Toimittaja Anna-Maija Lipun ja valokuvaaja Tomi Palsan Pori Jazz -raportti jatkuu nyt festivaalin perjantaipäivästä.
Teksti: Anna-Maija Lippu, kuvat: Tomi Palsa
Pori Jazz 2015
Kirjurinluoto, Pori
Perjantai 17.7.2015
Jazzien toinen päivä alkaa aurinkoisissa merkeissä: aamun sateet ovat väistyneet ja nuorisoa liikkuu shortseissa ja topeissa. Ilmassa on odotusta. Tänä iltana nähdään vahva naiskolmikko Briteistä: Jessie J, Paloma Faith ja Emeli Sandé.
Ei niin, etteikö päivälläkin riittäisi lahjakkuuksia.
Edesmenneen trumpetisti Ted Cursonin muistolle omistetussa Tedin teltassa soittaa Fatima & The Eglo Live Band. Ihmisiä on harvakseltaan, mutta ruotsalainen Fatima laulaa pirteää soulia hymy naamallaan ja kädet ilmassa. Hänellä on edessään läppäri, jonka kannessa lukee teipin päällä FATIMA <3 PEACE!!!!!! Ulkonäön ja äänen puolesta hän on kuin funkympi versio maannaisestaan Seinabo Seysta.
Sivummalla keikkaa katsoo kolme tummaihoista naista. He kääntyvät ja lähtevät pois. Siinähän menee itse neiti Sandé naisten kanssa, ketkä myöhemmin paljastuvat hänen taustalaulajikseen.
Parhaillaan päälavalla soittava Erlend Øye & The Rainbows on myös nähtävä, mutta välttääkseni stalkkeri-vaikutelman en lähde heti Emelin seurueen perään.
Norjalaisen Erlendin hyvän mielen aura säteilee jo kaukaa ennen kuin pääsen lavan läheisyyteen. Hän heiluttaa teinipoikamaista, ylikasvanutta pottatukkaansa ja kirkkaan siniset silmät kimaltelevat valtavien lasien läpi. Porukka hyppii rennon akustisen popin tahtiin. Erlendillä on melko vaatimaton ääni, mutta kappaleiden sydän onkin sanoma ja soundi. Bändi pelaa hyvin yhteen ja erityisesti poikkihuilun soittajalta kuullaan mahtavia melodioita.
Erlend Øye & The Rainbows.
Erlendin jälkeen vanhempi festarikansa katoaa silmänräpäyksessä ja nurmikolle jää vain nuorisoa. Vuorossa on räikeä poppari Jessie J. Vaikka naisella pari hittiä onkin, hänen nimensä ei ole vielä painautunut suomalaisten ulkomuistiin. Mutta oi kyllä, se painautuu tämän keikan jälkeen.
Jessie tulee lavalle sellaisen puskevan presenssin kanssa, että häntä ei voi olla katsomatta. Kova ja korkea ääni kaikuu luultavasti kauas puiston ulkopuolellekin. Päällä on musta verkkopaita, jonka alta kuultaa mustat alusvaatteet. Tukka on polkkapituinen ja suora, ja nenässä on kultainen rengas. Tämmöisen bad bitch swaggerin alle saatetaan piiloutua jos musiikilliset rahkeet eivät ole sieltä runsaimmasta päästä, mutta asia ei ole niin Jessien kohdalla. Hän voisi vetää saman setin harmaassa villapaidassa, eikä hommassa olisi niinkään eroa.
“Tiedän että tämä selluliitti ei ole ’on fleek’”, hän sanoo ja viittoo takapuoltaan kohti.
“Mutta ajattelin, että jos omaksuu vikansa, niistä voi päästä yli.”
Nainen käännyttää saman tien kaikki puolelleen. Hän kertoo olevansa todella kiusallinen ja tekevänsä hassuja ilmeitä laulaessaan isosti. Ja kun nämä “viat” näkee, niihin ei voi enää tarttua, koska hän tiedostaa ne. Hän on vihaajan pahin painajainen.
Jessie J.
Jessiellä on myös aito kiinnostus yleisöään kohtaan. Hän osoittaa vaaleaa, kolmekymppistä miestä.
”Mikä on nimesi?”
”Sami.”
”Tommi?”
”Sam.”
”Mutta sinä sanoit Tommi! Valehteletko sinä minulle? Luulin, että olimme ystäviä! Mitä teet työksesi?”
”Rakennan paloautoja.”
”Rakennat paloautoja? Wau!”
Yleisö hurraa.
”Entä sinä, mikä sinun nimesi on?”
”Henrik.”
”Mitä sinä teet?”
”Olen koulussa.”
”Mitä haluat tehdä isona?”
”En tiedä vielä.”
”Okei. Ei se mitään. Joskus on hyvä, kun ei tiedä.”
Ah. Lisää hurrauksia.
Jessie ravistelee katsojaansa tunteellisella vuoristoradalla. Alussa biletetään (Domino), sitten itketetään (Nobody’s Perfect), taas biletetään (Burnin’ Up), kohotetaan itsetuntoa (Masterpiece) ja lopulta hypitään ja lauletaan kurkut käheäksi Bang Bangin paukkeessa.
Tunti Jessien seurassa on terapiallinen, nostattava ja puhdistava.
Seuraavaksi päälavan ottavat haltuun vuoroillaan Paloma Faith ja Emeli Sandé. Molemmat vetävät tasokkaan ammattimaisesti, mutta Jessien show’n jälkeen molemmista jää pakostikin hieman valju olo. Kumpikin nainen on parhaimmillaan balladeissa: Paloma vuodattaa sydämensä Only Love Can Hurt Like Thisin aikana ja Emeli jättää karvat pystyyn My Kinda Loven jälkeen.
Emeli Sandé.
Omituista kyllä, ilta ei lopu tähän. Ja mikä omituisempaa, kello 00:15 kohdalla ohjelmassa on Kasmir. Kolme kansainvälistä naisesiintyjää, ja päivä päätetään kotimaiseen, vasta viime kesänä kuvioihin tulleeseen Kasmiriin? Noh, kai sen voisi vilkaista.
Tedin telttaan lähes juostaan kilpaa.
“Herranjumala teitä on paljon”, ovat Kasmirin ensimmäiset sanat avauskappaleen S.T.I.K. (Sä Tuoksut Ihan Kesälomalta) jälkeen.
Tunnelma on varsin tiivis. Ihmiset ovat lievästi sanottuna sekaisin.
“Ei ollu tällanen meno Seinäjoella”, toteaa Axl Smith, joka soittaa bändissä syntikkaa.
Hän viittaa Seinäjoen Solar Soundiin, jossa he ovat esiintyneet aiemmin päivällä.
“Musta tuntuu jo nyt, että tää on meiän kesän paras keikka.”
“Se ei ihan oikeesti sano ikinä noin”, Kasmir vakuuttelee vieressä.
Voisin luetella jokaisen esitetyn biisin erikseen ja sanoa joka kerta, että meno oli hyvä ja yleisössä osattiin sanoja ulkoa. Mutta en millään keksi tarpeeksi mielenkiintoisia variaatioita tämän ilmaisemiseen.
Lyhyesti: koko keikka on yhtä kohokohtaa.
Kasmir.
Kasmir vetää koko tuotantonsa lukuun ottamatta uutta Anna Puun kanssa tehtyä Linnuton puu -duettoa.
Jos parhaimpia on pakko lähteä valitsemaan, on kai mainittava Ryan Gosling, Vioittumaton – jota “me ei koskaan esitetä livenä, koska tää on niin vaikee laulaa”, mutta nappiinhan tuokin menee – ja viimeiseksi esitetty Aavikko.
“Meillä on vielä yksi biisi”, Kasmir sanoo Vadelmaveneen jälkeen.
“Ihan oikeasti, koska mulla ei oo enää enempää biisejä”, hän naurahtaa.
Hämyisen kaunis Aavikko langettaa teltan ylle hypnoosin, jossa tätä suomipopin tulevaisuuden toivoa todistaneet vellovat todennäköisesti silmiensä sulkemiseen asti.
Pori Jazz 2015 -raportin ensimmäinen osa on luettavissa täällä.