Sideways 2015
Teurastamo, Helsinki
12. – 13.6.2015
PERJANTAI 12.6.
Pimeys
“Sheikatkaa sitä äässiä!”, Pimeyden kosketinsoittaja/laulaja Joel Mäkinen huutaa. Kello 16:30 vielä varsin jäässä oleva yleisö tekee parhaansa. Ei aivan onnistu, mutta fiilis on mitä mainioin. Mikäs tässä on Pimeyden pirteää rockia kuunnellessa. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja tuuli hulmuttaa kuin tilauksesta laulaja/kitaristi Pekka Nisun pitkää liehulettiä.
Yhtyeen alkuvuodesta julkaistuun Aika tihentyy -albumiin keskittyvä setti on mitä oivallisin aloitus ensimmäiselle Sideways-festivaalille. Se kuitenkin paljastaa myös Pimeyden ongelmakohdat — sen, miksi yhtye soittaa iltapäivästä pikkulavalla sen sijaan, että tykittäisi päälavan pääesiintyjänä.
Pimeyden toivoisi saavan musiikkiinsa lisää draamaa, paatosta ja intohimoa. Nyt se kuulostaa sympaattiselta ja hyväntuuliselta. Siinä ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta kuinka monta rockklassikkoa tiedät, jotka ovat sympaattisia ja hyväntuulisia?
Vaikka yleisö ei täysin heittäydykään Pimeyden armoille, yhtye vetää settinsä ihailtavalla energialla. Mäkinen ei malta pysyä kosketinsoittimensa takana, vaan intoutuu tuon tuostakin Future Islandsin Samuel T. Herringistä muistuttaviin tanssigyraatioihin, ja Nisu sooloilee selällään lavalla maaten.
Kenties yhtyeen basisti Jukkis Virtasen onnellinen hymy läpi setin kertoo kaiken oleellisen. (Vanhatalo)
Ariel Pink
Jos Ariel Pinkin vuonna 2014 ilmestynyt Pom Pom -albumi olikin silkkaa skitsofreniaa, vielä sekopäisempi oli hänen perjantainen esiintymisensä. Los Angelesin psykedeliamessias loikki häpeilemättä tyylilajista ja temposta toiseen aiheuttaen yleisössä spontaaneita naurunpyrskähdyksiä.
Vaikka taustayhtye Haunted Graffiti on ainakin näennäisesti jätetty matkan varrelle, ei Ariel Pinkin esiintymistä voinut vieläkään kutsua sooloiluksi. Kaikesta päätellen viisihenkinen taustabändi oli nauttinut samoja huumeita kuin keulakuvansa.
Kakofonisesta äänimaisemasta ja soittajien umpipöhköistä maneereista huolimatta keikka soljui eteenpäin sulan yhteisymmärryksen kannattelemana. Se on kova saavutus yhtyeeltä, joka onnistuu kuulostamaan tunnin mittaisen setin aikana Deep Purplelta, Beach Boysilta ja Fröbelin palikoilta.
Osalla Ariel Pinkin viimeaikaisista keikoista on tiettävästi keskitytty ainoastaan Pom Pom -levyn sisältöön. Tällä kertaa settiin oli poimittu muutamia helmiä myös Haunted Graffitin kanssa tehdyiltä albumeilta. Kaiken hassuttelun keskellä Fright Night (Nevermore) ja Bright Lit Blue Skies täydellisine popmelodioineen tarjosivat kaivattuja suvantokohtia. Suvereenia harmoniantajua osoitti myös yhtyeen tuorein hitti Put Your Number In My Phone, joka esitettiin ilman turhia kommervenkkejä.
