Nightwishin tulikoe oli menestys ja pettymys, arvelee Lasse Auranne keikka-arviossaan.
Nightwish
10.11.2012
Hartwall-areena, Helsinki
Teksti: Lasse Auranne, kuvat: Jana Blomqvist
Nightwishin yllättävä laulajanvaihdos sattui hyvään aikaan. Hollantilaisen Floor Jansenin tulikoe oli varmasti osasyynä siihen, että maamme suurinta heavybändiä oli tullut katsomaan kymmentuhatpäinen seurakunta kiinnostuneita – oli naisen pesti sitten määräaikainen tai vakituinen. Illan toinen vetonaula oli Stobe Harjun ohjaaman Imaginaerum-elokuvan ennakkonäytös.
Olen itse nähnyt Nightwishin ainoastaan kerran aikaisemmin. Vuosi oli 1999 ja keikkapaikkana Lepakko. Bändi näytti silloin aivan idioottimaiselta: oli mustat t-paidat ja polkkatukat, eikä Tarja Turunen tuntunut tietävän, miten päin hänen tulisi olla tai liikkua. Itselläni oli silloin pitkä tukka, liian iso musta t-paita ja huonosti istuvat mustat Levikset. Naamassa amisviikset ja pari mustapäätä. Kiehtovaa. Mutta entä se Floor?
Hienostihan se veti. Marco Hietalan luriteltua Imaginaerum-levyn intron, lavaa siihen asti peittänyt harso tipahti ja Storytime lähti soimaan. Yleisössä kävi kollektiivinen helpotuksen huokaus. Tuntui siltä kuin kymmentuhatta ihmistä ajattelisi yhtä sanaa: ”vihdoin”. Vihdoin Nightwishillä on laulaja, joka näyttää heavylaulajalta eikä popparilta.
Aiemmin After Forever -yhtyeessä laulanut Floor Jansen moshasi, pukeutui mustaan nahkaan ja oli muutenkin oikeaoppinen eurooppalainen heavyamatsooni. Hänen lauluäänensä on vahva, kohtalokas ja uskottava niin uusien kuin vanhempienkin biisien kanssa. Vielä hetkittäin pilkahteleva ujous ja varovaisuus poistunevat vain keikkailemalla lisää. Jo tässä vaiheessa nainen kiitteli yleisöä suomeksi ja oli suurimman osan ajasta hämmentävän itsevarma siihen nähden, että on ollut yhtyeessä vain kuukauden päivät.
Settilista noudatteli Imaginaerumin kappalejärjestystä, jota pilkottiin aiemmilla hiteillä kuten Amaranth, Ever Dream ja Planet Hell. Fanit saivat mitä halusivat, ja me vähän varauksellisemmin suhtautuvat varmasti viihdyimme.
Lavashow’n yllättävä koruttomuus oli hienoinen pettymys. Pyrotekniikka oli ihan hienoa mutta ei päätähuimaavaa – ja siinä se taustavideon lisäksi oikeastaan olikin. Arabesque-instrumentaalin aikana näyttäytynyt tulishow-ryhmä oli hauska yllätys ja juuri niin pölhö idea kuin Nightwishille sopiikin. Lopussa nähty ilotulitus areenan sisällä pääsi niille tykittelyasteille, joita toivoin näkeväni pitkin koko keikkaa.
Puolentoista tunnin aikana kaltaistani epäfania alkoi mietityttää bändin biisien samankaltaisuus. Luulin pariinkin otteeseeni kuuntelevani Wishmaster-kappaleen introa, kunnes biisi paljastui joksikin muuksi. Asiaan vaikuttanee tosin sekin, että Nightwishin kuunteluni ei ole ysärin lopun jälkeen ainakaan lisääntynyt.
Nightwishin keikka oli siis menestys. Imaginaerum-elokuvan ensiesitys oli jotain muuta.
Imaginaerum kertoo koomaan vaipuneesta säveltäjävanhuksesta ja hänen katkerasta aikuisesta tyttärestään. Faija on ollut hörhö boheemi, eikä hän ole osannut osoittaa rakkauttaan tyttärelleen. Tytöstä on kasvanut kyyninen jakkupukunainen. Tätä soppaa selvitellään päänsisäisissä fantasiajaksoissa sekä yhtä unenomaisessa ja tyylitellyssä tosielämässä. Eikä siinä ole oikein mitään järkeä.
Stobe Harjun ohjaama, suomalais-kanadalainen yhteistyöprojekti lähti alun perin Tuomas Holopaisen ideasta tehdä erillinen musiikkivideo Imaginaerumin jokaiselle biisille. Alkuperäinen idea paistoi räikeästi läpi sillisalaattimaisesta elokuvasta. Se, että tarina sijoittuu unifantasiamaailmaan, tuntuu lähinnä keppihevoselta, jonka avulla irralliset visuaaliset jipot on sidottu toisiinsa.
Tekijät ovat olleet niin innoissaan visuaalisuudesta, että henkilöhahmot on unohdettu täysin. Päähenkilöt, eli taiteilijan lapsiminä, tytär ja isän rakastajatar, ovat karkeita pahvinukkeja. Kun karikatyyrien välille ei synny jännitettä, ei kiinnosta, ehtiikö isi kuolla ennen kuin tytär tajuaa, että kai se nyt sitä rakastaa, se ei vain nyt osaa sitä ilmaista.
Taitelijan nimi on muuten Thomas Whitman ja hänen päätyönsä nimeltään Song of Myself. Eikä allegoriaa Holopaiseen mitenkään jemmata vakan alla. Melko vaivaannuttavaa.
Homman visuaalinen anti on itse asiassa pätevää. Koska leffa ei ole satojen miljoonien arvoinen, ei viitsi naputtaa vähän vanhahtavalta näyttävistä CGI-efekteistä. Jos David Lynchin painajaislogiikan apinointi meneekin rytinällä metsään, lainataan Tim Burtonia ja Neil Gaimania onnistuneesti.
Leffan loputtua olo oli täyteläinen ja äärimmäisen hämmentynyt. Neljä tuntia Nightwishia ei ole helpoin mahdollinen tehtävä. Kokemus muistutti toisaalta, että Nightwish on taitava ja kunnianhimoinen popheavybändi. Se kolikon toinen puoli on sitten tätä käsittämätöntä fantasiaklisettä, jota voi suositella vain uskollisimmille faneille.
Alla vielä pari Blabbermouthista bongattua videonpätkää keikalta: