Prince Hartwall-areenalla: parikymmentä vuotta odottelua, viisi peruuntunutta keikkaa ja nyt – passeli esitys pornofunkin suurmieheltä

Sieltä se Prince tuli, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Millaisille kierrosluvuille keikan funk-kiima kasvoi? Tomi Palsa kertoo.

Teksti: Tomi Palsa

Prince & the New Power Generation
21.7.2011
Hartwall Areena, Helsinki

Heinäkuun 21. päivä kirjoitettiin vihdoinkin viimeinen kappale jo parikymmentä vuotta valmisteilla olleeseen satukirjaan. Sadun lopusta tuli onnellinen: siinä funkinnälkäiset suomalaiset saivat vihdoinkin Princen ja puoli valtakuntaa, ja tulevat mitä luultavimmin elämään elämänsä onnellisina loppuun asti.

Kaksituntisen loppuratkaisun jäljiltä helsinkiläisen urheilupyhätön permannolla näkyi vain kestohymyyn jähmettyneitä naamoja. Hikisiin vartaloihin oli liimautunut kultaista ja purppuraista paperisilppua. Kaikki näyttivät siltä kuin olisivat nähneet juuri omin silmin itsensä vapahtajan.

Ja kyllähän tätä Princen ensimmäistä Suomen-konserttia olikin odotettu. Artistin aiemmat Suomen-valloitukset ovat ajautuneet karille milloin mistäkin syystä. Olipa kyse pikkudiivan oikuista tai epämääräisistä keikkajärjestäjistä, lopputulos oli aina ollut sama: Princen tulo Suomeen oli peruuntunut aina ja joka kerta. Niinpä kuudes yritys tuntui etukäteen varsin riskaabelilta hankkeelta, mutta onneksi Fullsteamin väki jaksoi uskoa siihen, että Suomen päälle langetettu kirous olisi murrettavissa.

Keikkapäivä lähestyi lähestymistään eikä konserttia oltu vieläkään peruttu. Kiertue oli jo hyvässä vauhdissa ja Euroopan-kiertueen muista konserteista kantautui haltioituneita todistajalausuntoja Artistin maratonkeikoista. Keikkaviikolla erinäisissä medioissa alkoi pulpahdella konserttiin liittyviä haastatteluja. Pieni suuri mies ei itse tietenkään jaksanut raottaa sanaista arkkuaan, mutta The New Power Generationin jäsenistö vakuutteli, että Helsingissä nähdään ja kuullaan mahtavaa funkin juhlaa.

Ja vaikka varsinaisena keikkapäivänä ja sen aattona olikin saatu jo paljon silminnäkijähavaintoja siitä, että Princen kiertuekaravaani oli kuin olikin saapunut pääkaupunkiimme, tuntui olo Hartwall Areenan käytävien tungoksessakin vielä epätodelliselta. Noinkohan tiemme kohtaisivat Princen kanssa vihdoinkin?

Hieman ennen iltayhdeksää areenan salivalot sammuivat ja esiintymislavan takaosaa koristaneelle screenille muodostui tuttu symboli. New Power Generation pumppasi alkutahdit ja sitten Hän tepastelikin jo lavalle ja otti kitarallaan alkusoinnut 1999-kappaleestaan. Siinä hän oli! Prince Rogers Nelson! Symboli! Funk-kääpiö Jumalan armosta! Suomessa! Helsingissä! Edessäni! Sexy Motherfucker ja minä!

Peli oli ensitahdeista lähtien selvää pässinlihaa. Tänään bailattaisiin kuin olisi vuosi 1999. Vilkaisemalla ympärilleen pystyi toteamaan, että käytännössä kaikilla muillakin oli sama kiilto silmissään, ilme joka kertoi siitä, että epätoivo ja epäusko oli voitettu ja nyt nautittiin suuremman voiman läsnäolosta täysin siemauksin.

Siinä missä käytännössä kaikki muut meganimet joutuvat turvautumaan areenakeikoillaan hulppeisiin lavasteisiin ja asujen tiuhaan vaihtamiseen, inhimillisyydelle vieraita koreografioita toteuttaviin tanssijoihin ja muihin show-temppuihin, Prince keskittyi olennaiseen – musiikkiin. Lavan takana oli valotaulu ja edessä pieni catwalk-tyyppinen uloke, muuten meno oli korutonta. Ja hyvä niin.

Alun kritiikitön hurmos ei kestänyt loputtomiin. Vajaan varttitunnin bilenostatuksen jälkeen yhtye löi liinat kiinni ja ryhtyi tunnelmoimaan Billy Cobhamin Stratus-kappaletta. Sävellys tarjosi soolospotteja itsensä Artistin lisäksi taustayhtyeellekin, mutta soitto ehti muuttua melkoiseksi muniin- ja pimppeihinpuhalteluksi. Taika oli särkynyt, ensihuuma haihtunut ja arki astunut mukaan kuvaan. Miten ihmeessä kaikkien aikojen mahtavimmalla Suomessa nähdyllä keikalla – kuten monet paikallaolijoista konserttia jälkikäteen nimittivät – voikaan olla näin tyhjänpäiväistä ja tylsää materiaalia tarjolla, vieläpä sillä hetkellä, kun pitäisi lisätä pökköä pesään eikä suinkaan himmailla epäkiintoisasti?

Suvantovaihe venähti oudon pitkäksi, kun terävin ja innostavin funk-kiima tuntui olevan yhtyeeltä kadoksissa. Kun Prince vihdoinkin vaivautui tänne kaukaiseen Pohjolaan saakka, ei Hänen Korkeutensa läpäisisi testiä pelkällä rutiininomaisella perusosaamisella, vaan nyt vaadittaisiin lisää ihmetekoja. Sellaisia, mistä nähtiin välähdyksiä aivan keikan alussa.

Vaan lähtihän se käyrä sitten nousuun. Sly & the Family Stone -laina Everyday People sekä Cream palauttivat junan raiteilleen. Aikoinaan Princellä oli varaa tehtailla liukuhihnalla hittejä muille artisteille tuosta vaan, tästä hyvänä esimerkkinä The Time -orkesterille lahjoitettu Cool. Sekaan vielä vähän Michael Jacksonia ja kaikki tuntuivat nauttivan olostaan. Mahtava homma, bileet saatiin jälleen kunnolla käyntiin, tästä olisi hyvä jatkaa vielä pari tuntia samaan rahaan, sillä vähintään kolmen tunnin mahtispektaakkelejahan se Prince ainoastaan soittaa, eikö niin?

Mutta kuinkas sitten kävikään? Keikkaa ehti kulua noin tunti ja Prince poistui jo lavalta. Mitä ihmettä? Kuluttajaviranomaiset, nyt meitä on kusetettu! Kääpiö takaisin lavalle tai rahat takaisin! Ei tämän näin pitänyt päättyä! Nyt tulee nimittäin melkoinen minuuttitaksa tästä lystistä näillä lipunhinnoilla!

Vaan mitä tekee Prince? Hän huilaa hetkisen ja lähettää omat laululintusensa esittämään ensimmäisen encoren, Bob Dylanin Make You Feel My Loven. Aivan kiva esitys, mutta ei juuri enempää. Päässä risteili vieläkin kysymys siitä, että typistyikö megaspektaakkeli todellakin tällaiseksi pikkuiseksi konsertiksi.

Sitten koko halli repesi liitoksistaan: Purple Rain! Se varmasti kaikista tunnetuin ja odotetuin Princen kappaleista ja ihan syystäkin. Kyllä tässä tapauksessa kansa tietää, sillä purppurasateen tunnelmassa oli jotakin ylimaallista ja koskettavaa, jotakin paljon enemmän kuin niissä muutamissa obskuurimmissa Prince-numeroissa, jotka olivat varmastikin true-fanien mielestä sitä konsertin ydinmehua hittien sijaan. Tässä vaiheessa yleisön päälle tykitettiin paperisilppua purppuran ja kullan väreissä. Kappaleen loppuhuipennuksena yleisöä laulatettiin onnistuneesti ja Purple Rain -teeman mylvintä siivitti yhtyeen jo toistamiseen pois lavalta.

Vielä oli encoreita jäljellä vaikka muille jakaa. Prince ihmetteli itsekin, miksi hän ei ole koskaan aiemmin soittanut Helsingissä ja tarjosi tästä syystä melkoisia armopaloja yleisölle. Settilistaansa illasta toiseen täysin uuteen uskoon runnova Artisti esitti Helsingissä reilusti keskivertoa hittipitoisemman keikan. Raspberry Beret ja Kiss sinetöivät toisen encoreryppään komeasti ja kun orkesteri poistui lavalta jo kolmatta kertaa ja areenan salivalot syttyivät kelmeään loisteeseensa, luuli moni lopun koittaneen. Tulipahan nähtyä se Prince! Mutta olipa se lyhyt, se keikka! Ja erikoisen kaksijakoinen keikka se oli ainakin, kun vasta ihan setin lopussa pääsi kunnolla käyntiin ja sitten olikin jo aivan timantinkovat encoret…

Vaan sitten lavalle tulikin jälleen säpinää. Nothing Compares 2 U esitettiin salivalot päällä, jotta Prince voisi nähdä meidät paremmin, vähän kuten Iso Paha Susi Punahilkassa. En tiedä, huomasiko Prince yleisön joukosta kappaleesta oman versionsa levyttäneen Manboyn kitaristia Anttia, mutta mikäli näki, Prince varmasti iski hänelle silmää ja tuumi, että ”Ottakaas pojat oppia, näin tämä biisi kuuluu esittää.”

Illan loppuhuipennukseksi Prince kutsui vielä parisenkymmentä tanssihaluista yleisönedustajaa kanssaan lavalle. Tavallaan outo veto neuroottisena pidetyltä diivalta, mutta ainakin tuolle lavalla piipahtaneelle yleisönosalle illasta tuli vielä entistäkin ikimuistoisempi. Harva voi kuitenkaan kehua olleensa Princen kanssa samalla lavalla. Tanssikansa osasi käyttäytyä lavalla kunnolla ja Prince sai pitää oman reviirinsä pianonkannen päällä kaikessa rauhassa.

Aivan viimeiseksi niitiksi illalle kuultiin vielä A Love Bizarre ja sitten kaikki olikin jo ohi. Mitä tästä kaikesta jäi käteen? Varsinainen setti jätti lopulta aika paljon toivomisen varaa ollen ainoastaan ihan ok keikka. Ensimmäinen tunti meni hieman haparoiden, mutta se toinen tunti olikin sitten sitäkin mehukkaampaa rytmimusiikin juhlakulkua. Ei siis ehkä ihan kaikkien aikojen mahtavin keikkakokemus kuitenkaan.

Nyt Princen ja Suomen välinen kirous on murrettu. Seuraavaa vierailua odotellessa voisi vaikka toivoa, että Prince tekisi ja julkaisisi taas pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen jotakin oikeasti relevanttia musiikkia. Toive saattaa toki olla liian kova, mutta tämä ilta osoitti, ettei pidä luopua toivostaan. Kaikki on mahdollista.