Naamat-raportti: ”On mukava huomata, että neuroottisessa nyky-Suomessa on vielä pakopaikkoja jatkuvasta kontrollista”

Akseli Hiltunen vieraili kovaa kulttiarvostusta nauttivilla Naamat-festareilla. Tapahtuman artistit, järjestelyt ja etenkin ilmapiiri taisivat tehdä Naamat-ensikertalaiseen lähtemättömän vaikutuksen.

Teksti: Akseli Hiltunen, kuvat: Minja Ronkainen (otsikkokuvassa Kumikameli)

Rockfestari Naamat 2014
Tuomisto, Muurame
25.–27.7.2014

Keski-Suomen Muuramessa järjestettävä Rockfestari Naamat on kerännyt 15 toimintavuotensa aikana melkoisen kulttisuosion ympäri maata. Tuomiston tilalla vuodesta 1999 toiminut festivaali on onnistunut luomaan itselleen ehdottoman ja kiistämättömän kuvan ”Suomen parhaista festareista” kävijöidensä keskuudessa. Uuskeskisuomalaisena tämä hehkutus on kiinnostanut allekirjoittanutta jo muutaman vuoden ajan (ja myönnettäköön, että spekuloivan arrogantin luonteeni vuoksi olen joskus vähän ylenkatsonutkin moista väitettä).

Konsepti festareille on myös ollut mielenkiintoinen: Naamojen liput on myyty jo monta vuotta parissa minuutissa loppuun ja esiintyjätkin julkistetaan viime tingassa, eli tavallaan joka vuosi kaupitellaan sikaa säkissä. Mutta aina Naamat on onnistunut saamaan samanlaisen hehkutuksen osakseen. Koska aihe kiinnosti myös Rumban toimitusta, oli aika ottaa selvää, mistä tämä johtuu.

Perjantai 25.7.

Seurueemme valui Tuomiston tilalle jo puoliltapäivin, leiriytyi ja hoiti akkreditoinnit ajoissa. Silmiin pisti välittömästi jonojen pienuus, ystävällinen palvelu ja leppoisa tunnelma paahtavasta auringonpaisteesta huolimatta. Oli myös helppo havaita, että pienuus on tällä festarilla suuri etu, sillä kenelläkään ei tunnu olevan kiire mihinkään jonojen pienuuden ja äänen kantavuuden vuoksi, joten väsyneenä voi tarpeen vaatiessa nauttia musiikista leirinnässäkin. Myös siirtyminen päälavalta navettaan hoituu muutamalla askeleella, joten esiintyjien välissä ei tarvitse ravata pää kolmantena jalkana tungoksessa. Koska aikaa oli hyvin ennen illan ensimmäistä esiintyjää, oli helppo siirtyä uimaan ja saunomaan ja huuhtomaan pahimmat hiet pois.

Kumikameli.
Kumikameli.

Peseytyminen osoittautui nopeasti virheliikkeeksi, sillä illan ensimmäinen esiintyjä jostain käsittämättömästä syystä oli loistava Kumikameli, jonka räävitön möykkärock pisti välittömästi festarikansan polvilleen. Olen muutamaan otteeseen kertaa nähnyt yhtyeen livenä, eikä se ole pettänyt koskaan, mutta silti aikainen aloitus vähän harmitti.

Harmitti myös siksi, että konsertin loistavuus vei hieman pohjaa seuraavan esiintyjän, mainion Death Hawksin keikalta. Death Hawksin junnaava bluespohjainen psykedeliahuuruttelu ei oikein onnistunut sytyttämään intensiivisen Kumikamelin jälkeen, vaikka yhtye revittelikin maanisesti ja taidokkaasti repertuaariaan. Loppua kohden Death Hawks kuitenkin lunasti odotukset ja onnistui nousemaan edeltävän bändin varjosta, joten molemmat yhtyeet onnistuivat kuitenkin luomaan kävijöiden keskuudessa sopivan hurmostilan. Festarit alkoivat ensikertalaisen tarkkailijan näkökulmasta vallan lupaavasti.

Death Hawks.g
Death Hawks.

Välittömästi Death Hawksin jälkeen aloitti navetassa itselleni tuntematon, retrosoundien kanssa luuppaileva Sumuposauttaja. Kahden energisen live-esiintyjän ja esiintymispaikan kuumuuden vuoksi en pystynyt valitettavasti tällä kertaa keskittyä keikkaan kovinkaan kauaa, vaan siirryin vilvoittelemaan ja odottelemaan tanskalaisen Get Your Gunin keikkaa kaikessa rauhassa.

