Raportti H2Ö-festareilta: Paahdetta ja puun tuoksua meren ja metsän välissä

Niko Peltonen vieraili Ruissalon upeissa telakkamaisemissa järjestetyillä vaihtoehtomusiikin H2Ö-festareilla. ”Tehdään tästä perinne”, kuuluu toimittajan arvio festaritulokkaasta.

Teksti: Niko Peltonen, kuva: Maria Kojonen / H2Ö

H2Ö
Ruissalon telakka, Turku
18.–19.7.2014

Perjantai 18.7.

Terva ja puu tuoksuvat, hämmentyneitä ihmisiä pyörii ympäriinsä, toistaiseksi harvalukuisina. H2Ö-festivaali järjestetään Turussa, Ruissalon vanhan telakan maisemissa ensimmäistä kertaa, ja alueen hahmottamisessa kestää aikansa. Tiiviiseen tilaan on saatu mahtumaan peräti yhdeksän lavaa, osa rakennusten sisälle, osa ulkoilmaan. Ne on merkitty vain melko viitteellisesti aluekarttaan, ja vielä toisenakin juhlapäivänä kuulee ihmisten ihmettelevän, missä mikäkin areena on.

Perusasiat oppii harhailemalla pitkin aluetta, ja vielä tässä vaiheessa, perjantaina neljän jälkeen, se on väkimäärän puolesta helppoa. Kyllähän tämä on suhteellisen huikea festarilokaatio. Pilvetön sininen taivas on korkealla meren yllä. Alueen peränurkassa hiekka, asfaltti ja edesmenneen teollisuuden muistot antavat tietä suojellun luonnon vehreydelle, toisin sanoen pusikolle ja suurille puille.

Jo tässä vaiheessa koen ensimmäisen sattumanvaraisen festarikohtaamisen. Joukko turkulaisnuorisoa pysäyttää minut repliikillä “mitä Elvis?” Ilmeistä syytä rinnastukseen en keksi. Hekin valittelevat alueen vaikeaselkoisuutta ja ohjelmakartan kiharaisuutta. Neuvon ammattilaisen ottein, että ohjelmakartasta kannattaa ottaa kännykkäkameralla kuva, jolloin sitä voi vilkaista missä tahansa liikkuessaan. Turkulaisnuoret esittelevät 2000-luvun alun mallisia nokialaisiaan, joita he kutsuvat “nmt-puhelimiksi”. Ne ovat kuulemma tulossa taas muotiin, mutta kännykuvia niillä ei oteta. Myönnän tämän tosiasiaksi ja onnistun karistamaan surrealistisen sakin kannoiltani.

Hortoileva kulkuni vie nyt Merilavalle, jota voisi kai kutsua H2Ö:n päälavaksi. Se sijaitsee nimensä mukaisesti rannan tuntumassa, edessään laaja asfalttikenttä, joka on jaettu kätevästi pitkittäin anniskelualueeseen ja kuivaan osastoon. Näin alkoholin harrastajatkin pystyvät änkeämään mukeineen aivan lavan nurkalle.

Nyt siellä aloittelee Pelkkä Väliviiva, jonka taidesuomirockin ja angloamerikkalaisen alternativen hybridiä jään joksikin aikaa seuraamaan. Homma toteutetaan minimalistisesti duomuodossa. Yhtye on itselleni tuntematon, mutta kuulostaa aivan kiinnostavalta. Teennäisyyden rajapinnalla toki liikutaan niin sanoituksissa kuin laulajan sysätessä “taiteelliseksi neuvonantajaksi” kutsumansa pahvifiguurin yleisön kannateltavaksi. Mutta festareilla tällainen kikkailu on ihan asiaankuuluvaa.

Väliviivan keikka jää kuitenkin kesken, kun pitää mennä tsekkaamaan, miltä Kauko Röyhkä kuulostaa Severi Pyysalon johtaman jazztrion säestyksellä. Keikka vedetään Kesantolavalla, joka on toiseksi suurin ulkolava, mutta täysin alkoholiton. Kaljakarsinoiden sijoittaminen tällaiselle alueelle on Suomen vammaisen alkoholibyrokratian oloissa melkoista tetristä, josta katson järjestäjien selvinneen kokonaisuutena erittäin hyvin. Kesanto on tässä suhteessa ainoa varsinainen ongelmakohta, mutta kai se on kestettävä.

