Mumford & Sons
Hartwall Arena, Helsinki
7.5.2016
Teksti: Anna-Maija Lippu, kuvat: Sami Turunen
Hemmetti. Tein sen taas. Olen käyttänyt elämäni aikana lähemmäs kaksikymmentä euroa korvatulppiin. Konserteissa on tullut käytyä sen verran, että ne viidellä eurolla ostetut uusiokäytettävät tulpat pitäisi muistaa ottaa mukaan, mutta ei, ei tälläkään kertaa.
Illan lämppääjä soittaa semmoisella räminällä, että käännyn areenalle astuttuani samantien takaisin ja lähden etsimään tulppakojua. Ai, kortilla maksaessa pitää ostaa ne vitosen tulpat, ainiin, ok. Samasta syystä omistan ne toisetkin.
Tärykalvoni suojattuani palaan areenalle. Yleisö on nuorekasta ja vaikka yleisvaikutelma on rento, ilmassa on odotusta. Mumford & Sons on ensimmäisellä Suomen vierailullaan ja illan keikka on heidän Euroopan kiertueensa ensimmäinen. Stadioneille sopivaa folk rockia soittava brittiyhtye on niittänyt menestystä vuodesta 2009, jolloin debyyttialbumi Sigh No More julkaistiin. Vuonna 2012 ilmestynyt Babel voitti Vuoden albumi -palkinnon Grammy-gaalassa. Uusin levy Wilder Mind näki päivänvalon vuosi sitten.
Kokoonpano astelee lavalle pimeässä. Joku sanoo mikrofoniin ”hei”, luultavasti keulahahmo Marcus Mumford.
Valojen kirkastuessa Snake Eyes -kappale alkaa. Esiintyminen on hillittyä, mutta väkevöityy lopulta ja Marcus nousee lavan eteen korokkeelle. Hän tervehtii yleisöä suomeksi: ”Hyvää iltaa!”
”Vaikka olisi puku päällä, se ei tarkoita, etteikö voisi tanssia”, Marcus neuvoo seuraavaa kappaletta varten.
Little Lion Man, yhtyeen debyyttisinkku ja yhä heidän parhaimmistoaan, lähtee soimaan ja yleisö villiintyy. Seuraa Below My Feet ja White Blank Page, jotka ovat upeita näytteitä Marcusin kirkkaasta raspiseen vaihtuvasta äänestä.
Vaihtelua näkyy myös lavalla: Välillä Marcus hyppää rumpuihin, kitaristi tarttuu banjoon ja torvisoittajia tulee avuksi. Pianoja on kahdenlaisia ja sähköbasso vaihtuu biisin mukaan kontrabassoon.
Believe-kappaleen ajaksi nostetaan tupakansytyttimet ja puhelimien valot ilmaan. Marcus vaeltaa lavalla mikrofoni ja tamburiini käsissään. Näky muistuttaa Coldplayn konserttia, ja Believe voisi itse asiassa olla yhtä hyvin myös kyseisen yhtyeen kappale.
”En voi uskoa, ettei tänne saa tuoda olutta”, Marcus ihmettelee yleisön riemuksi.
”Meillä on sitä täällä paljon”, hän sanoo taakseen viittoen.
”Olette todella kunnioittavia. Se on hyvin ystävällistä. Nyt testaamme, osaatteko laulaa”, Marcus ilmoittaa.
Nostattava Awake My Soul laulattaa kyllä, mutta Marcus ei ole täysin vakuuttunut.
”Laulunne on ihan ok. Nyt testaamme, osaatteko tanssia.”
Yhtyeen alkuaikojen hitti The Cave saa yleisön riehaantumaan. Tanssiminen on enimmäkseen iloista hyppimistä, paljon enempää ei mahdukaan tekemään. Vauhti jatkuu, kun Marcus lähtee juoksemaan yleisöön. Hän kulkee portaita yläkatsomoon ja kahlaa permannon läpi takaisin lavalle. Hän katoaa seuraavan kappaleen alkusoiton ajaksi. Yhtäkkiä mies onkin jo ilmestynyt rumpujen taakse.
Dust Bowl Dance on astetta synkempi veto, joka alkaa rauhallisesti ja päättyy raivokkaaseen rytmiin ja säröisiin riffeihin. Pianisti hakkaa koskettimiaan vimmatusti ja potkaisee jakkaransa menemään. Lopulta Marcus potkii osan rummuista alas korokkeelta. Rennoista folkmiehistä tulee hetkessä riehuvia rocktähtiä.
Ehkä se onkin yhtyeen menestyksen syy. Heidän musiikkinsa on tarpeeksi lempeää houkutellakseen popin kuuntelijoita, mutta ajoittain niin rosoista, että myös rockin ystävä höristää korviaan. Silti he eivät ole väliinputoajia, vaan omaleimaisen yhdistelmän taitajia.
Samaa näkee myös Marcusin esiintymisen ailahtelevaisuudessa. Hetken hän on kuin hilpeä ja hyväntahtoinen Chris Martin, joka hyppii lavan laidasta laitaan, sitten herkkä tulkitsija kitaran kanssa ja yhtäkkiä synkkäkatseinen, piinattu taiteilija.
Kokoonpano häipyy näkyvistä ja areena pimenee. He eivät palaa lavalle, vaan juoksevat permannon takaosaan ja asettuvat korokkeelle yleisön keskelle. Akustisella kitaralla säestetty, tuudittavan rauhallinen Timshel soi valokeilan hohtaessa miesten muodostamaan pieneen piiriin. Täydellinen leirinuotio-tunnelma jatkuu vielä Cold Arms -kappaleen ajan.
Lavalla kuullaan vielä muun muassa osuva cover Bruce Springsteenin I’m On Fire -kappaleesta ja yhtyeen isoin hitti I Will Wait. Päätöskappale on uusimmalta albumilta tuttu The Wolf, jonka vauhdikas tempo heiluttaa mukanaan loppuun asti.
Hyvästit ovat nöyrät ja toiveikkaat.
”Kiitos. Me tulemme takaisin, jos tekin tulette.”
Suomalainen yleisö saa kuitenkin jälkeen päin kritiikkiä yhtyeen Instagramissa. Herrat olivat aiemmin ilmoittaneet tilillään keräävänsä kiertueen aikana maiden lippuja.
”Tämä ilta oli todella hauska. Mutta emme nähneet ainuttakaan Suomen lippua. Tuokaa lippujanne”, lukee myöhemmin illalla julkaistussa postauksessa.
Pakkauslista seuraavaan Mumford & Sonsin konserttiin:
– Suomen lippu
– Korvatulpat.
Klikkaa kuvaa suuremmaksi ja navigoi nuolin:
