Pelkoa ja inhoa Emma-gaalassa: ”Tunnen väkevää tarvetta tilata suosikkidrinkkini. Sen nimi on Taksi Helsinkiin.”

Jami Järvinen vieraili Emma-gaalassa. Nyt hän kertoo teille kokemuksistaan. Rehellisesti, kaunistelematta ja yksityiskohtia säästelemättä.

Teksti: Jami Järvinen, kuva: www.ifpi.fi

Kylmyys tunkeutuu luihin ja ytimiin. Se luikertelee läpi ohuen vaatekankaan ja kietoutuu tärisevän vartalon ympärille. Otan varovaisia askeleita jäätyneellä jalkakäytävällä kartoittamattoman jättömaan laidalla jossakin Espoon kuntarajojen sisäpuolella. Bussi on jatkanut matkaansa kohti tuntematonta. Etäisyydessä saattaa häämöttää Barona-areena. Tai lämpövoimala. Tai logistiikkakeskus. Kaivan taskun pohjalta matkapuhelimen ja käynnistän sen navigaattorin.

Vuoden 2013 Emma-gaala järjestetään Espoo Bluesin kotijäähallissa.

Iltapukuja ja smokkeja rientää kaikkialla verkostoitumaan toisten samanlaisten kanssa. Cheek livahtaa silmieni ali morjenstamaan sidosryhmiään. Hänen ihonsa on tasoitettu paksulla puuterikerroksella. Huolitellussa ilmeettömyydessään hän tuo entistäkin enemmän mieleen nuoren Timo T. A. Mikkosen. Sponsorien logoilla kirjottu valokuvausseinä välkkyy salamavaloissa. Kuvaajat pommittavat julkkiksia keikistelypyynnöin. Vain hetkeksi kaikkien päät kääntyvät seuraamaan silmien korkeudella keinahtelevaa muhkeaa povea. Varustus kuuluu Anna Abreulle. Laulajatähteä ei voi olla noteeraamatta tämän huojuessa järjettömän korkeiden korkojensa varassa.

Lehdistöä paimennetaan pysymään poissa paremman väen pöydistä. Kukaan ei tunnu tietävän, missä median on tarkoitus väijyä julkkiksia. Suuntaan yläkertaan. Jollakin pöydällä on miljardi lasia kuohuviiniä. Nappaan yhden itselleni ja kurkottelen lehteriltä areenalle. Kello tikittää ja esityksen alkuun on enää minuutteja. Estradilla keekoilevat illan juontajat. Anne Kukkohovi – ja Mica Ikonen. Katson kännykän ruudulta Facebook-kommentit. ”Huomaa missä vaiheessa musabisneksen budjetti on loppunut”, kirjoittaa eräs poppijournalistituttavani.

Vitsillä sisään. Puujalkoja sinkoilee niin, että koko eturivi saa tikkuja silmiinsä. Ensimmäistä Emma-pystiä saapuu jakamaan ikireipas Tommy Lindgren. Kiitospuheet pidetään ytimekkäinä ja seuraavat pystit jaetaan onnellisille voittajille kuin liukuhihnalta. Ehdokkaat – tässä. Palkinnon luovuttaa – tämä. Voittaja on – nämä. Seuraava.

Jään lumoutuneena seuraamaan, kun valtavat puomikamerat pyyhkivät salia. Tilaisuuden alkupuoliskoa ei televisioida, mutta se kuvataan silti täysin vakavissaan. Palkintokategoriat livahtavat ohitseni. Päätän ulkoistaa tarkemman tulosseurannan Twitterissä päivystäville musiikkinörteille. He kyllä ottavat voittajat ylös.

Erikois-Emmat ovat ensimmäinen oikeasti kiinnostava tapahtuma. Niiden myötä musiikkiteollisuus osoittaa jonkinlaista kiitollisuudentapaista ihmisille, jotka ovat tuhonneet elämänsä ja maksansa tuottaakseen levy-yhtiölle illuusion taiteesta.

22-Pistepirkko noteerataan ”kansainvälisenä kulttibändinä”. P-K Keränen muistelee estradilla kitaristivelho Jukka Tolosen ohjetta aloittelevalle popryhmälle. ”Rokatkaa!” oli Tolonen selittänyt. Tämän syvällisen viisauden haluaa myös Keränen jakaa koko Barona-areenan itsetyytyväiselle gaalayleisölle.