Toista ääripäätä edusti keikan loppupuolella kuultu psykedeliahitti Black Ballerina. Tissibaariin sijoittuvaa sanoitusta havainnollistaakseen rumpali Don Bolles hylkäsi instrumenttinsa, viskoi ylimääräiset vaatekappaleensa menemään ja omaksui kulahtaneen naisstripparin roolin. Mauttomuuden ja riemastuttavuuden rajalla tasapainoillut performanssi oli kuin kirsikka space cake -kakun päällä. (Salmi)
Matthew E. White
Kun parrakas, pitkätukkainen Matthew E. White nousi perjantai-iltana Sidewaysin pikkuruiselle Kujalavalle, kuvassa tuntui olevan jotain vähän pielessä. Whitella sekä hänen yhtyeensä kitaristilla ja rumpalilla oli siniset puvut, mutta basistin puku oli harmaa.
Yksityiskohta kertoi yllättävän paljon Whiten musiikista. Hänen yhtyeensä ei ole niinkään sliipattu soul-ryhmä, vaan enemmänkin jostain Amerikan vähän nuhjuisesta kapakasta napattu baaribändi. Erittäin hyvä baaribändi, mutta baaribändi yhtä kaikki.
Levyllä hyvin sävykäs White yhtyeineen runnoi livenä kappaleensa rosoiseksi rockiksi, jossa energia korvasi nyanssit. Yhtyeen hienostelematon sointi toimi hyvin sen yltyessä verevään jamitteluun tai versioidessa The Velvet Undergroundin White Light/White Heatia, mutta teki myös Whiten musiikista yksipuolista.
Kehnot soundit eivät auttaneet asiaa. Etenkin keikan alkupuolella Whiten laulu jäi vaisuksi, eikä häntä välillä tahtonut kuulla musiikin seasta. Pahimmillaan kappaleiden melodiat katosivat kuulijan otteesta kuin tuuleen karkaava paperisilppu.
Keikka ei kuitenkaan ollut mikään katastrofi, ja Matthew E. White vaikutti varsin sympaattiselta. Hän jutteli hyväntuulisesti yleisön kanssa ja kehui Suomea vuolaasti. Pyysi ostamaan levyt, jos piti kuulemastaan. Kyseinen sijoitus kyllä kannattaa, vaikka tämän keikan perusteella ei ehkä siltä ihan tuntuisikaan. (Vanhatalo)
Bizarre Ride II The Pharcyde
Viikonlopun karvain pettymys tarjoiltiin iltakahdeksalta Pihalavalla. Los Angelesista saapuneet Fatlip, K-Natural ja L.A. Jay versioivat ysäriräpin helmiin kuulunutta Bizarre Ride II The Pharcyde -albumia parhaan kykynsä mukaan, mutta vuodet olivat tehneet tehtävänsä hieman liian hyvin. Keikkaa ei pelastanut edes se tosiasia, että The Pharcyden alkuperäiskokoonpanosta peräti puolet oli paikalla.
Trio näyttäytyi hiukan surullisena reliikkinä, joka ei saanut katsojia syttymään otollisesta esiintymisajankohdastaan huolimatta. Edes Passin’ Me By -superhitin aikana tapahtunut yhteislauluyritys ei ottanut onnistuakseen, sillä lavan edessä väljänä lainehtinut yleisö ei vaikuttanut muistavan 22-vuotiaan kappaleen sanoista juuri mitään. Tai kenties heidän pasmansa sekoitti itse K-Natural, jolla tuntui olevan suuria vaikeuksia saada lainejaan soljumaan kyllin vauhdikkaasti biitin mukana.
Kenties yhtye ymmärsi itsekin oman surkeutensa: Bizarre Riden päätyttyä trio tarttui viimeiseen mahdolliseen oljenkorteen soittamalla pari myöhempien levyjensä hittibiisiä. Runnin’ ja Drop piristivät epätoivoista kuulijaa sentään hiukan, mutta lohtu jäi laihaksi. (Salmi)
The Jesus and Mary Chain
Rockista kirjoittaessa on teennäistä heitellä sellaisia kliseitä kuin vaarallisuus tai kapinallisuus. Silti, ei rock saa työltäkään tuntua. Sen pitäisi muistuttaa vapaudesta ja holtittomuudesta, viedä kauas harmaasta arjesta.
