Pori Jazz -raportti: ”Bob Dylan on monelle jumala, mutta Porissa hänestä oli hetkittäin jäljellä vain rahiseva ääni”

Pet Shop Boys.

Anna Brotkin ja Susanne Salmi kävivät tarkistamassa lukuisia rohkeita muutoksia täksi vuodeksi tehneen Pori Jazzin tarjonnan.

Teksti: Anna Brotkin & Susanne Salmi, kuvat: Tomi Palsa & Julius Töyrylä
Otsikkokuvassa: Pet Shop Boys

Pori Jazz 2014
Kirjurinluoto, Pori
17.–19.7.2014

Pori Jazz otti riskin ja teki useita uudistuksia kertaheitolla. Kirjurinluodolla oli neljän sijasta kolme konserttipäivää ja yhden lavan politiikasta siirryttiin kolmeen lavaan, joista yksi oli legendaarinen Lokkilava puistomaisemmassa ympäristössä. Viranomaismääräysten takia festari joutui luopumaan tavaramerkiksi muodostuneesta omat juomat mukaan -konseptistaan.

Muilla festareilla joskus vierailleet tuskin järkyttyivät siitä, ettei alueelle saa luvallisesti roudata omia viinoja. Turvatarkastukset aiheuttivat silti jonkin verran napinaa porteilla. Harmistus on ymmärrettävä, mutta on jokseenkin kivempaa ostaa pullo kylmää viiniä kahdellakympillä kuin roudata juomiaan kassilämpiminä läpi Porin.

No miten uudistusten kävi? Kokolailla hyvin. Konserttipäivät vähenivät, mutta väki lisääntyi: edes omien viinojen tuontikielto ei verottanut, sillä Kirjurinluodolla kävi kolmen päivän aikana 60 000 ihmistä – enemmän kuin viiteen vuoteen. Suosioon vaikutti varmasti myös se, että tänä vuonna artistikattaus oli kenties jazzien historian nimekkäin.

Tapahtuma alkaa muistuttaa konserttisarjan sijasta enemmän festaria, kun keikoista voi valita mieleisensä. Intiimimpää ja kattaukseltaan usein modernimpaa, nyt käytöstä poistettua LP48-telttaa tulee ikävä, mutta toisaalta pelkälle jazzille omistettu Lokkilava lohduttaa.

Muutamia parannusehdotuksia: Lokkilavalle voisi olla oma sisäänkäyntinsä, nyt kun joutuu kiertämään koko Kirjurinluodon päästäkseen alueelle. Niitty- ja päälava ovat niin lähekkäin, että soundcheckaus toisella häiritsee toisen keikkaa. Perjantaina Mac Millerin aggressiivinen soundcheck José Jamesin balladiherkistelyn päälle ei suoranaisesti toiminut.

TORSTAI 17.7.

Pharoah Sanders Quartet

Saksofonistilegenda Pharoah Sanders todisti, että 73-vuotiailla keuhkoilla tuotettu jazz voi olla parasta jazzia. Tukea ikämies sai basistista, rumpalista ja pianistista koostuneesta yhtyeestään. Siinä missä Lokkilavalla muutamaa tuntia aiemmin esiintynyt Raoul Björkenheim Ecstasy luotti villiin improvisaatioon ja moderniin äänimaisemaan, Sanders soitti helposti lähestyttävää, rehellisen 60-lukulaista jazzia. Samalla saksofonisti osoitti, ettei pyörää tarvitse suotta keksiä uudelleen: menestysresepti oli olemassa jo 50 vuotta sitten, kun Sanders aloitteli uraansa Sun Ran ja John Coltranen yhtyeissä. (Salmi)

Suzanne Vega

Viime talvena Helsingin Circuksessa esiintynyt Suzanne Vega soitti Porissa pääpiirteittäin saman settilistan, mutta aiempaa vapautuneemman oloisena. Vegan vähäeleisen tyylin rajoissa voisi puhua jopa riehakkuudesta. On iso suru, että Vegalla on vain kaksi hittiä (rankkaa aihetta käsittelevä Luka ja hyräilyhitti Tom’s Diner) ja nekin jo lähes kolmenkymmen vuoden takaa. Biisikaksikko kuultiin tuttuun tapaan keikan päätteeksi. Sittemminkään Vegan sävellyskynä ei ole tyrehtynyt, mistä osoituksena esimerkiksi Porin keikalla kuultu I Never Wear White. 80-luvun unohdettu Left of Center oli riisutussa sovituksessaan kaunis. (Brotkin)

Suzanne Vega.
Suzanne Vega.