Tänä vuonna The Worrying Kind -debyyttialbuminsa julkaissut Get Your Gun on kovassa nosteessa ja tulipa yhtyeen esiinnyttyä aiemmin kesällä Roskildessakin. Yhtyeen keikka oli melkoisen monotonisen ja vaisun oloinen, mutta yleensä nämä introvertit synkistelypoppoot tuppaavat toimimaan paremmin levyllä kuin livenä, sillä festariolosuhteissa nyanssit hukkuvat helposti ulkoilmassa. Yhtye oli kuitenkin sijoitettu hyväksi suvantovaiheeksi yleiskattaukseen nähden, vaikka olisikin toiminut paremmin sisätiloissa.

Get Your Gun.
Get Your Gun.

Get Your Gunin jälkeen en jaksanut mennä grillaamaan itseäni uudestaan navettaan, jossa Digitaalinärpes-niminen teknopoppoo aloitti yleisön piiskaamisen hipsterdiscollaan. Hymystä (ja hiestä) päätellen silti kävijät olivat tyytyväisiä poppoon kattaukseen, ja olikin jo illan pääesiintyjän, Olavi Uusivirran vuoro nousta ulkolavalle.

Olavi Uusivirta jakoi selkeästi mielipiteitä yleisössä. Suuri osa yleisöstä oli tullut tarkastamaan herran livekunnon kohteliaasti ja osalle kävijöistä keikka olikin varmasti festarien parasta antia huiman hittikattauksensa myötä. Itse taas kuuluin siihen takana tarkkailevaan leiriin, jonka mielestä Olavi vaikutti jotenkin teennäiseltä ja etäiseltä riehumisestaan huolimatta. Jotenkin keikka antoi sellaisen vaikutelman, että Olavi Uusivirta näyttelee rocktähteä.

Biisien sanomaan on hankala uskoa, jos artisti ei vaikuta vilpittömältä. Oli vaikea kuvitella Olavi Uusivirtaa pienen vaihtoehtofestarin laudelavalle ennen keikkaa, eikä mielikuva muuttunut juurikaan keikan jälkeen. Tämä herra on selvästi eniten kotonaan suurten festivaalien päälavalla suurten linjojen viihdyttäjänä. Yhtye ja maestro itse olivat kuitenkin hyvässä vireessä ja tuntuivatkin nauttivan olostaan, joten tähän olikin hyvä päättää iltama ja mennä telttaan nukkumaan keikan jälkeen.

Olavi Uusivirta.
Olavi Uusivirta.

Lauantai 26.7.

Optimaalinen festarisää piti huolen siitä, että heti herättyäni oli pakko mennä vesipisteelle tankkaamaan litratolkulla vesipulloja, josta olikin kätevä siirtyminen aamupalalle minimaalisella jonotuksella.

Fiilisteltyäni aamupalan jälkeen jonkin aikaa ”huumoriduo” (kyseenalainen termi, sillä tarjonta oli tarkoituksenhakuista ja julmaa sadismia, muun muassa Teuvo Lomanin Kari-hitin luukuttamista useaan otteeseen) Club Old Fartsin krapulaisten viihdyttämistä siirryin jälleen uimaan ja saunaan, jossa kävimme sekalaisen herraseurueen kanssa keskusteluja, joiden teema vaihteli suvereenisti alapääjutuista maailmanparantamiseen, politiikkaan ja populaarikulttuurin. Seurueemme pohti muun muassa sitä, että tuleekohan Vesa-Matti Loiri tulkitsemaan Vain Elämää -ohjelman kolmannen kauden aikana Jenni Vartiaisen Nettiin-hitin.

Fyysisen olemukseni puhdistettua siirryin toiseen saunaan eli navettaan, jossa Panssarijuna aloitteli settiään. Yhtye tuli itselleni tutuksi Lihaperunasoselaatikkoportaat-kakkoslevynsä myötä ja vakuutti myös livenä allekirjoittaneen. Rönsyilevä, perinnemusiikista oudosti ammentava ilmaisu yhdistettynä solisti Jussi Karmalan skitsofreenisen ja/tai kamapäisen nuoren Tuomari Nurmion fraseeraukseen on täydellisesti toimiva kombinaatio, jonka kaltaista ei useinkaan ponnahda musiikin laajalle leikkikentälle. Jälkeenpäin Hopeajärven soundcheckiä seuratessani sain myös mahdollisuuden kiittää herra Karmalaa hyvästä keikasta. Harvoin tapaa yksilöä, joka sädehtii noin paljon positiivisen hulluuden energiaa aivan luonnostaan ja hän tekikin lähtemättömän vaikutuksen.