Toinen erikois-Emma kilahtaa Warner Musicin Timo Lindströmille, joka on ansiokkaasti digitoinut firmansa katalogin. Aplodit ovat kohteliaat – yleisö on epävarma teon merkittävyydestä. Tekniikka on aina vaikea pala hipeille.

Viimeiseksi lavalle kutsutaan naurettavan pitkän herutuspuheenvuoron jälkeen Poko Rekordsin perustaja ja suomalaisen rockin harmaa eminenssi, Kari ”Epe” Helenius. Hänelle luovutetaan arvokkain mahdollinen rakkaudentunnustus, Kultainen Emma.

”Tää on isoin kunnianosoitus, jonka olen eläissäni saanut. Tai tulen varmaan saamaankaan”, Epe lausuu. Koskettavassa puheessaan Helenius kiittää ihmisiä, jotka auttoivat hänet läpi talousvaikeuksien, jotka olisivat panneet normikuolevaisen rasvaamaan köyttä. Katsomossa ei reagoida. Jonkun toisen maksamien samppanjalasien ääressä istutaan kuin tuolit olisi sivelty kaksikomponenttiliimalla. Tämä on Suomi. Perse ei nouse penkistä kuin jumalanpalveluksissa ja presidentin saapuessa.

Mica Ikonen – pitäisikö sanoa Iconen? – tapututtaa yleisöä. Anne Kukkohovi rakentaa siirtymää seuraavaan segmenttiin: ”Eteenpäin on elävän mieli, sanoi mummo kun viikon katiskassa istui.”

Gaalaa on mennyt vasta ensimmäiset 25 minuuttia, mutta se tuntuu viideltä tunnilta.

Vuoden tuottajana palkitaan Eppu Kosonen, henkilö räntäsateisen arki-iskelmän takana. Hän valittaa ”kauheasta riittämättömyyden tunteesta”, joka epäilemättä löytää kohta tiensä johonkin miehen kriisiä käsittelevään radiohittiin.

Kriitikoiden valintaa tulee jakamaan päätoimittaja itse. Teemu Fiilinin tuttu profiili ilmestyy estradille. Rumban kekkosmainen isähahmo ei kuitenkaan ryhdy mihinkään arveluttavaan performanssiin, vaan toteaa vain arvostelijain päätyneen valinnassaan Pää kii -yhtyeen samannimiseen äänitteeseen.

Kaikki rakastavat Pää kiitä, paitsi gaalan järjestäjät, joita punkkareiden päihtymysaste huolestuttaa.

Ei sillä, etteikö viina muillekin maistuisi. Ovensuupöydällä notkuneet skumppalasit on nuoltu viimeistä molekyyliä myöten tyhjiksi. Suu napsaa janoisena. Tankkaan paremman puutteessa kahvia lehterin takana pressihuoneessa. Ympärilläni viihdemedia toteuttaa lähetystehtäväänsä kymmenien kelmeänä hohtavien läppäreiden ääressä. Peräkammarista ei näe suoraan lavalle – pikkuruiset kattoon ripustetut monitorit näyttävät mikroskooppisen pientä Yleisradion tv-kuvaa. Toimittajat ovat täysin netin varassa tiedonhankinnassaan.

Helvetillinen karjaisu kaikuu läpi kaikkien seinien, kun gaalayleisö hihkuu Frontside Ollie -musiikkivideolle. Yritän tihrustaa televisiota. Palkinnon parhaimmasta videosta ojentaa tuntematon nainen, jonka hoksaan samaksi henkilöksi, joka poseerasi sisääntuloaulassa saapuessani jäähalliin. Nyt hän saa nimen. Jannika. Janika. Tai miten olisi Janica, vähän niin kuin Mica? Työkseen hän esiintyy MTV-nimisellä, kolmekymmentä vuotta sitten ohimennen musiikkialallakin toimineella tosi-tv-kanavalla. Palkinnon saa The Rasmuksen nipponilaistiimi, joka ei ole Suomessa.