Bob Dylan

Bob Dylan on monelle jumala, mutta Kirjurinluodolla hänestä oli hetkittäin jäljellä vain rahiseva ääni ja flyygelin takaa pilkottava lierihattu. Keikka käynnistyi Things Have Changed -hitillä, jonka nopea tempo tuntui hullunkuriselta Dylanin kumaraisen olemuksen ja karhean kurkun rinnalla. Onneksi vuosikymmeniä jatkunut kiertue-elämä ei ole sentään uuvuttanut legendaa kokonaan: keikan aikana Dylan löysi tiensä niin pianosoolojen kuin huuliharppuilottelunkin äärelle – ja nähtiinpä äreänä tunnetun muusikon kasvoilla muutama hymynpoikanenkin. Kohokohdiksi nousivat kontrabasson säestämä herkistely Girl from the North Country ja encoressa kuultu, kiihkeäksi yltynyt All Along the Watchtower. Jälkimmäinen kuitenkin myös muistutti keikan puutteista: kappale vei ajatukset viimekesäiseen Neil Youngin Helsingin-konserttiin, jossa vastaavanlainen intensiteetti saavutettiin jo kauan ennen encorea. (Salmi)

PERJANTAI 18.7.

Bilal

Yhdysvaltalainen Bilal on neo-soulin sanansaattaja, erinomainen vokalisti ja lupaava visionääri. Pori Jazzin päälavalla mies kuitenkin taantui ujoksi pojaksi. Aurinkolasien taakse piiloutunut Bilal Sayeed Oliver lauloi silmät ummessa eikä ottanut juuri minkäänlaista kontaktia yleisöönsä. Välispiikit kuulostivat ulkoa opetelluilta, ja ne lausuttiin lähestulkoon selkä katsojia kohti asettautuneena. Vasta dynaaminen ensisingle Soul Sista vapautti Bilalin hetkeksi kohmeestaan. Arkailevaan esiintymiseen ei kuitenkaan olisi ollut syytä: Bilalin täydellisen puhdas laulu soljui vaivattomasti, ja viisihenkinen taustabändi loi täyteläisen, newyorkilaista lounge jazzia muistuttavan äänimaailman. (Salmi)

Bilal.
Bilal.

Oddarrang

Yhden viime vuoden parhaista kotimaisista levyistä julkaissut Oddarrang esiintyi jazzille pyhitetyllä, tänä vuonna takaisin käyttöön otetulla Lokkilavalla. Bändin elokuvallisen jazzin mieltää synkkien sisätilojen musiikiksi, mutta hienosti rakennetut, hitaasti kasvavat äänimaailmat toimivat myös auringonpaahteessa. Vangitsevan keikan päättänyt Self-portrait oli saanut livenä hienon lisän sellisti Osmo Ikosen vokaaleista. Oddarrangin pääjehu, rumpali Olavi Louhivuori valittiin myös festivaalin Vuoden taiteilijaksi. (Brotkin)

José James

Amerikkalaisvokalistin keikka starttasi rauhallisissa merkeissä. Jalkansa satuttanut muusikko ontui lavalle, ja avausbiisi sai pohtimaan, koostuisiko koko esitys laiskanpuoleisesta makuuhuonesoulista. Kuitenkin jo toisena kuultu While You Were Sleeping todisti huolen turhaksi: James nappasi akustisen kitaran ja tunnelmoi menemään kuin vanha tekijä. Erityisen sykähdyttäväksi keikka yltyi uudelta levyltä poimitun Anywhere U Gon myötä, jolloin jazz-poppoo muuttui arvaamatta sähköistä soundia tuottavaksi rockyhtyeeksi. Rennosti musisoinut taustabändi sai hetkensä myös myöhemmin. Esityksen aikana sooloilemaan pääsivät niin rumpali ja pianisti kuin laulamaan intoutunut basistikin. (Salmi)

José James.
José James.

Pet Shop Boys

Synapopin messiaat rantautuivat Suomeen jo toistamiseen Electric-kiertueensa aikana. Porissa viihdyttiin pitkälti samojen elementtien äärellä kuin viimevuotisessa Ruisrockissa: Pet Shop Boysin show koostui tasaisen varmasta hittiparaatista, näyttävistä visuaaleista, taustatanssijoiden häpeämättömästä hyödyntämisestä ja räikeästä valoshow’sta. Always On My Mindiin huipentunut settilistakin oli pitkälti sama. Merkittävimpänä uutuutena nähtiin kohtaus, jossa Neil Tennant ja Chris Lowe kääriytyivät valtavaa sänkyä muistuttaneeseen lavasteeseen – liekö kyseessä ollut metafora siitä, kuinka herrat aikovat veisata hittejään vielä kuolinvuoteellaankin? Kysyntää ainakin olisi, sillä keikan villiinnyttämä, monituhatpäinen yleisömeri rakastanee Pet Shop Boysia vielä vuosien päästäkin. (Salmi)

Pet Shop Boys.
Pet Shop Boys.

LAUANTAI 19.7.