Panssarijuna.
Panssarijuna.

Varsinaisen bänditarjonnan ulkona aloitti jyväskyläläinen The Escapist, joka tarjosi energista discoenseblemäistä punkkia. Yhtye piti melko tyylipuhtaalla ilmaisullaan yleisön kyllä hallussaan, mutta ei varsinaisesti jättänyt allekirjoittaneeseen minkäänlaista vaikutusta, joten siirryin suosiolla leirintään hetkeksi lepäämään ennen Hopeajärven keikkaa. Itselleni melko tuntematon yhtye sai kiinnostuksen heräämään vinksahtaneella asenteellaan, riitasointuisella soitollaan ja julmetulla lavakohkaamisellaan. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen yhtye.

Tuomiston tilalla potin räjäytti sitten lopullisesti viimeinen kaksikko, Asa & Band ja Plutonium 74. Ensin aloittanut Asa & Band osoitti maestroaan myöten olevansa todella tiukassa iskussa. Hurjalla groovella vedetty keikka antoi yhtyeelle hyvin tilaa rönsyillä ja Asa jakoikin mieluusti vastuuta yhtyekavereilleen, vaikka antoikin palaa täysillä palkeilla koko keikan ajan. Asa & Band tarjosikin koko festareiden hikisimmän keikan.

Viime aikoina nosteeseen noussut Plutonium 74 taas tarjosi 800-henkiselle festariporukalle hyvin intiimeissä olosuhteissa tarjotun spektaakkelin ja osoitti, että suuret keikat eivät tarvitse pyrotekniikkaa, taustakööriä, helvetinkoneita tai mitään muutakaan sen kummallisempaa rekvisiittaa. Riittää vain, että on mielikuvitusta ja estetiikkaa maalailla hurjia visioita niinkin yksinkertaisesti kuin yhdistelemällä valotaidetta junnaaviin rytmeihin. Yhtye sopisi hyvin paljon isommillekin lavoille.

Kiihkeän lauantain jälkeen oli mukava painella unten maille.

Plutonium 74.
Plutonium 74.

Sunnuntai 27.7.

Puoliltapäivin aloitteleva, hyväntuulinen Soul Valpio Band vastasi päivän ainoasta musiikkitarjonnasta ennen festareiden lopettamista. Yhtye jäi tällä kertaa osaltani liian vähäiselle huomiolle aamupala- ja pakkaamistouhuiltani, mutta hymymerestä päätellen oli luonut sopivan lopetuksen tapahtumalle.

Aterioidessani oli aikaa tarkkailla tunnelmaa ympärilläni ja Naamojen nauttima arvostus vierailijoidensa keskuudessa olikin helppo ymmärtää. Sopivan kokoiseksi järjestetty, lämminhenkinen festivaali, joka onnistuu luomaan positiivisen me-hengen paremmin kuin yksikään firmoihin palkattu sparraaja. Festivaalikansa pitikin itse huolta järjestyssäännöistä ja hyvästä meiningistä siinä missä (omaksi onnekseen alikuormitetut) järjestyksenvalvojatkin.

Nyky-Suomen omistuksenhaluisen neuroottisessa ”kielletään kaikki varmuuden varalta, koska ihmiset ovat typeriä eivätkä ymmärrä parastaan” -ilmapiirissä on mukava huomata, että ihmisillä on myös pakopaikkoja jatkuvasta kontrollista ja vastuunkannon välttämiseen perustuvan byrokratian mahdollistamasta mielivaltaisesta kontrollista. Tästä kielii myös se, että tapahtuman 15-vuotisen historian aikana ei ole festareilla esiintynyt ainuttakaan järjestyssääntörikkomusta.

Kuten yksilöiden välisessä vuorovaikutuksessa muutenkin, luottamus lisää yhteisöllisyyttä ja viihtyvyyttä ja rakentaa hyvän ympäristön ympärilleen. Tämän Naamat on ymmärtänyt oikein hyvin vuosien aikana. Jään odottamaan ensi vuotta innolla.