Pakahduttavaa kauneutta – Low ja Josh T. Pearson Tavastialla

Tämän viikon tiistaina Tavastian ilma oli sakeana hartaudesta, kun sydäntäriipivien balladien erikoismies Josh T. Pearson ja tunnelmarockin lähettiläs Low astelivat vuoron perään lavalle. Kuten arvata saattaa, kumpikaan ei jättänyt kylmäksi.

Teksti ja kuvat: Ottomatias Peura

Minnesotalainen Low on esiintynyt Suomessa ja Tavastialla kerran aiemmin. Bändin nokkamies Alan Sparhawk mainitsikin vähissä välispiikeissään muistavansa suomalaisen yleisön. Tällä kertaa lämppärinä toimi ensi kertaa Suomessa esiintynyt Josh T. Pearson, jonka unenomaiset maalailut veivät Tavastian juuri oikeaan – hartaaseen – tunnelmaan.

Pearson on julkaissut ehkä yhden vuoden parhaista levyistä ja helsinkiläisyleisö selvästi nautti kuulemastaan. Mies, kitara ja yli kymmenenminuuttisiksi venyvät kappaleet ei välttämättä ole selkein menestysresepti, mutta Josh T. Pearson ei olekaan tunnettu kaikkein tavallisimpana artistina.

Joskus Low’n keikoilla väki on rockklubeillakin istunut, mutta tällä kertaa hypnoottinen yleisö tuijotti amerikanihmettä seisaaltaan. Syystäkin, sillä sen verran kauniisti bändi esiintyi.

Konsertin avanneen Nightingalen jälkeen yleisön rooli jäi yhtä pieneksi kuin käytännössä ainoastaan sinisiä valoja käyttäneen valomiehen. Vähäinen vuorovaikutteisuus ikään kuin alleviivasi pelkoa siitä, että hauraan kaunis tunnelma rikkoutuisi pieneenkin sopimattomaan ääneen tai eleeseen – ellei tällaiseksi lasketa kitaristi-laulaja Alan Sparhawkin suulla soittamaa lyhyttä kitarasooloa.

Nightingale määritti suunnan ja tunnelman, johon Low halusi konsertin viedä. Pitkähkö, yli kaksikymmentä laulua sisältänyt settilista koostui lähes kokonaisuudessaan soitetusta uudesta C’mon -levystä ja vanhemmasta tuotannosta. Aika käytettiin tehokkaasti, sillä Sparhawk puhui vain muutaman kerran, ja eräänkin kerran Mimi Parker keskeytti miehensä sanoen ”Let’s just play that song”.

Normaalin kolmijäsenisen kokoonpanon lisäksi bändillä oli Tavastialla mukana kosketinsoittaja, joka taustalle miksattuna toi sopivasti syvyyttä esimerkiksi konsertin puolivälissä kuultuun (That’s How You Sing) Amazing Graceen ja toisena soitettuun Nothing But Heartiin.

Vanhassa kirkossa äänitettävien levyjen sointia ei luonnollisesti pysty täydellisesti toistamaan klubiolosuhteissa. Livesovitukset olivatkin esikuvilleen uskollisia, mutta silti jollain tavoin tuoreita. Esimerkiksi The Great Destroyer -levyltä (2005) soitetut Monkey ja Everybody’s Song ovat tunnelmaltaan selvästi kahta tuoreempaa levyä rankempaa, mutta sointuivat silti hienosti kokonaisuuteen. Varsinkin Everybody’s Song on levyversiona jopa stoner rock -henkinen, mutta livesovitus oli huomattavasti rauhallisempi ja seesteisempi.

Parhaimpaansa yhtye näytti seisaaltaan rumpuja soittavan Mimi Parkerin laulaman Especially Me -kappaleessa, jossa Sparhawkin ja Parkerin äänten harmonia pääsi hienosti oikeuksiinsa. Toinen pitkäksi aikaa tärykalvoille jäävä hetki oli Sparhawkin isäsuhteesta kertova Witches: ”All you guys out there / Trying to act like Al Green / You’re all weak”.

Konsertin päätti kiertueella ennenkin lopetuksena kuultu When I Go Deaf. Vaikka joku olisi kappaleen päätteeksi kuuroutunutkin, olisi hän Sparhawkin tavoin voinut todeta: ”When I go deaf / I won’t even mind / I’ll be alright/ I’ll be just fine”.