Jukka Eskola Orquesta Bossa

Trumpetisti Jukka Eskolan johtama bändi esiintyi samalla kokoonpanolla kuin levylläänkin, jousikvartettia myöten. Kun Tensions-biisin alkupuolen jouset alkoivat laulaa, oli selvää että jousiosasto oli livenäkin enemmän kuin paikallaan. Bändi soitti varhaiseen ajankohtaan nähden vähän turhan isolla lavalla, mutta ei antanut sen haitata. (Brotkin)

Jamie Cullum

Näin Jamie Cullumin Pori Jazzeilla yhdeksän vuotta sitten, vuonna 2005. Kun tuolloin reilu parikymppinen Cullum soitti Twentysomethinginsa, oli ilmassa odotusta. Tästä tulee jotain isoa. Cullum on kiistämättä lahjakas, mutta samalla on myönnettävä, että hän on tehnyt suhteellisen keskinkertaisia sävellyksiä Catching Tales -levynsä (2005) jälkeen. 2000-luvun alun odotukset popjazzin supertähdestä jäivät puolitiehen. Porissa Cullum aloitti keikkansa uusimman levyn Same Thingsillä, jota seurasi tasainen vanhojen ja uusien biisien vuorottelu, joista odotetuimpina All at Sea ja Twentysomething. Jälkimmäinen tosin tuntuu jo omituisen ironiselta ottaen huomioon, että Cullum on jo yli kolmenkympin. Get Your Way oli saanut hienon, aiempia keikkoja huomattavasti jazzimman sovituksen. Se toimi hyvin, ja toivottavasti ennustaa Cullumin tulevaa suuntaa takaisin jazzin pariin. (Brotkin)

Jamie Cullum.
Jamie Cullum.

Zara McFarlane

Kaikki ne joille Niittylavalla esiintynyt Lulu James oli liian Rihannaa, vaihtoivat paikkaa Lokkilavalle, jossa Zara McFarlane esitteli vokaalitaitojaan. Melkoiseksi briljeeraukseksi keikka menikin, välillä jopa kylmäksi jättävän tekniseksi. Hienoimpia hetkiä oli McFarlanen debyyttialbumin Until Tomorrow (2011) avaava More than Mine. Artisti spiikkasi kirjoittaneensa sen nähtyään exänsä uusi tyttöystävä kainalossa. Kappale tarjosi yksinkertaisilla lyriikoilla myös kompaktia draamankaarta, joka kasvoi alemmuuskompleksista vihan kautta vahingoniloon. (Brotkin)

Patti Smith

Patti Smithin keikka oli kenties Pori Jazzien lauantain hienoin ja koskettavin. Siksi tuntuikin pahalta tajuta, että Smith oikeastaan lämppäsi James Bluntia. Smithistä huokui inhimillisyys, joka sai vahvistusta kun kesken keikan lavalle hyppäsi eturivistä nuori fani, joka ryntäsi halaamaan Smithiä. Turvamiehiä oli heti paikalla useita, mutta Smith käski heidät pois ja faninsa lavalle istumaan. Ja iskettiinpä fanille vielä kitarakin käteen. Harva lahtelaisnuori ehkä voi sanoa soittaneensa Patti Smithin kanssa 24 000 ihmiselle. Kylmiä väreitä aiheutti nähdä, että Smith selvästi nautti lavalla olemisesta ja elossa olemisesta, toisin kuin esimerkiksi torstaina esiintynyt Bob Dylan. Because the Night ja April Fool aiheuttivat arvatenkin isoimmat yhteislauluhuumat. (Brotkin)

Jamie Cullum.
Patti Smith.

James Blunt

Yritin unohtaa ennakkoluuloni, mutta minkäs teet: James Blunt on raivostuttavan mitäänsanomaton esiintyjä ja siksi festarin päätöspäivän pääesiintyjänä pliisu valinta. Lavalla ei paljon auta vaikka osaisi kirjoittaa itseironisia twiittejä. Hittejä kuultiin iso liuta (Goodbye My Lover, 1973, Wisemen, Bonfire Heart ja tietysti se hirveä You’re Beautiful jonka kertosäkeestä Blunt lauloi vain puolet, yleisön hoitaessa suurimman osan). Screenien perusteella yleisö nautti, ja ylärinteessä asti tanssittiin. Silti ajattelen, että ehkä James Bluntin olisi täytynyt pysyä upseerihommissa ja kirjoittaa lomilla keskinkertaisia popbiisejään jollekin karismaattisemmalle artistille. Tai sitten pitää ne ihan omana tietonaan. (Brotkin)

James Blunt.
James Blunt.

Kelis

Koko festarin päätti hienon Food-albumin tänä vuonna julkaissut Kelis. Artistin lauluäänen ihana käheys hukkaa livenä osan sävyistään. Uuden levyn biisien (Breakfast, Jerk Ribs) lisäksi kuultiin tietysti vanhemmat Trick Me-, Got Your Money– ja Milkshake-hitit, joiden sovitukset olivat loppuillan ajankohtaan sopien alkuperilleen uskollisen tanssittavat. Yllättäen Caught Out Thereä ei Porissa kuultu. Olisi ollut hienoa nähdä nainen karjumassa kertosäkeen ”I hate you so much right now” tyhjenevälle festarialueelle. Sen sijaan nainen päätti keikkansa balladeihin: Bless the Telephonen sanat artisti luki sympaattisesti kirjasta tuolilla istuen, kuin iltasatua olisi lukenut. (Brotkin)

Kelis.
Kelis.