Kun The Jesus and Mary Chainin esiintyminen alkoi, lavalle kuitenkin nousi ei vain harmaantunut vaan myös harmaa yhtye. Se soitti kolmekymmentä vuotta sitten julkaistun Psychocandy-albuminsa alusta loppuun kellokorttinsa ajallaan leimaavan virkamiehen innolla.
Legendaarisen yhtyeen esiintyminen ei ollut millään muotoa karmea. Jim ja William Reid taustamuusikkoineen soittivat hyvin. Esitys oli varsin pätevä. Pätevyyttä en kuitenkaan The Jesus and Mary Chainilta tai miltään muultakaan yhtyeeltä kaipaa.
Osasyy keikan tylsyyteen oli myös soitetaan-koko-albumi-formaatti. Kun live-esiintymisestä poistetaan kaikki arvaamattomuus, voisi yhtä hyvin jäädä kotiin kuuntelemaan levyä.
Kuvaavaa oli, että edellisen levyllisen uutta materiaalia lähes kaksikymmentä vuotta sitten julkaissut yhtye innostui vasta, kun keikan pakollinen osuus oli lopussa. April Skies, Head On ja Reverence esitettiin tavalla, joka sai toivomaan, että The Jesus and Mary Chain olisi albumikeikan sijaan soittanut vain ihan tavallisen keikan. Tiedäthän, esittänyt kappaleita, joita se olisi halunnut soittaa. (Vanhatalo)
Perfume Genius
Jos The Jesus and Mary Chain antoi esimerkin keikasta rutiininomaisena pakkopullana, Mike Hadreas alias Perfume Genius osoitti, kuinka livekeikka voi olla yhä katarttinen kokemus. Mustaan Freaks and Geeks -sarjan “pariisilaista yöpukua” muistuttavaan haalariin pukeutuneen Hadreasin esitys rakentui hänen Too Bright -levynsä väkevälle materiaalille, mutta kaikkiaan 18 kappaleen setissä kuultiin paljon myös vanhoja suosikkeja.
Jo levytettynä kuumeiset kappaleet, kuten My Body ja Longpig, kasvoivat elävänä lähes pelottavan intensiivisiksi. Aikaisemmilla levyillään vahvasti introvertiltä vaikuttanut Hadreas vääntelehti vartaloaan ja kirkui kuin noiduttuna. Hän oli samalla sekä seksikäs että pelottava.
Kuultiin sitä sisäänpäin kääntynyttä haurauttakin. Dark Partsin, Learningin ja jumalaisen Hoodin hän esitti lähes itkuisella herkkyydellä.
Lopulta oli vääjäämätöntä, että Hadreas taputettiin lavalle takaisin. Halusimmeko kuulla surullisen vai todella surullisen kappaleen, hän kysyi. Todella surullisen tietysti. Halusimme, että sydämemme särjetään. Hadreas soitti katkelman Madonnan Oh Fatherista, josta oli omien sanojensa mukaan säästänyt vain kaikkein surullisimmat sanoitukset.
“You can’t make me cry”, hän lauloi istuen yksin koskettimiensa äärellä. Yleisönsä Hadreas ainakin sai helposti kyynelten partaalle. (Vanhatalo)
Teksti-TV 666
Sidewaysin epämusikaalisimman tripin tarjosi perjantain päätteeksi esiintynyt Teksti-TV 666. Se tosin ei johtunut itse yhtyeestä vaan puitteista, jotka sen esiintymiselle oli luotu. Bändi oli ahdettu piskuiselle Betonilavalle, vaikka viime aikoina isoksi paisunut suosio olisi edellyttänyt selvästi suurempaa esiintymisareenaa.
Lähes koko levytetyn tuotantonsa esittäneen yhtyeen keikasta oli mahdotonta löytää yksittäisiä kohokohtia. 2010-luvun parhaat kitaravallit typistyivät liveolosuhteissa keskinkertaiseksi meteliksi, jolle betonisumpun akustiikka ei tehnyt oikeutta.
