Sodankylän elokuvajuhlat eivät ole vain leffahullun pyhiinvaelluskohde, vaan ihmeteltävää riittää vuorokauden ympäri myös musadiggareille, väittää toimittaja Anna Brotkin, joka kävi tsekkaamassa Sodiksen yöttömän yön meiningin.
Teksti: Anna Brotkin, kuvat: Annina Mannila ja Santeri Happonen
Sodankylän elokuvajuhlat
12.-16.6. Sodankylä
Pelko pois ja Lappiin! Jos luulit, että Sodankylän elokuvajuhlat tarjoaa ainoastaan eteläunkarilaisia kauhupornolyhäreitä, joiden katsomiskokemus jää vajaaksi ilman naistutkimuksen tohtoriopintoja, olit väärässä. Myös musiikin nälkäinen saa Lapin yöttömän yön festareista roimasti irti.
Peter von Baghin isännöimät juhlat voittaa monet väljähtäneet rock-festarit mennen tullen. Tunnelma on rento ja poissa ovat kiukkuiset portsarit, jotka hoputtavat ulos festarialueelta viimeisen encoren vielä soidessa. Sodiksessa bileet jatkuvat nimittäin kellon ympäri. Poissa ovat myös kaikenmaailman tölkkipantit, mukipantit, jättiläisvauvoiksi tai kulahtaneisiin eläinasuihin pukeutuneet kaikkienkaverit, glitterstetsonit, leikauppiaat ja bajamajajonot. Tilalla on yötön yö, maaseutumaisema, läpi yön jatkuva ohjelma ja sisävessat. Pilkun jälkeen voi siirtyä festariklubilta suoraan aamuneljältä alkavaan leffanäytökseen, josta voi jatkaa laituribileisiin, joista onkin kätevä kävellä takaisin telttaan kuuntelemaan aamukeskustelua. Kätevää!
Vavisuttavan Lappi-kokemuksen jäljiltä listasin Sodankylän elokuvajuhlien musiikkielämysten viiden kärjen. Tässä, olkaa hyvät:
5. Romuromantiikkaa kankaalla ja livenä
Leffapiirien vakiobändi Cleaning Women esiintyi festariklubilla muutamaankin otteeseen. Siivoojanaisiksi pukeutunut trio on ollut kasassa jo toistakymmentä vuotta, mutta silti keikalla leijailee vahva ainutlaatuisuuden ja hetkessä luomisen tuntu. Omaperäinen soundimaailma rakentuu itse kyhätyistä soittimista.
Toisenlaista romumaailmaa tarjoili Alamaailman vasarat yhdessä festareiden odotetuimmista elokuvista, Kalervo Palsa ja kuriton käsi. Kyseessä on pitkään valmisteilla ollut Pekka Lehdon elokuva kittiläläisestä taidemaalarilegendasta Kalervo Palsasta (1947–1987). Elokuva on vahvasti aiheensa näköinen: pirstaleinen, hämmentävä, kuvallisesti rikas. Suomessa taiteilijoiden elämäkertaelokuvat on totuttu näkemään Rentun Ruusun (2001) kaltaisina ryypätään ja lauletaan –palvontaelokuvina, joten Palsa-leffa on katraaseen tervetullut poikkeus. Alamaailman vasaroiden musiikki sopii luomisvimman ja hulluuden keskelle paremmin kuin hyvin. Palsan maalauksista rakennetut kohtaukset ovat vaikuttavia. Elokuva unohtaa välillä päähenkilönsä oman onnensa nojaan, mutta ainakin se tekee roisiudessaan kunniaa aiheelleen. Elokuvan voi nähdä virallisessa ensi-illassaan ensi syksynä Helsingissä Rakkautta ja anarkiaa –festareilla.
4. Humppabändi Porttikoskella ja katusoittajat joen rannassa
Porttikosken tanssit ovat tarinoiden mukaan Sodiksen vakiokamaa. Pääsy sinne on rajoitettu, joten innokkaimmat kampeavat kuulemma tiensä tansseihin salaisia kiertoteitä. Metsän keskellä, pyöreässä tanssipaviljongissa bändi veivasi ikivihreitä ja väki valssasi. Sateesta ja OFF:n hajusta viis, tunnelma oli katossa. Bändi oli rakentanut settinsä perinteisesti vanhasta uuteen, mutta ei sentään onneksi hypännyt Lady Gaga –coverien asteelle.
Toiset, spontaanimmat ulkoilmatanssit nousivat iltaisin Kitisenjoen rantaan. Lauantaiyönä paikalle oli kertynyt baarien sulkeuduttua ja leffanäytösten päätyttyä lähemmäs sata ihmistä. Valoisa kesäyö, taskumatti, ihmisiä ja Faarao Pirttikangas –henkistä haparoivaa livemusiikkia, jonka esittäjistä ei ole tietoakaan. Mitä muuta sitä ihminen tarvitsee? Joku taisi puhaltaa tultakin.
3. Iskelmäkaraoke
Kuvittele teltallinen nousuhumalaisia ihmisiä laulamassa yhteislauluna Ranskalaisia korkoja. Kuvittele parikymppinen Pirkko Mannola kellohelmaleningissä, mustavalkoisena. Kuvittele suloisen kömpelöjä repliikkejä ja hölmö juoni, joka perustuu viiden minuutin välein esitettäviin lauluihin. Lopputulos on karaoke-elokuvanäytös yhdeltä yöllä, rankkasateen hakatessa teltan seinää. Elokuvana nähtiin Hannes Häyrisen kulttielokuva Iskelmäketju vuodelta 1959. Taivas. Suosittelen elämystä karaokefanien lisäksi myös erittäin vahvasti niille, jotka vihaavat karaokea. Tämä oli sata kertaa parempaa. Ei vaivaannuttavia yksilösuorituksia, vaan reipasta yhteishoilausta. Harva tuskin tunsi edes biisejä, mutta sepä ei haitannut. Edellisenä iltana järjestettiin kuulemma samalla konseptilla Grease-karaokenäytös. Olisinpa ollut siellä!
2. The Stone Roses: Made of Stone –dokkari
On perjantaiyö, kello 03:15 ja tuijotan ison teltan screeniä suu auki. Ian Brownin posket lommottavat ja kymmenen tuhannen fanin lauma velloo kuin valtameri. This is England (2006) –leffankin ohjanneen Shane Meadowsin The Stone Roses: Made of Stone –dokumentti on komeaa katsottavaa muillekin kuin Stone Roses -faneille. Se näyttää sisäisissä ristiriidoissa ja huumekohkassa murtuneen yhtyeen paluun, ja samalla muistuttaa, että rock-tähtien egot eivät pienene vaikka ryhti kaartaisikin jo kumaraan. Äärimmäisen komeiden keikkakohtausten lisäksi dokkari tarjoaa mahdollisuuden ”Bongaa rumin huppari Ian Brownin yltä” –pelin pelaamiseen. Oma suosikkini on valtavalla tiikerin kuvalla varustettu luomus.
Välillä dokumentti harhautuu fiilistelemään fanien intoilua ja bändin sisäistä hekumaa turhankin pitkäksi aikaa. Kritiikkiä ei juurikaan harrasteta, mutta siitähän fanituksessa juuri on kyse. Näytöksestä lähtee valaistuneena, eikä edes haittaa, että koko päivän jatkunut sade ei ole vieläkään lakannut.
1. Mykkäelokuva livesäestyksellä
Festarin ykköselämyksen tarjosi Oulun sinfoniaorkesteri Timothy Brockin johdolla. Perjantaina esitetty Hitchcockin mykkäelokuva, dramaattinen Puhtauden lunnaat (1929) sai orkesterilta ansaitsemansa loisteliaan, klassisen livesäestyksen. Seuraavana iltana samalla konseptilla nähty Buster Keatonin mykkäkomedia Kameramies (1928) toimi sekin hienosti. Elokuvan säestäminen on tarkkaa hommaa, ja varsinkin komediassa ajoitus on joskus nanosekunneista kiinni.
Vanhojen mykkäelokuvien katsominen opettaa nykyihmiselle kärsivällisyyttä ja pistää miettimään, kestäisikö Aku Hirviniemen ja Riku Niemisen välinen ”vaatteiden vaihto pienessä pukukopissa” –kohtaus yhtä pitkää mittaa kuin Kameramiehessä. Eipä taitaisi kestää. Mykkäleffoista varsinkin Hitchcock lumosi niin totaalisesti, että muutamaan otteeseen meinasin pudota tuolilta, kun orkesteri näytti voimansa juuri oikealla hetkellä. Se on hyvän merkki, ja kertoo siitä, että elokuva tuntuu jossain. Fyysisesti, ilman analyysiä.