Röyhkän jazzkeikkaa on tosin vähän vaikea kestää ilman beer. Niin huipputaitavia muusikoita kuin lavalla onkin, esitettävät vanhat ja vähän uudemmat Kauko-hitit eivät tahdo taipua luontevasti tällaiseen ilmiasuun. Röyhkä ei todellakaan ole jazzlaulaja, eikä sillä, mitä hän tekee, ole mitään suhdetta taustabändin puuhailuihin. Ratkaisu ongelmaan voisi olla juuri tälle kokoonpanolle sävelletty uusi musiikki: keikan aloittava uunituore Gulliver-niminen biisi voi ajan kanssa jalostua aika komeaksikin eepokseksi. Lisäksi Röyhkä on sonnustautunut tällä kertaa vanhenevaksi intellektuelliksi silmälaseineen: look on itse asiassa sympaattisempi kuin mieheltä rutiinilla lähtevä elostelijanrooli.

Sitten kaljalle. Alueen perältä löytyy sen viehättävin anniskelualue, puiden varjoon rajattu pitkä suorakaide, jonka toisesta päästä voi seurata pusikon keskelle jonkinlaiseen huvimajatyyppiseen katokseen kyhätyn Grillilavan toimintaa. Samassa nurkassa sijaitsee myös yksi alueen muutamasta tupakkakarsinasta. Tällaista tämä siis nykyään on. Esimerkiksi Merilavan edessä sijaitsevalla hehtaarikokoisella asfalttikentällä ei saa polttaa, vaan tämä on mentävä tekemään tiettyyn tarkasti määriteltyyn karsinaan. Ja ainakin päiväsaikaan järjestyksenvalvojat myös valvovat asiaa. Itsehän en edes polta, mutta tupakoiva ystäväni vannotti mainitsemaan erikseen aiheesta.

Tänä kesänä on saatu monta esimerkkiä siitä, miten naurettava ja suoranaisen vastenmielinen virkamiesholhous hankaloittaa kaikenlaisten yleisötapahtumien järjestämistä Suomessa, konserteista kirpputoreihin. Ruissalossa ollaan toki arvokkaalla luontoalueella, jolla ei soisi viljeltävän tupakantumppeja ympäriinsä, ja näillä helteillä kuiva ruoho aiheuttanee tulipaloriskinkin. Merilavan asfaltin tupakointikieltoa ei näilläkään argumenteilla voi kuitenkaan perustella.

Tällä kertaa ystäväni tupakanhimon välitön seuraus on sentään se, että päädymme seuraamaan Grillilavalla musisoivaa Mursusikari-nimistä yhtyettä. Näin festareiden omituisin musiikkielämys on tosiasia jo tässä varhaisessa vaiheessa. Kokoonpano on juuri niin budinkatkuista dadaa kuin sen nimestä voi päätellä. Milloin vedetään suomireggaeta, milloin Notkean Rotan tyylistä rockräppiä, milloin aor-tilutussooloja, milloin jazzia. Välispiikeissä heitetään läppää satiaisista. Tsekkailemme Mursusikarin erikoistoimintaa verrattain epäuskoisina kaljojen verran.

Sitten on aika palailla taas Merilavalle Pöllöjä katsomaan. Bändistä odotetaan kai jonkinlaista Karkkiautomaatin manttelinperijää. Urkusoundi onkin kiva ja meno sympaattista, mutta ihan näillä näytöillä en lähde Pöllöjä sen enempää hehkuttamaan. Tiettyä ainutlaatuisuutta jää kaipaamaan. Samoihin aikoihin Kujalavalla afrobiittiään veivannut Kaveri Special oli kuulemma ollut todella kova ja vetänyt puoleensa ihania hippityttöjä. Nyt kaduttaa hieman.

Pöllöt jää kesken, niin kuin moni muukin keikka näillä kiinnostavaa musiikkia täyteen ahdetuilla juhlilla. Takapihalla, alueen kolmannella isommalla ulkolavalla, aloittaa nimittäin Kap Kap. Bändin keväällä ilmestynyt Flux of Solace -kakkosalbumi on myrskyävän psykedeliarockin juhlaa, ja odotukset ovat korkealla.

Väkeä ei tässäkään vaiheessa ihan hirveästi ole, mutta Kap Kapia se ei hidasta. Yhtyeen auraalinen kaleidoskooppi hukuttaa ja vie transsiin. Suoraviivaisemmat rock- ja funk-vaikutteet ovat ikään kuin kotipesä, josta äänimatkoille lähdetään ja johon sitten palataan. Vokalisti Junnu Alajuuman limainen karisma avittaa sekin. Hän vaikuttaa autopiirimyyjän ja avaruusliskoksi paljastuneen Bonon risteytykseltä. Helle paahtaa suojattomalle Takapihalle kokoontunutta kansaa, on helppo kuvitella Alajuuman valkoisen kauluspaidan kainaloihin leviävät hikiläikät. Kap Kap on selkeästi parasta tähän asti näkemääni.

Jälleen paljon on tullut missattuakin. Mad Professor on himmaillut dubiaan Kesantolavalla samaan aikaan Kap Kapin kanssa. Kuulemani todistajanlausunnot eivät ole aivan vakuuttuneita. Seuraavaksi missaan toisen festivaalin kansainvälisistä pääesiintyjistä, amerikkalaisen laulaja-lauluntekijä Josephine Fosterin. Hänenkin kerrotaan olevan hyvä, mutta nyt on mentävä katsomaan Absoluuttista Nollapistettä Merilavalle. Olen sentään Rovaniemeltä kotoisin, ja siitä on aivan liian kauan, kun olen nähnyt Absot livenä.

Yhtyeen viiden tähden arvosteluja keränneestä Pisara ja lammas -kokonaisuudesta en tosin ole innostunut. Siinä ollaan menty jo niin pitkälle elämälle vieraan jäykistelevän progen puolelle, että alan kuulijana laskemaan jäljellä olevia vuosiani, jotka voisi kai käyttää muuhunkin. Olenkin hieman pettynyt, kun Nollapiste aloittaa sikermällä lammasoopperamateriaalia. Yhtye soi kyllä isosti ja komeasti, mutta se ei nyt auta.

Juuri kun olen päässyt kirjoittamasta turhautuneen Facebook-statuksen aiheesta, lammasooppera lakkaa ja bändi hyökkää jyräävään heviversioon Ajoratamaalaus-klassikosta. Sen jälkeen kaikki onkin yhtä juhlaa vanhalle Rovaniemen Kirjastorockin aikaiselle fanille. Nollapiste soittaa lähes pelkästään ikivanhaa 90-luvun materiaalia, siis timanttia. Nostalgiakeikasta ei ole kyse: silloin aikoinaan yhtyeen karisma oli vieraantuneiden nörttien karismaa, mutta nyt hommat hoidetaan rocktähtimeiningillä. Varsinkin Tommi Liimatta ja tyylikkäästi setääntynyt kitaristi Aki Lääkkölä ovat ryhtyneet kovan luokan rokkikukoiksi. Loppupuolen häiriintynyt ja hauska Liimatta -stand up ja vihoviimeisenä kuultu Dulokia-lauluyhtyeen voittoisa paluu kruunaavat setin: tällaisena älykkäänä, mutta anarkistisena minä Nollapisteeni haluan.

Seuraavaksi olisi viereisellä Kesantolavalla vuorossa Inariveljet. Kun Joose Keskitalo taannoin hajotti Kolmas Maailmanpalo -bändinsä, jäi monelta huomaamatta, että täsmälleen samat muusikot jatkavat kuitenkin musiikin tekemistä tällä nimellä. Inariveljet on kuitenkin niin sanotusti jotain muuta: ilmeisesti lähinnä vanhaan karjalaiseen kansan- ja runonlauluperinteeseen pohjautuvaa hypnoottista ugribluesia, jota soittaa ja laulaa neljän miehen yhtenäinen veljeskunta tai lahko. Poraudutaan siis kansanmusiikin ytimeen, sinne missä tähtiä tai lauluntekijöitä ei tunnettu, missä musiikki oli olemassa yhteisten tuntojen kanavoimiseksi. Pyrkimys johonkin näin radikaaliin ja puhtaaseen on kunnioitettava, mutta en ole aivan varma, kuinka hyvin se toimii, ainakaan vielä, ainakaan täällä. Tuntuu raskaalta. Jatkan taas matkaa.

Grillilavalla räppää Ilkka Kalevi Tillanen tovereineen. Sympaattinen, peruskaavaa noudattava vasemmistosuomiräp ansaitsee varovaisen peukunnoston, mutta ei jaksa vangita mielenkiintoa. Olen nähnyt Tillasen livenä joskus 2011 vasemmistonuorten vaalibileissä, ja teknisesti hän vaikuttaa kehittyneen, mutta omaperäisyyttä ei ole sen enempää.

Kun Tillanen on turvallisen ruisleipämusiikin tyyppiesimerkki, Takapihalla esiintyvä Liimanarina onkin jotain aivan muuta. Ystäväni on seurannut keikkaa alusta asti ja luonnehtii sen sisältäneen “joitakin nerouden pilkahduksia ja hirvittävästi sekoilua”. Itse pääsen kyllä todistamaan lähinnä jälkimmäistä. Bändi ei meinaa saada edes biisejä alkuun, kun kukaan ei tunnu tietävän sointuja tai ylipäätään, mitä ollaan tekemässä. Fiittaamassa oleva lauluntekijä Hulda Huima laitetaan esittämään kaksi omaa kappalettaan, jotka ovat ihan söpöä tunnustuksellista folkia. Sitten Liimanarina palaa lavalle möykäröimään. Näin kaukana musiikin tavanomaisista määritelmistä olevaa toimintaa pitää ehkä vähän arvostaakin.

Kuusi tuntia on tullut kierreltyä festarialuetta ympäri, keikalta toiselle. Tänä aikana paahtava sininen taivas on tummentunut ja väkimäärä lisääntynyt eksponenttiin. Samalla on tullut esiin ensimmäistä kertaa järjestettävälle tapahtumalle ymmärrettäviä lastentauteja: saniteettitiloja ei ole tarpeeksi, kaljanmyyntipisteitä ei ole tarpeeksi, muutamat harvat ruokakojut ovat säälittäviä. Lavojen sijoittelussa on väistämättömiä ongelmia, hiljaisempien hetkien aikana mekkala jostain muualta kuuluu helposti läpi. Mutta pientähän tämä on. Olennaista on musiikki, eikä se lopu kesken. Pienen hengähdystauon jälkeen on aika suunnata Merilavalle väijymään Hawkwindiä, joka ainakin julisteiden perusteella on H2Ö:n pääesiintyjä.

Hawkwindin historiaa huonosti tuntevalle ihmiselle yhtyeen historia ja miehistönvaihdossekoilu on suuri tuntematon erämaa, mutta nähtävästi tässä nyt esiintyvässä kokoonpanossa kitaristi Dave Brock on ainoa “klassinen” jäsen. Laulajana taas toimii partaan ja aurinkolaseihin sonnustautunut rokkijätkä, joka kulkee nimellä Mr. Dibs. Apple-läppärin selkäpuoli hohtelee lavalla, soundit ovat kliiniä hardrockia. Eturiveihin kokoontuneen äijäyleisön reaktioista päätellen bändi soittaa vanhoja hyviä iskusävelmiään, mutta vaikea tästä nollainformaation retrospektaakkelista on innostua. Keikan jatkuessa toiminta alkaa vaikuttaa yhä väsyneemmältä. Ainoa valopilkku koetaan, kun orkesteri pistää omituiseksi teknoksi. Edes vähän luuta runkkareiden kurkkuun.

Illan päättäjäksi olisi tarjolla useitakin relevantteja vaihtoehtoja – Neotropic ja Imatran Voima esimerkiksi – mutta nuo molemmat ovat sisätiloissa, ja pimenevässä, maagisessa illassa kaikki olennainen tuntuu tapahtuvan ulkona. Siis Kuusumun Profeetta Kesantolavalla, jonka eteen rinteeseen on kokoontunut istuskelemaan niin paljon väkeä kuin sinne mahtuu.

Nyt ovat kaikki osatekijät kohdillaan. Tumma eteläsuomalainen yö, viilenevä sää, valkoisen funktionalistisen rakennuksen seinää äkkiä häilähtävässä sinisessä valossa, Mika Rätön dramaattinen resitointi eeppisen hevin säestyksellä, Mika Rätön kyyristelevä hullun professorin hahmo lavan etualalla, hievahtamatta teoksesta toiseen. Ne ovat kaikki varsin samankaltaisia, mutta sillä ei ole väliä. Tämä on taikamaailma, tämä on musiikillista uuskummaa, jos jokin power metal on bulkkifantasiaa. Tove Jansson olisi arvostanut tätä.

Profeetan loppusävelten myötä on juuri oikea aika poistua salamyhkäisyyden taikapiiristä, astua kännistä sekoilua täynnä olevaan Ruissalon yöhön.

Lauantai 19.7.

Vanha viidakon sanonta kuuluu, että kakkospäivä lähtee aina liikkeelle ensimmäistä rivakammin. Minulla on hyvät syyni olla alueella viimeistään 15.30. Silloin Merilavalle nimittäin astuu maailman ihanin nainen. Tämä on tietysti vain subjektiivinen mielipiteeni Yonasta muusikkona ja hahmona, mutta vastaväitteitä en viitsi hirveästi kuunnella.

Täpärälle menee, mutta jokin korkeampi voima lie tarkoittanut minun saapuvan lavan eteen samalla sekunnilla, kun Orkesteri Liikkuvat pilvet aloittaa ensimmäisen kappaleensa. Huomio ei tokikaan saa kohdistua pelkästään Yonaan: iso yhtye maalaa täyteen sen laajakankaan, jolle hänen laulunsa on luonnosteltu. Näillä ihmisillä vaikuttaa sitä paitsi olevan oikeasti hauskaa keskenään. Siinä on se sammalvuode, jolle Yona voi asettua unelmoimaan.

Miellän Pilvet liikkuu, minä en -kappaleen Yonan teemabiisiksi: hän laulaa staattisuudesta, levollisuudesta, niin paljon juuri siksi, ettei osaa saavuttaa niitä. Hän tavoittelee jonkinlaista zen-tilaa, ja kaiketi juuri tämä pyrkimys tekee hänestä itseni kaltaiselle tyytymättömälle sielulle niin täydellisen kaukorakkauden kohteen. Ei Yonakaan tunnu sinne perille koskaan löytävän. Hän esittelee uuden kappaleen, joka kertoo Kurt Cobainista. Siinä lauletaan “grungetaivaasta”, josta rauhan kaiketi pitäisi löytyä, mutta jossa Kurt saa häntä vielä hetken odottaa. Kurt Cobain, jos joku, oli zenin antiteesi. Toivoessaan hänelle kuolemanjälkeistä rauhaa Yona tuntuu kanavoivan omaa toivettaan.

Tuntuu luonnottomalta poistua tältä keikalta kesken kaiken, lähes petturuudelta. Mutta aikataulu ei anna armoa, ja Takapihalla on jo aloittanut Rovaniemen raplegenda Hannibal Mustan Moottorin, eli aggrojazz-trio Black Motorin säestyksellä. Paikalle saapuessani toiminta vaikuttaa vielä hieman sisäsiistiltä, ja yleisökin kuikuilee varovaisesti pihan reunoilla, mutta tilanne kohenee biisi biisiltä. Hannibal on käsittämättömän kova räppäri: ilman mitään tuplaajaa hän tykittelee tiukkaa riimiä hengästyttävää tahtia, eikä Musta Moottori ainakaan kakkoseksi jää. Varsinkin kontrabasisti Ville Rauhalan hikinen eläytyminen on jotain aivan muuta kuin stereotyyppiset käsitykset akatemiajazzista. Tankit on tulossa -spektaakkelissa vihainen tilinteko saavuttaa äärimmäisen huippunsa, ja yleisökin on tiukasti käskytettynä siirtynyt jo lähemmäs lavaa.

Ihmistä paahdetaan näillä avoimilla areenoilla vielä armottomammin kuin perjantaina, ja kahden putkeen katsotun keikan jälkeen on pakko etsiytyä hetkeksi varjoon. Pian on kuitenkin palattava Takapihalle, koska Risto. Viime vuoden lopussa ilmestynyt II-levy on vertaansa vailla oleva apokalyptinen mestariteos, ja edellinen livekokemukseni on jostain viiden vuoden takaa. Noihin aikoihin Riston livetoiminta ja levytettykin musiikki oli alkanut muuttua aika maneeriseksi.

Sitä ongelmaa ei ole nyt. Tämänhetkinen kokoonpano tykittää raivokasta elektropunkia ilman hengähdystaukoja. Ylihärsilä itse karjuu kuin mielenvikainen, rumpujen takana Ville Leinonen muistuttaa tuntematonta, mutta eittämättä vihamielistä eläintä. Hyytävä Vanhus on keikan ainoa hidas biisi, kiva pieni intermezzo kuolemasta. Vasta lopussa Ylihärsilä vähän lipsuu vanhaan rooliinsa laulattaessaan yleisöllä tyypillisten karaokehelmien Uskotko Jeesukseen Kristukseen ja Mikä estää meitä olemasta ihan kaikki kertosäkeitä.