Lehdistötiloihin kategoria kategorialta löntystelevät palkintoartistit eivät kiinnosta, joten vääntäydyn takaisin lehterille seuraamaan omin silmin, mitä salissa tapahtuu. Se on virheliike, sillä altistun Herra Ylpölle. ”Tsuida-duida, osaatsä uida”, muusikko veistelee. Vuoden lastenalbumi pitäisi palkita, mutta Ylppö ei malta lopettaa huulenheittoa, kun kerran sai suunsa auki. Lastenlevyjä ei tietenkään tehtäisi, ellei myös lapsia tehtäisi. ”Eli tsuida-duida, osaatsä naida”, Ylppö lasauttaa ja hiljentää yhdellä iskulla koko areenan.

Kun noloa episodia vielä seuraa Kotiteollisuuden musiikkinumero, tunnen väkevää tarvetta tilata suosikkidrinkkini. Sen nimi on ”Taksi Helsinkiin”.

Tervetullutta vaihtelua kiusalliseen lavakomiikkaan tuovat viime vuoden myydyimmän albumin tekijät, jotka ovat vaivihkaa hiipineet luoksemme lehdistötiloihin. He ovat magneettisia. Edes Rasmuksen Lauri ei tunnu kiinnostavan, kun Vain elämää -sarjan tähdet Katri Helena, Neumann ja Kaija Koo myhäilevät medialle. Cheekin puuttuminen yhteiskuvasta harmittaa, mutta Neumann vakuuttelee Jaren ja hänen olevan best friends forever.

Neumann pitää monologia toimittajakollegalle ja Katri Helena karkaa jo valmistautumaan omaan ohjelmanumeroonsa. Yhytän Kaija Koon ja tenttaan häneltä asiasta, joka on lähinnä sydäntäni.

Jami Järvinen: Onneksi olkoon, sarja ja levy ovat olleet valtava hitti. Haluaisin kysyä sulta aitoudesta. Muun muassa Hesarissa on ollut kolumneja siitä, että aitous on tullut muotiin.

Kaija Koo: Voiko aitous tulla muotiin?

JJ: Niin.

KK: Kuulostaa siltä, että se syö itsensä elävältä, tuo lause.

JJ: Miten te itse koette? Mikä on suhteenne aitouteen, oletteko aitouden edustajia?

KK: Totta kai oltiin! Aika aitoina oltiin. Meidät varmaan väsytettiinkin niin – nukuttiin vain jotain kolme tuntia yössä. Tai ainakin minä nukuin. Ei kerennyt mitään, niin kyllä siinä aika aitona oli.

JJ: Tuotanoin…

KK: Ei sitä ymmärrä, kuinka iso työ siinä oli. Meillä oli aktiviteetteja, juostiin, potkittiin palloa, melottiin – kaikkea. Hirveän pitkä se oli. Siitä on leikattu vain pieni osa. Me oltiin aivan poikki kaikki. Silti mä ihailen sitä, miten kaikki vain pystyivät kaiken tekemään. Siinä mä huomasin, että ihmisillä on kilometrejä takana.

JJ: Ja me kun luultiin, että se on vain telkkaria, mutta se olikin oikeasti vain elämää?

KK: Oli oikeasti. Joku kyynikko – olisiko ollut Mattiesko Hytönen? – sanoi mulle: ”Oliko siellä oikeasti muka niin kivaa? Mitä siellä tapahtui siellä takahuoneessa?” Ikävä kyllä täytyi myöntää, että meillä oli just tuollaista. Se oli todellakin tuollaista, mitä televisiossa nähtiin.

JJ: Oho, kiitos haastattelusta.

Jätän Kaija Koon seuraavan toimittajan hampaisiin. Perhana, ironinen sivallus kääntyikin itseään vastaan. Lisää kahvia. Vain elämää -haastattelua jonottaessani gaala on edennyt omia latujaan. En huomaa edes ensimmäisen jakson loppuneen ennen kuin juontajat saapuvat keskuuteemme. XL5:n Mican kampaus on läheltä nähtynä vieläkin uskomattomampi kuin televisiossa.

Jami Järvinen: Mica, Jami Järvinen Rumbasta.

Mica Ikonen: Moi!

JJ: Teen lyhyen haastattelun, jossa on yksi ainoa kysymys: Mikä sulla on päässä?

