Muse on kasvanut bändiksi, jolle Olympiastadioninkin puitteet tuntuvat liian pieniltä

Puuttuva lenkki Musen ja viihdeteollisuuden välillä on popcorn, toteaa Susanne Salmi raportissaan brittiyhtyeen massiivisesta Helsingin-keikasta.

Teksti: Susanne Salmi, kuvat: Jana Blomqvist

Muse, Mew
Olympiastadion, Helsinki
27.7.2013

Oli aika, jolloin Musessa ja Mew’ssa oli paljon samaa.

Asiaan perehtymätön saattoi jopa sekoittaa yhtyeet keskenään. Paitsi samankaltaiset nimet, bändit jakoivat tennistossuissa itsensä hurmioon hyppivän fanikunnan. Vaihtoehtorockin aikajanalla orkesterit sijoittuivat lähelle toisiaan, ja niille saattoi povata tasavertaisen kivistä tulevaisuutta musiikillisen kunnianhimoisuuden ja markkinavoimien ristivedossa.

Sitten alkoi tapahtua kummia.

Jossakin välissä Musesta kasvoi 2000-luvun mahtipontisin rockbändi, joka buukataan Olympiastadionille vain seitsemän kuukautta yhtyeen edellisen Suomen-vierailun jälkeen. Kuin muselaisen hegemonian alleviivaamiseksi lämmittelijäksi valikoituu Mew. Kaukana ovat muinaiset yhdenvertaisuuden ajat, kun Tanskan taiderockylpeyden logo printataan kiertuejulisteisiin onnettoman pienellä.

Pieni on yhtye Olympiastadionin lavallakin. On kuin kuluneet vuodet rockin aallonharjalla olisi äkkiä pyyhkäisty pois ja miehet nyhtäisty suoraan taidekoulusta tälle aivan liian valtavalle areenalle. Erityisen eksyneeltä vaikuttaa laulaja Jonas Bjerre, jonka liikkeet ovat vaivaantuneita ja vokaalitkin välillä vähän mitä sattuu.

Viimeistään Bjerren laulaessa Chinaberry Treen aikana ensirakkaudestaan tulee kuulijalle vähän hassu olo. Tuntuu jotenkin sopimattomalta, että humanistisen tiedekunnan ikuisuusopiskelijalta näyttävä tanskalainen vuodattaa tuntonsa koko kantakaupungin kuultaviksi.

Onneksi pienestä bändistä lähtee sentään iso ja täyteläinen soundi. Yltiönaiivi ensirakkauskuvasto jää taakse, ja Bjerren lauluäänen heiveröisyyskin lakkaa häiritsemästä. Noin tunnissa yhtye paahtaa läpi lähes kaikki tuotantonsa kulmakivet – hieman yllätyksettömästi, mutta ammattitaitoisesti ja ennen kaikkea kauniilta kuulostaen. Harmoniat ovat niin kohdallaan, että ajoittain selkäpiitä kylmää.

Erityisesti Am I Wry? No nostattaa hyvän olon aallon, joka kietoo puolustuskyvyttömän kuulijan vastustamattomasti syleilyynsä. Ihastuttavalta kuulostaa myös Snow Brigade, joka aikaansaakin permannolla innostunutta liikehdintää.

Sen kummempia reaktioita yleisöltä on kuitenkaan turha odottaa. Mew tuntuu olevan monelle läsnäolijoista vain pakollinen kuriositeetti, jota on kuunneltava puolella korvalla varatessaan itselleen paikkaa viidennestä rivistä tai valmistautuessaan baarin puolella edessä olevaan koitokseen. She Spider sentään yllyttää kenttäyleisön yhteistaputukseen, joka jatkuu ehkäpä minuutin verran vain törmätäkseen väistämättä tahtilajin muutokseen.