Risto oli pakko katsoa loppuun, ja tässä vaiheessa levyllä erinomainen Pietarin Spektaakkeli on ehtinyt soittaa jo hyvän aikaa Grillilavalla. Ongelma on nyt vain siinä, että tappavan paahteen säikäyttämät festarivieraat – jotka ovat saapuneet mestoille huomattavasti perjantaita aikaisemmin – parveilevat kaikki takaosan kalja-alueen viileissä varjoissa. Kaljajono on tolkuton, sitä ei voi edes harkita. Mutta ei Grillilavan lähettyville ole toiveita päästä ilman kaljaakaan. Spektaakkeli oli kuulemma hyvä, mutta itse en saa siitä nyt kummoistakaan käsitystä.

Jatkan siis Merilavalle. Isoa kenttää rusikoidaan kovalla ja kuumalla kädellä, mutta eipähän täällä ole ainakaan tungosta. Vaan kun Tundramatiks pian aloittaa, väkeä ilmestyy koloistaan äkkiä hyvinkin runsaasti. Kyse on muuten enimmäkseen ihan helvetin hyvännäköisistä naisista. Laulaja-hanuristi-kitaristi Janne Masalinin karisman tuntien tämä ei ehkä ole yllättävää.

Tämänkertainen Tundramatiks on vahvistanut Masalinin ja rumpali Ilkka Tolosen ydintä puhallinsektiolla, jossa on muun muassa Väärän Rahan ja Jätkäjätkien miehistöä. Näin yhtyeen jo valmiiksi slaavilais-balkanilainen rentturock saa ison annoksen rakijankatkuista lisäpotkua. Tundramatiks tasapainoilee hieman äkkiväärän erikoismusiikin rajoilla, mutta selviää kirkasotsaisella itsevarmuudellaan kaikista karikoista. Festariolosuhteissa ei hirveästi haittaa, että taskussa on sellainen näinä aikoina koko ajan tärkeämpi moniarvoisuuden yhteislaulukelpoinen ylistys kuin Yhdes astellaan. Eikä sekään, että Yona vierailee yltiöromanttisella ja kerrassaan sydämen sulattavalla Kaipaan-duetolla.

Olo alkaa jatkuvan paahteessa notkumisen myötä olla semisti loppuun ajettu, pakollinen hengähdystauko on paikallaan. Tarkoitukseni on suunnata seuraavaksi Lau Naun keikalle Veistämöön, toiseen suuremmista sisätiloista, mutta sadetta kaupungin suunnalla lupailleet pilvet ajelehtivat määrätietoisesti lähemmäs, ja pian Ruissalossakin alkaa pisaroida. Yhtäkkiä huomaan koko festariyleisön parveilevan Veistämön edessä. Sinne on turha yrittää. Mutta taivaalla on kaksoissateenkaari, ja vain puoli tuntia Lau Naun jälkeen Takapihalla aloittaa maailman paras Jaakko Laitinen & Väärä Raha. Suuntaamme sinne.

Sade ei koskaan kunnolla ala. Se antaa sen verran merkkejä itsestään, että seisoskelemme puiden varjossa ja manaamme tyhjää kenttää – näinköhän käy, että aikamme kovin suomalainen livebändi joutuu kärsimään yleisökadosta typerän sääsattuman takia.

Ja paskan marjat. Viimeiset pisarat tulevat Laitisen johdantospiikin aikana, ja yhtäkkiä Takapiha on täynnä ihmisiä. Jostain ne tulivat, ja tässä ne nyt joraavat. Loppu on puhdasta voittoa. Tavallisesti Väärä Raha soittaa muutaman hitaankin biisin, mutta tänään niitä ei kuulla. Tulee vain hengästyttävää Lapland-Balkan -klassikkoa toisensa jälkeen. Lauluja rakkaudesta, lauluja kulkurielämästä, lauluja maailmantaloudesta, lauluja pimeästä viinasta. Väärä Raha voi soittaa tänään mitä tahansa, ja yleisö uskoo. Tilanne eskaloituu minuutti minuutilta, ihmiset joraavat niin että ovat kaatua päälleni, ihmiset muodostavat yleisön läpi luovivia jenkkajonoja, ihmiset suutelevat, nauravat ja itkevät. Katson taakseni ja näen satoja siinä hetkessä täysin onnellisia festarivieraita.

Se oli siinä. Sen jälkeen oli vain poistuttava Ruissalon pusikoihin miettimään maailman ihanuutta. Ja mitä H2Ö:hön tulee: pikkuongelmat ovat ratkaistavissa, isot asiat ovat enemmän kuin kohdallaan. Tehdään tästä perinne.