MI: Mikä mulla on päässä? Tää on tällainen linnunpelätin… linnunpesä. Tässä kun kevät tulee, niin pitää varustautua siihen, että löytyy linnuille pesiä. Mä olen silleen vihreänä liikkeellä.

JJ: Eli sä olet suuri luonnonystävä ja humanisti.

MI: Joohohhohoo, nimenomaan! Luonnontieteiden kandidaatti.

Kättelemme sydämellisen vuoropuhelun päälle. Suupielet korvissa. Kofeiini on viimeinkin alkanut potkia.

Toinen puoliaika sisältää parempaa peliä kuin ensimmäinen. Tämä on se varsinainen Emma-gaala, koska se tuupataan myös televisioon.

Don Johnson Big Bandin ja Robinin yhteinen esitys saa yleisön haukkomaan henkeä moninkertaisten orgasmien ravistelemana. Biisin jälkeen Robin ei edelleenkään saavu pressiin, koska hän joutuu heti seuraavaksi pokkaamaan Vuoden tulokas -pystin. Onneksi. Jonkun täytyy valaa yleisölle ja lehdistölle uskoa kotimaisen musiikin jatkuvuuteen kulahtaneen setälauman kansoittaessa kaikkia muita palkintokategorioita. Robin on siihen paras henkilö juuri nyt.

Alkoholi on viimeinkin imeytynyt kutsuvieraiden elimistöön, mikä ilmenee pienenä levottomuutena katsomossa. Illan ensimmäiset seisten annetut aplodit annetaan, kun J. Karjalainen käy vetäisemässä Mennyt mies -paluuhittinsä.

Ja kun on kerran alkuun päästy, mikä ettei tehtäisi samaa Tuure Kilpeläiselle, joka noutaa hetkeä myöhemmin iskelmä-Emmansa.

Jesse Kaikurannan äitelän sentimentaalinen musiikkinumero ja Suosikki-lehdelle omistettu ylipitkä in memoriam -montaasi katkaisevat hyvän sykkeen. Teennäinen liikutus ei saisi kyyneliä valumaan edes aamuviiden laskuhumalassa. Gaala alkaa hyytyä.

Suurin osa Emmoista jaetaan ilman erityistä huomiota, mutta hetkeksi areena herää unestaan, kun Vuoden biisiksi ilmoitetaan Robinin Frontside Ollie. Kaikki rakastavat Robinia.

Kappaleen tuottanut Maki Kolehmainen kertoo, että takaraivossa oli kutkuttanut ajatus Vuoden tuottaja -tittelistä, mutta että tämäkin käy. Robin ja Maki jäävät avonaisen mikrofonin ääreen jauhamaan työasioista. Taas kerrotaan, kuinka Sana Mustonen joutui googlaamaan Frontside Ollien.

Harva asia kiinnostaa yhtä vähän kuin kourallinen ihmisiä kiittämässä toisiaan ristiin. Ehkä siksi gaalaa on yritetty elävöittää lystikkäillä musiikkiesityksillä. Biffy Clyro -niminen indiepumppu tiluttelee herkkää poppiaan niin pehmeästi, että olen nukahtaa. ”Se oli Bifiglairou”, kuuluttaa Anne Kukkohovi. Oikein ulkomailta.

Robin ei tule koskaan pressiin. Ehkä parempi niin. Turhautuneet toimittajat söisivät lapsiparan elävältä. Sen sijaan Maki Kolehmainen on täällä tänään. Hän on sonnustautunut musiikkiteollisuuden univormuun: tummaan pikkutakkiin ja kapeaan kravattiin. Erotukseksi tennareita ja klubitakkia yhdisteleviin vasemmistolaisiin musiikkituottajiin Maki on solminut jalkaansa kiiltävät lakeerikengät.

Jami Järvinen: Jami Järvinen Rumbasta, voinko kysyä pari kysymystä?

Maki Kolehmainen: Rumba?!

JJ: Rumba, kyllä.

MK: Yleensä mä sanon Rumban jätkille, että mä en anna teille mitään haastattelua. Mut nyt mä olen hyvällä tuulella ja annan.

JJ: Hienoa! Ensinnäkin onneksi olkoon, Robin tuntuu voittavan nyt kaikki kategoriat. Kuuntelin kiitospuhettasi. Harmittiko sinua, kun et saanut tuottaja-Emmaa?

