Nine Inch Nails ei harrasta nuoruuslarppia – Trent Reznor raivosi Helsingissä tyylillä

EI SAA JULKAISTA UUDELLEEN

Anton Vanha-Majamaa katsoi, kuinka viittäkymppiä lähentelevä 1990-luvun angsti-idoli esitti tuotantoaan merkillepantavan hyvällä fiiliksellä – ja piti siitä.

Teksti: Anton Vanha-Majamaa, kuvat: Jana Blomqvist

Nine Inch Nails
Hartwall-areena, Helsinki
8.5.2014

Sellaiselle, joka imi nuoruutensa kasvukipuihin voimaa Trent Reznorin irvokkaasti funkkaavasta itseinhosta, Nine Inch Nailsin tuorein reinkarnaatio saattaa tuntua pyhäinhäväistykseltä. 48-vuotias Reznor, joka näyttää nykyään lähinnä steroideilla pumpatulta siiseliltä, käy Hartwall-areenalla uransa synkeimpiä hetkiä läpi hämmentävällä ilolla.

Se ei tarkoita, ettei yhtyeen neljäs Suomen-keikka olisi onnistunut. Se on varmasti parasta, mitä tällä hetkellä nelijäseninen yhtye voi tarjota. Valtavalla varmuudella ja musikaalisella vimmalla etenevä puolitoistatuntinen sukeltaa turhiin suvantoihin niin harvoin, ettei kyllästymistä tarvitse pelätä.

Toki keikka on rakennettu tarpeettomankin paljon pienimmän yhteisen nimittäjän varaan. Esimerkiksi yhtyeen ehein kokonaisuus, The Fragile (1999) jää menevän settilistan puitteissa rikollisen paitsioon: siltä kuullaan ainoastaan vihaista pauhuaan eskaloiva Somewhat Damaged, joka toimii siltana Broken-ep:n lystikkääseen Wish-hippaan.

_MG_9147

Reznor ei selvästi malta velloa pahan olon syövereissä. Hän on yhä vihainen, mutta esiintymisestä huokuu toivo. Tässä on jopa jotain bonomaista. Alakulo tuntuu kasvuvaiheeksi kirjatulta mielentilalta, ei kaiken ympäriltä nielevältä ikuiselta todellisuudelta.

Viimevuotisen Hesitation Marksin Copy of A -avauksella käynnistyvä keikka jakautuu lavateknisesti kolmeen osioon. On avauskappaleen intensiivinen, mustalla ja valkoisella pelaava diskoklaustrofobia, jossa bändi seisoo marionetteina ahtaan lavan etureunassa. On sitä seuraava, visuaaleiltaan riisuttu ja yhtyeen varhaisvuosia henkivä bändivaihe, jossa lava aukeaa ja Reznor saa tilaa liikkua myös syvyyssuunnassa.

Ja sitten on puolivälissä lavalle laskeutuva valoseinä, jota käytetään viimeiseen kappaleeseen asti abstraktien, musiikin mukana hengittävien värien ja viivojen alustana. Se elää Closerin eroottisesta runnomisesta The Great Destroyerin pikselimössöön, joka tuntuu rikkovan koko lavan viimeistään Reznorin dubstepiaanisen synasoolon aikana.

Encorena kuultavan Hurtin aikana taustakuvat ovat konkreettisia. Pieniä kärpäsiä, kuvia holokaustista, kärsimyksestä. Reznor eläytyy kappaleeseen kuten aina, mutta tämäkin tuntuu enemmän menneen muistelulta kuin nykyhetken työstämiseltä.

_MG_9225

Itsensä lihalliseksi, funktionaaliseksi amerikkalaiseksi suitsinut Reznor ei tee kuulijan oloa kiusaantuneeksi vihaisimpienkaan kappaleidensa aikana. Se on helpotus. Avain on kai siinä, ettei hän yritä toteuttaa minkäänlaista nuoruuslarppia. Aina uusiutumisesta voimansa saanut Nine Inch Nails on nykymuodossaan jotain ihan muuta kuin The Downward Spiralin (1994) aikaan. Se on ehdottoman hyvä asia.

Välisoittona kuultava katkelma Oscarin voittaneelta The Social Network -soundtrackilta poimitusta Hand Covers Bruisesta on konsertin olennainen hetki. Siinä elää toisaalta se ikiaikainen alakulo ja ihmisenä olemisen nurja puoli, josta Nine Inch Nails on saanut esteettisen voimansa, ja toisaalta Reznor artistina, joka hamuaa uusia haasteita ja pelkää paikoilleen jämähtämistä.

Ja mikäpä olisi 1990-luvun vaihteessa Marilyn Mansonin kanssa henganneelle industrial-gootille isompi haaste kuin säveltää musiikkia isoon amerikkalaiseen viihde-elokuvaan – ja sitten kävellä smokki päällä konservatiivisen Hollywood-yleisön eteen pokkaamaan siitä palkintoa.

Nine Inch Nails ansaitsee kiitosta myös työmoraalistaan, sillä bändi ei antanut kehnon lipunmyynnin masentaa. Yleisössä ei tosin voinut välttyä pieneltä melankolian kosketukselta, kun kerran rockmaailman ehdottomaan kärkijoukkoon kuulunut artisti ei houkutellut 12 000 katsojaa vetävää hallia edes puolilleen.

_MG_9281