Tässä lieneekin yksi selitys sille, miksi Mew ei ehkä koskaan lakkaa kuulostamasta hitusen koomiselta stadionolosuhteissa: vaikka muutama anniskelualueella piipahtanut neito tanssiikin kuin viimeistä päivää, estävät läsnä olevat progevaikutteet tehokkaasti laajamittaisemman pyllynpyörityksen. Sen sijaan uusimman Muse-levyn paljonpuhuttu kokeellisuus on ajoittain silkkaa Skrillexiä Daft Punkin päälle paukutettuna. Ei liene epäselvää, kumpaa keitosta on helpompi lähestyä.

Kun vielä hittibiisi 156 hukutetaan valitettavan laahaavaan syntikkamattoon, on viimeinenkin toivo yleisön sulattamisesta menetetty. ”In a big big way I am really small”, laulaa Bjerre ja katselee haikeana edessään saavuttamattomana avautuvaa kakkoslavaa, jolle on asiaa ainoastaan illan päätähdellä.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun Olympiastadionin videovelhojen työskentely jättää toivomisen varaa. Mew’n kaltaiselle bändille se voi koitua kohtaloksi: kun kamera laahaa laiskasti perässä tai valitsee mahdollisimman epäedustavan kuvakulman, ei yhtyeen piskuinen lavapreesens riitä tarjoamaan kylliksi silmänruokaa suuria elämyksiä janoavalle yleisölle. Kentällä kaksi teinityttöä näkyy retkottavan selällään maassa, silmät nauliintuneina pilvettömällä taivaalla kelluvaan kuumailmapalloon.

Minun katseeni puolestaan harhailee ohitseni lipuvaan Muse-muovikassiin. Onko niillä oikeasti jo viralliset muovikassitkin?

Muovikassibongailuun kyllästyttyäni siirrän huomioni takaisin lavalle – kreivin aikaan, sillä Comforting Soundsin myötä tapahtuu yllättävä käänne: Bjerre puhkeaa leveään hymyyn ja muuttuu äkkiä vastustamattomaksi! Saataisiinkohan tätä lisää?

Ei saada. Täydellisen kaunis hetki on ohitse, ja tanskalaiset poistuvat takavasemmalle. Samalla kellonlyömällä katsomoon astelee lapsiperhe valtavan popcorn-kulhon kanssa. Illan viihdespektaakkeli lähestyy vääjäämättömästi.

”Vieläkö se on yhtä massiivista?”, on ystäväni tiedustellut aiemmin kuultuaan illan määränpäästäni. Arvelen hänen tarkoittaneen Musen musiikkia, mutta melko suurieleiseltä vaikuttaa myös keikan ulkomusiikillinen osuus: jo ennen soitannon alkua yleisöä herättelemään lähetetään kolossaalinen robotti, joka pakottaa jaloilleen viimeisenkin taivaalle tuijottelijan.

Paahtomaissia kauhovien lasten silmät säihkyvät kilpaa peltihökötykseen upotettujen punaisten valojen kanssa. Itselläni olisivat popcornit jo menneet väärään kurkkuun, mutta ehkä liikkuvat jättirobotit ovatkin leikki-ikäisten viihdekulutuksessa merkittävämmässä asemassa kuin omassani.

Robotti painuu kuitenkin välittömästi unholaan brittirokkareiden ilmestyessä lavalle. Puhun ilmestymisestä, sillä aistini eivät ehdi rekisteröidä bändin entréeta sen kummemmin. Sen sijaan havaitsen permannolla vimmatusti raivoavan käsivarsien meren sekä lavan ylle leiskahtavat tulipatsaat, jotka käristävät ihoa katsomossa saakka. ”The time, it has come to destroy your supremacy”, keulahahmo Matthew Bellamy laulaa. Asetelma on julkea – omasta ylivallastaan rockmusiikin kentällä Bellamy yhtyeineen ei aio luopua vielä pitkään aikaan.

Musen Matthew Bellamy. (Klikkaa kuvaa nähdäksesi sen suurempana.)

Uudelta The 2nd Law -albumilta poimitun avauksen jälkeen kuullaan vanha tuttu Supermassive Black Hole, joka saa yleisön villiintymään yhä hurjemmin. Kappaleen nimessä esiintyvä adjektiivi sopisi täydellisesti kuvaamaan kaikkea Stadionilla meneillään olevaa. Saundit ovat valtavat, kaikki on valtavaa. Ensiapupiste ruuhkautuu, kun soitellen sotaan lähteneet ilmestyvät vaatimaan korvatulppia.

Yksi konsertin kohokohdista koetaan heti kättelyssä. Uuden levyn Panic Station funkkaa keikkaolosuhteissa hämmästyttävän toimivasti, vaikka sen olemus on kaikin puolin mahdollisimman kaukainen niin edellisbiisin altsurock-Musesta kuin seuraavana kuultavan Resistancen stadionnostatuksestakin.

Juustoisinkaan diskofunk ei kuitenkaan anna lupaa unohtaa maailmanjärjestyksessä vallitsevia epäkohtia, joilta salaliittoteorioihin ilmeisen lopullisesti sukeltanut Bellamy tuskin koskaan saa rauhaa. Taustakankaalla ensimmäisen maailman päämiehet runtelevat sinistä planeettaa tanssiaskelin sulassa sovussa kosmisten liskosaksofonistien kanssa.

Sinänsä viihdyttävät ja varsin hyvin toteutetut animaatiot vaihtuvat pian astetta lihallisempaan performanssiin. Rahamiehiä solvaava Animals marssittaa lavalle likaisen pörssihain, joka vallastaan juopuneena syytää seteleitä yleisön niskaan. Ja niin katsomo lankeaa markkinavoimien houkutuksiin: paperirahaa ja hiuksia revitään, kun jokainen kynnelle kykenevä yrittää saada haltuunsa matkamuiston Musen yhdeksänneltä Suomen-keikalta.

Musen lavashowta. (Klikkaa kuvaa nähdäksesi sen suurempana.)

Kun bisnesmies on saanut opetuksen ja saateltu onnellisesti haudan lepoon, soittaa basisti Chris Wolstenholme pätkän Ennio Morriconen Huuliharppukostaja-teemaa. Hengästyttävän performanssin puristuksessa itse musiikin paluu illan keskiöön tuntuu miellyttävän raikkaalta. Lisäksi kaikki bändin keikalla aiemmin käyneet tietävät, että huuliharppu lupaa hyvää: morriconelaiset sävelet voivat enteillä vain Knights of Cydoniaa, joka on yhä yksi Musen hienoimpia kappaleita. Vaikka yhtye reuhtoo kahdella uusimmalla levyllään kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin, ei se ole onnistunut osumaan edellä mainitun kaltaiseen kultasuoneen.

Niinpä tuntuvatkin seuraavat kappaleet vähän mitäänsanomattomilta. Kuullaan muun muassa rumpu- ja bassorymistelyä, jonka aikana Wolstenholme ja rumpali Dominic Howard pääsevät esittelemään teknistä taituruuttaan ilman suuruudenhullua päällysmiestään, sekä jokseenkin yhdentekevä diskoraita Follow Me, joka on tanssimusiikkia tanssimista karsastavalle rock-väelle.

Pahin rimanalitus on uuden levyn tympeä Liquid State, jonka aikana laulajan rooli annetaan Wolstenholmelle. Suutari pysyköön lestissään ja Wolstenholme bassossaan, sillä mies on valitettavan keskinkertainen rocklaulaja. Jopa Bellamyn operettimaneerit säästävät korvaa paremmin kuin Wolstenholmen ahdistavan Nickelback-tyylinen revittely.