Musiikillisten elämysten sijaan Tekstarit kuitenkin tarjoilivat jotakin hyvin toisella tavalla olennaista: ajan ja tilan, jossa urbaanit nuoret aikuiset saivat kerrankin sekoilla kasvojaan menettämättä.
Jo keikan ensitahtien aikana syntynyt moshpit tempoi puolivahingossa pyörteisiinsä heidätkin, jotka yrittivät vastustella kokemusta viimeiseen saakka. Hauskuudestaan huolimatta tämäkin aktiviteetti olisi sopinut paremmin isomman lavan edustalle, jotta ylenpalttiselta kolhiintumiselta olisi halutessaan voinut välttyä. (Salmi)
LAUANTAI 13.6.
…And You Will Know Us by the Trail of Dead
Täytyy myöntää, että olen viimeksi huomioinut …And You Will Know Us by the Trail of Deadin 2000-luvun alkupuolella, kun Source Tags & Codes -albumi oli kova sana ja Relative Ways -video pyöri MTV:n vaihtoehto-ohjelmissa. Sidewaysin toisen päivän iltapäivässä yhtye kuitenkin soitti sen verran intoutuneesti, että tuttavuus on syytä uudistaa.
Täytyy myöntää, että aurinkoisen iltapäivän aikaansaamalla hyväntahtoisuudella oli osuutta asiaan. Jos haluaisin olla ilkeä, voisin tietysti todeta, ettei Trail of Deadin meluisassa indierockissa ole mitään kovin omaperäistä. Post punkit ja post hardcoret yhtye on opetellut hyvin. Metelöintiä se osaa tauottaa Sonic Youthin melodisimpia kappaleita muistuttavalla kitaratunnelmoinnilla.
Yhtye kuitenkin voitti puolelleen. Ehkä syynä oli se, että se tuntui nauttivan soittamisesta. Vaikka yleisöä ei ollut valtavasti, Trail of Dead antoi palaa sellaisella innolla, että toisinaan selkäpiitä kulkivat ne kovin harvinaiset kylmät väreet. (Vanhatalo)
Ville Leinonen ja Enkelit
Tuskinpa mikään muu musiikki sopii niin hyvin Teurastamon pihan vehreiden puiden ja vienossa tuulessa heiluvien viirien alle kuin Ville Leinosen ISI-levyn lempeä folk. Leinonen esitti yhdessä Mikko Kuorelahden ja Janne Lastumäen muodostaman Enkelit-yhtyeensä kanssa sekä ISIn kappaleita että vanhoja suosikkeja levyn ilmavan akustisella tyylillä.
Trion kaunis musiikki toimi hienosti, mutta hieman huvittavan tilanteesta teki Pihalavan eteen rajattu muutaman metrin suuruinen tuimien järjestysmiesten tiukasti vahtima alue, jonne alkoholijuomia ei saanut viedä. Suurin osa yleisöstä oli levittäytynyt noiden aitojen ulkopuolelle. Yksi reisitaskuhousuihin ja sotilaalliseen lippikseen pukeutunut järjestyksenvalvoja kyttäsi varsin rauhallista yleisöä matalan betonirakennuksen katolta kuin vanginvartija konekivääripesäkkeestä.
Lopulta rytmimusiikin villitsemä nuoriso ei kuitenkaan antanut “the manin” rajoittaa iloaan. Muutama kuulija uskaltautui rauta-aitojen sisäpuolelle. Innostuipa eräs tyttö jopa riemukkaaseen tanssiin Tähtitytön viekoittelevien sävelten tahdissa. (Vanhatalo)
Earl Sweatshirt
Hiljattain (kai) hajonneen Odd Future -kollektiivin jäsentä ja hip hopin nuorta toivoa Earl Sweatshirtiä lavalle odotellessa alkaa vähän huolestuttaa. Onko hänet taas suljettu samoalaiseen sisäoppilaitokseen, johon Sweatshirtin äiti laittoi poikansa vuonna 2010 tämän sekoiltua liikaa debyytti-mixtapensa Earlin julkaisun jälkeen?