MK: Ei, ei! Kun mä vaan jännitin sitä!

JJ: Okei, joo.

MK: Näähän on loistavia tuottajia kaikki. Mun mielestä kaikkein hienointa on se, että täällä tapaa omia kollegoitaan. Eei, mulla on näitä ihan tarpeeksi!

JJ: Robin on vielä nuori, mutta hän vanhenee pian, ääni murtuu. Miten tähän on varauduttu, kun yhtäkkiä onkin römeä bassoääni?

MK: Sit me vain ei tehdä musaa, kun sillä on möreä basso. Ei se sen ihmeellisempää! Jengi luulee, että meillä on jokin iso suunnitelma, mutta ei meillä ole mitään. Ollaan lähdetty intuition mukaan vain.

JJ: No, tämän enempää en enää vaivaa…

MK: Joo, hei! Mä voisin vielä sanoa: mä olen aina digannut Rumba-lehteä, vaikka te haukutte mua.

Hohotan äänekkään tekonaurun ja kättelen hyväntuulisen Kolehmaisen. Ehkä tämä hiukan kuroi umpeen railoa muusikon ja musiikkilehden välillä. Nappaan vielä yhden kahvin ja palaan parven reelingille seuraamaan gaalan loppuhuipennusta.

Jukka Poika saa Vuoden miessolistin palkinnon kohumekossa edustavalta Anna Abreulta. Hän lähestyy Herra Ylppö -tasoa kiitospuheessaan: ”Ollaan Robinin kanssa ainoat pojat täällä, käkäkäkäkäkä.”

Maamme suosituimman reggaemuusikon nauruääni on pohjattoman ärsyttävä. Se on puoliksi kikatusta, puoliksi hihitystä.

Vuoden naissolistin palkinnon jakavat liikenne- ja viestintäministeri Krista Kiuru sekä Mari Perankosken nykyinen tanssipartneri, mediapersoona Jouni Hynynen. Koska huumorin kanssa ei koskaan voi mennä metsään, viimeksi mainittu päättää kokeilla sitä.

”Hoidetaan tää homma nyt nopeasti, että päästään yhteiseen hotellihuoneeseen panemaan”, Hynynen murjaisee rehvakkaasti kuin viisivuotias pojannassikka, joka on juuri virtsannut ensimmäistä kertaa lumihankeen.

Kuuntelemme hetken sirkkojen siritystä.

Anna Puu noutaa palkinnon ja kaikkien helpotukseksi esittää, ettei koskaan kuullut Jouni Hynysen huumorivitsiä. Hän toteaa olevansa ”perussuomalainen”. Tieto otetaan hyminällä vastaan.

Lisää terveisiä Perus-Suomesta kantautuu, kun arvokkain Emma-palkinto, yleisöäänestyksen valinta Vuoden yhtyeeksi, luovutetaan voittajalle. Tänä vuonna se on Elokerjuu. Viime vuonna se oli Lauri Tähkä. Sitä ennen se oli viidesti peräkkäin Lauri Tähkä & Elonkerjuu. Suomen kansa ei hevillä luovu suosikistaan.

Bändin uusi laulaja hihkuu lavalla omaa erinomaisuuttaan ja kaukonäköisyyttään, yleisö komppaa. Lehterillä musiikkimediahipsterit ähkivät harmistuneina.

Tuskanparahduksiksi rokkipoliisien ääntelyt paisuvat gaalan finaalissa, kun estradin valloittaa Cheek. Joka vetäisee hittipotpurin. Jossa vierailee Jaren frendejä. Onko Suomessa tai edes Espoossa koskaan nähty mitään yhtä amerikkalaista? Ei! TS, Yasmine Yamajako, Sami Saari ja Kaija Koo käyvät hoilaamassa osuutensa, ilotulitteet paukkuvat ja koko lava peittyy hopeanväriseen konfettisateeseen. Jos on pakko olla mauton, kannattaa olla sitä isosti.

Gaala on ohi, palkitut on palkittu. Musiikkiteollisuus lähtee jatkoille. Narikkajonossa haukottelee pirkanmaalainen kokoomusvaikuttaja Kimmo Sasi. Toivottavasti ei aja itse vaan ottaa vaikka taksin.