PMMP:n jäähyväiskeikka näytti, miksi yhtye ei ole 2000-luvun Ultra Bra

Anton Vanha-Majamaa vieraili PMMP:n viimeiseksi mainostetulla jäähallikeikalla. Tilanne veti yhtyeen vanhan fanin haikeaksi.

Teksti: Anton Vanha-Majamaa, kuvat: Tomi Palsa

PMMP
Jäähalli, Helsinki
27.10.2013

Jäähallin permannolla on haikea ja odottava olo. Tänään näen viimeistä kertaa suurimman kotimaisen popsuosikkini. Tähän iltaan päättyy merkittävä luku suomalaisessa musiikissa. Olen iloinen ja surullinen katsellessani hälyisässä hallissa vartovaa, vielä tyhjää lavaa, jolle Paula, Mira, Heikki, Mikko, Juho ja pari tusinaa muuta muusikkoa pian astuvat.

Keikan avaava Rusketusraidat on levyltä kuunneltuna kompressoitu ja ärsyttävästi änisevä renkutus, mutta sen sävellyksen laatua ja asenteen ehdottomuutta ei livenä voi kiistää. Sama pätee muihinkin Kuulkaas enot! -levyn helmiin, joista eritoten Joutsenet yllättää tekstillään kerta toisensa jälkeen.

Konsertti etenee kronologisesti, poimien tasaisesti kappaleita kultakin viidestä studioalbumista. Intensiteetti säilyy ensimmäisen tunnin ajan hyvin. Jopa Matkalaulu-levyltä valittu hidas versio Päiväkodista toimii, vaikka jättihitin uudelleenkouliminen ei varmasti kaikkia miellytä. Sen sijaan sitä edeltävä sigurrosiaaninen Kovemmat kädet ja eritoten keikan ”hitaimmaksi slovariksi” mainittu Oo siellä jossain mun ovat rajun alun jälkeen aavistuksen raskaat valinnat, vaikka hienolta kuulostavatkin.

_MG_9354

Uusversiot toisaalta näyttävät, kuinka muuntautumiskykyinen yhtye on. Kuten ilta osoittaa, PMMP pystyy hetkessä vaihtamaan kieltään kepeästä festaripunkista raskassoutuiseen melankoliaan tai vaikkapa reggae-vetoiseen rytmimusiikkiin, kuten Asan noustessa lavalle esittämään lisäsäkeistönsä Kiitos-kappaleeseen.

Kovemmat kädet, Leskiäidin tyttäret ja Veden varaan ovat niin täysipainoisia, eheitä ja tunnelmallisia albumikokonaisuuksia, että niiltä voisi keikalle valita mitä tahansa. Iloinen yllätys on esimerkiksi kolmoslevyn päätöskappale: kohtalokkaalla marssikompilla kulkeva, huimaavan eteerinen Leskiäidin tyttäret on hieno valinta, vaikka Henkilökohtaisesti jääkin nyt soittamatta.

Konsertin tunnelmat vaihtuvat tasaisesti. Ennen kaikkea Leevi and the Leavingsia kanavoivan synkkäsävyisen kauneuden lomassa miellyttävät ne punk-rykäisyt, joilla yhtye haastaa yleisönsä pogoamaan raajansa ruvelle – Matoja ja Kohkausrock ovat sitä paitsi bändin parhaita paloja myös teksteiltään.

_MG_9451

Kliimakseja keikalla riittää. Ehkä vahvin on välisoittona kuullusta Lörpötyksestä yhtäkkiä ilmoille räjähtävä Joku raja, joka lienee PMMP:n tärkein yksittäinen sävellys. Se tekee tärkeästä ja kipeästä aiheesta voimauttavaa poptaidetta poikkeuksellisella tavalla. Henkilökohtainen kipu ja häpeä kääntyvät kollektiiviseksi uhmaksi, ja täysi jäähalli pui nyrkkiään ilmaan saman asian puolesta. Samaan tapaan toimii lommoista ihmissuhdetta ja ikuisen rakkauden myyttiä purkava Pariterapiaa.

Henkilökohtaisen ja julkisen suhde on PMMP:n kohdalla olennaista, ja erottaa sen toisesta sukupolveaan popin kautta määrittäneestä yhtyeestä, Ultra Brasta. Siinä missä Ultra Bra oli ja on poliittinen ja raskas yhtye, PMMP:n musiikki kampeaa voimansa yksityisestä. Se lähtee yhden henkilön maailmasta ja antaa yleisön muovata siitä oman, yhteisöllisen kokemuksensa.

_MG_9118

Jos Ultra Bra oli aikansa kuva, pala 1990-luvun alun Suomeen sidottua magiaa, ei PMMP välttämättä vanhene samalla tavalla. Kun seuraan aivan viimeisenä encorena soitettua, rikkinäisestä lapsuudesta kertovaa pakahduttavan voimauttavaa Tytöt-kappaletta, voin jo nähdä comebackin. Tämä ei ole ennustus eikä epäluottamuslause yhtyeen lopettamispäätöstä kohtaan, vaan pikemminkin jonkinlainen ymmärrys siitä, ettei PMMP:n musiikki vanhene.

Albumiensa välillä se on toki kypsynyt. Olen aina mielessäni rakennellut narratiivia levyjen välille, mutta tosiasiassa ne ovat samojen peruskysymysten eri puolia. Kun viimeiseksi jääneen Rakkaudesta-albumin kappaleet soitetaan keikan ehtoopuolella, mykistyn niiden äärellä. Levy, jota olen aina pitänyt merkkinä seestymisestä, onkin pullollaan elinvoimaa. Heliumpallon kehotus nousta taivaisiin tilaisuuden tullen tuntuu kiteytykseltä koko bändin urasta ja uskaliaisuudesta. Samaan kategoriaan lukeutuu pirteästi The Curea tavaileva Koko show tai edellä mainittu Tytöt, joka huutaa koko yleisölleen: ”tehän ootte jo oikein, kun te ootte vaan just noin.”

Kiitos samoin.
_MG_9007