Lavalla räppäriä ei ainakaan näy. Sen sijaan kaksi nuorukaista soittelee läppäriltä musiikkia. Kumpikaan ei sano sanaakaan yleisölle. Lopulta yli vartin odottelun jälkeen Sweatshirt saapuu lavalle. Yleisö on kuitenkin jo lipsahtanut hänen otteestaan.
Sekään ei auta, että räppärin, jonka uusimman levyn nimi on I Don’t Like Shit, I Don’t Go Outside: An Album by Earl Sweatshirt, musiikki ei istu lainkaan aurinkoiseen kesäiltaan. Sweatshirt yrittää saada yleisöä huutamaan mukanaan Molasses-kappaleen hokemaa “I’ll fuck the freckles off your face, bitch.” Etenkin näköpiirissäni olevien naisten ilmeet voisi tiivistää Englannin kuningatar Viktorian sanomaksi kerrottuun lausahdukseen: “We are not amused”.
Levyllä Earl Sweatshirt kuulostaa nuoresta iästään huolimatta jo varsin vakuuttavalta. Tämän kokemuksen perusteella live-esiintymistä 21-vuotiaan sen sijaan pitää vielä harjoitella. (Vanhatalo)
José González
Lukuisista Suomen-vierailuistaan ja laiskasta levytystahdistaan huolimatta José González houkutteli paikalle yhden viikonlopun suurimmista yleisöistä.
Ruotsin indiepop-ylpeys tekee musiikkia heille, jotka ovat vastikään joko löytäneet puuttuvan puoliskonsa tai särkeneet sydämensä. Siksi hänen kappaleensa ovat aina ajankohtaisia: tunteilevien festarikävijöiden määrä on vakio.
Yleisön edessä Gonzálezin sävellyksiä vaivaava monotonisuus unohtui. Siinä missä useimmilla esiintyjillä on vaikeuksia saada soundinsa livenä yhtä toimivaksi kuin levyllä, oli musiikki tällä kertaa tavanomaistakin hunajaisemman kuuloista. Kaksi akustista kitaraa ja kahdet perkussiot loivat minimalistisiin kappaleisiin yllättävää voimaa, jota nokkamiehen samettinen ääni täydensi.
Alkuillan piknik-soundtrackinä käynnistynyt keikka kasvoi yhä intensiivisemmäksi loppua kohden. Vahvimmillaan González oli esittäessään jo klassikoiksi kohonneita covereitaan, Massive Attackin Teardropia ja The Knifen Heartbeatsia.
Joku pahanilkisempi sielu saattaisikin väittää, etteivät Gonzálezin omat kappaleet yllä läheskään samalle tasolle. Sideways-lauantaina moisella pikkuseikalla ei kuitenkaan ollut merkitystä. Keikan lopputahtien aikana González oli ensisijaisesti loistava tulkitsija, jonka ääni hyväili yleisön sisintä. (Salmi)
Paperi T
Siinä missä Teksti-TV 666 oli buukattu todellista suosiotaan pienemmälle lavalle, oli Paperi T:lle varattu oikeutetusti lauantai-illan pääesiintyjän paikka Pihalavalta. Huhtikuussa ilmestynyt Malarian pelko kun on monen mielestä vuoden 2015 tärkein levy.
Samaa mieltä tuntuu olevan myös Henri Pulkkinen itse. Sidewaysin lavalla ei näkynyt enää jälkeäkään siitä haavoittuvaisuudesta, joka vielä levyn julkaisua edeltäneillä keikoilla oli vahvasti läsnä. Päinvastoin: Paperi T:n uusi keikkaminä on röyhkeä, ylimielinen ja hyvässä humalassa.
Sentyyppinen esiintyminen edellyttäisi lähes virheetöntä keikkaa. Sidewaysissa sellaista ei kuultu.
