, kuunnellaanko Gill Scott-Heronia vai Jay Z:tä. Lopulta päädytään kompromissiin, laitetaan ne yhtä aikaa soimaan ja keksitään uusi soulin alalaji.
Cody ChesnuTT.