Jotta Muse pääsisi sinkoamaan itsensä ääripäästä toiseen vielä yhdellä mittarilla, koetaan keikan kliimaksi vain hetkeä edellä kuvaillun karmeuden jälkeen. Vuoden 2003 Absolution-levyltä poimitut singlet Time is Running Out ja Stockholm Syndrome muotoutuvat keikan musiikillisiksi helmiksi, jotka soivat jykevästi ja itsevarmasti. Jälkimmäisen raastavat ”I wish I could” -huudot pääsevät lähemmäs perinteistä rockmusiikkia kuin mikään muu tällä keikalla kuultu. Kitara hajoaa ja samassa rytäkässä rumpukin.

Ja katso! Koko yleisö on riemulla mukana, käsivarsien valtameri myrskyää, vaikka ylimääräiset tehosteet on näiden kappaleiden aikana karsittu Musen mittapuulla minimiin. Eikö tässä ylenpalttisia efektejä tarvittukaan? Vain tilaa musiikille? No jopas.

Nähtäväksi jää, uskaltaako brittikolmikko vielä joskus hieman löysätä pipoaan ja karsia vaihteeksi show’staan kaikkein räikeimpiä sirkuselementtejä. Miesten musisointi on niin itsevarmaa ja teknisesti taitavaa, ettei sen soisi hautautuvan lopullisesti viihdeteollisuudesta tuttujen manööverien alle.

Ehkä toivoa on, sillä illan aikana koetaan myös huumorin pilkahduksia. ”I have finally seen the light”, fiilistelee Bellamy Madnessin lyriikoita silmillään takuuvarmasti jokaisen valonsäteen blokkaavat aurinkolasit, jotka toimivat kätevästi myös minikokoisina screeneinä. Aurinkolasiestetiikan hyödyntäminen jatkuu tuonnempana solistin heiluessa ympäriinsä kanyewestmäisissä shutter shades -laseissa. Lieneekö Bellamykin matkalla kohti messiaskompleksia?

Musen lavashowta. (Klikkaa kuvaa nähdäksesi sen suurempana.)

Jos Mew näytti Olympiastadionin lavalla pikkuruiselta, niin Muse ei tahdo mahtua samoihin puitteisiin millään. Blackoutin aikana yleisön yläpuolelle kohoaa valtavaa hehkulamppua muistuttava kuumailmapallo, josta tipahtaa esiin akrobaatti. Bellamy loikoilee selällään lavalla. Kuumailmapallot ja loikoilu ovat näemmä muodissa tänään. Muse soi taustalla oikein nätisti, mutta sitä ei taida kukaan huomata juuri nyt.

Jotta suuruudenhulluus saavuttaisi täydellisen lakipisteensä, kuullaan Unsustainable. Lava kylpee punaisessa valossa, dubsteb-jytke täyttää Stadionia ympäröivän ilmakehän ja jättiläisrobotti kokee toisen tulemisen. Screenillä näytetään, kuinka teinityttö puhkeaa kyyneliin. Vähemmästäkin.

Kun Bellamy päätöskappale Starlightin aikana yllyttää yleisön laulamaan sanoja our hopes and expectations uudelleen ja uudelleen, löydän itseni pohtimasta rockmusiikin ja viihteen suhdetta.

Täyttyivätkö yleisön odotukset?

Kuinka pitkä matka autotallista on stadioneille? Missä vaiheessa robotin rakennusmateriaaleja kannattaa alkaa haeskella?

Kumpi on parempi: Mew, jonka keikka on vähän kuin pistäisi levyn soimaan ja ryhtyisi tutkailemaan poutapilviä, vai Muse, jonka konsertissa joutuu keskelle 3D-toimintaleffaa?

Kaatuikohan popcorn-kulho?

Onneksi Starlight on sentään hyvin tyylipuhdas stadiontunnelmointi. Hieno juoni Muselta säästää kappale viimeiseksi. Tämä on onnellinen loppu, aivot nollautuvat. Pää täyttyy epämääräisen lämpimistä ajatuksista, jotka kannustavat kohti paitakojua ikiomaa Muse-muovikassia hakemaan.