Etenkin säestyksettä esitetty avausbiisi Mainstream-Solo havainnollisti rujosti sitä, miksi taustoista vastaavan Femme en Fourruren mukanaolo on Paperi T:lle välttämättömyys. Pulkkisen flow on toki vihaista ja rehellisen kuuloista – mutta teknisesti ajoittain niin haparoivaa, että mieleen nousee ruotsinlaivan karaokessa räppäävä bile-eläin.
Levyllä moisesta ei ole haittaa, sillä komea tuotanto ja lyyrinen nerokkuus pelastavat paljon. Sidewaysissa asetelma oli kuitenkin lähes kestämätön. Humalassa uhoavien miesten sydänsuruihin on aina yhtä vaikea samaistua. (Salmi)
Dizzee Rascal
Jos Earl Sweatshirt osoitti, kuinka huonosti rap-keikka voi toimia, englantilainen Dizzee Rascal näytti, kuinka homma hoidetaan oikein. Vaikka Sidewaysin musiikillinen tarjonta oli läpi viikonlopun ollut varsin maittavaa, olin jäänyt vielä kaipaamaan oikein kunnon bileitä. Sellaiset viime hetkessä peruneen Azaelia Banksin korvaajaksi hankittu Rascal järjesti.
Hänen esiintymisessään ei ollut jälkeäkään yleisön väheksynnästä tai ylimielisyydestä. Rascal pisti bailut pystyyn, ja juhlamielinen yleisö otti hänet vastaan innostuneesti.
En juuri tuntenut Rascalin musiikkia, mutta eipä etukäteisperehtymistä vaadittukaan. Näihin bileisiin oli kutsuttu kaikki. Höhlät mutta valloittavat iskusävelmät, kuten Holiday, You’ve Got the Dirtee Love ja Bonkers toimivat, kuuli ne sitten ensimmäistä tai sadatta kertaa. Nopeasti vain hetkeä aikaisemmin kylmältä ja ankealta näyttänyt betonikenttä oli yhtä villisti hyppivää massaa.
“Dizzee Rascal, ihan vitun kova!”, päivitin Facebookiin. Ja jatkoin hyppimistä entistä kovemmalla innolla. (Vanhatalo)
Jaakko Eino Kalevi
Moninaisten huhupuheiden mukaan Dizzee Rascal järjesti illan parhaat bailut, mutta onneksi samaan aikaan Putkilavalla esiintynyt Jaakko Eino Kalevi pani hänkin parastaan.
Maamme merkittävimmän vientitoivon keikka muistutti pikemminkin tyylikästä klubi-iltaa kuin tavanomaista festarihulinaa. Eteerisesti kokovalkoisiin pukeutunut artisti oli kuin kotonaan vanhan tehdashallin hämärässä.
Yhdessä taustalaulajansa Suad Khalifan kanssa Jaakko Eino Kalevi loi etenkin uuden levyn Deeper Shadows -hittiin hehkua, jollaista elektroninen musiikki harvoin tavoittaa. Myös Night at the Field sekä jo vuonna 2010 levytetty Flexible Heart saivat yleisön sulamaan yhdeksi onnellisena tanssivaksi massaksi.
Sideways-esiintymisen perusteella artistin katse kohdistuu vahvasti tulevaisuuteen: eteenpäin on päästävä, vaikka se edellyttäisikin hieman kyseenalaisia kokeiluja. Sellaisiin lukeutuivat muun muassa Double Talk -hitin erikoinen sovitus ja Mind Like Muscle -tunnelmoinnin vokaalit, joissa Jaakko Eino Kalevi tuntui koettelevan äänialansa rajoja osin tarkoituksella, osin kokemattomuuttaan.
Siksi keikka oli mitä mainioin tapa saattaa festivaalikokemus päätökseensä. Se oli kuin koko Sideways pienoiskoossa: lupaava esitys, joka pienestä haparoinnista huolimatta enteilee jotain vielä suurempaa. (Salmi)