Riverdancen huumaa – Rumba uskaltautui eeppisen tanssishow’n kalkattavaan ytimeen

Jami Järvinen vieraili Hartwall-areenalla ja näki, ettei perisuomalainen kyttäysmentaliteetti unohdu edes tanssijuhlan pyörteissä.

Teksti: Jami Järvinen
Kuva: Live Nation / C.J. Mishler (promomateriaalia)

Riverdance
Hartwall-areena, Helsinki
3.6.2014

Selän takana tuoksuu Chanel No. 5. Se on elämää kokeneen naisen parfyymi, jota ei saa käyttää ennen kuin on saanut ainakin yhden kunniamerkin tai pöytäviirin. Myös puolison pöytäviirit hyväksytään. Hartwall-areenan päätykatsomo jää hiukan vajaaksi, mutta kalleimmilla paikoilla permannolla istuu sankoin joukoin vaurasta kansaa mitä toiveikkaimmassa skumppahiprakassa. Eturivi on pelottavan lähellä lavaa.

Parvella on vain pari ihmistä, hekin luultavasti henkilökuntalipuilla.

Toissapäivänä konsertoinut Miley Cyrus on poistunut Pasilasta ja vienyt kamansa sekä karismansa mukanaan. Nyt sali on kutistettu puoleen täydestä koostaan. Se riittää Riverdancelle, joka on tullut Stadiin steppaamaan 20-vuotisen olemassaolonsa kunniaksi. Irlantilainen tanssishow sai näet ensi-iltansa 30. huhtikuuta 1994 Dublinissa Eurovision laulukilpailun täytenumerona. Samana vuonna, jolloin CatCat lauloi Bye Bye Baby -kappaleensa euroyleisön sydämiin.

Valot sammuvat. Kuivajääsavu alkaa virrata halvannäköisistä ysärilavasteista etupenkkiläisten varpaille. Lavan reunalle on ilmestynyt simpsakka naishenkilö, joka tulkitsee ujeltavan aloituslaulun yhdessä niin ikään ujeltavan huilun kanssa.

Riverdancen maailmanvalloitus alkoi siis Euroviisuissa. Tanssinäytöksen lauluista vastasi Anúna-yhtye. Kaksi vuotta Riverdancen debyytin jälkeen yksi Anúnan silloisista soolosopraanoista, Eimear Quinn, voitti Euroviisut Oslossa.

Nyt esiintyvä naislaulaja kuulostaa Eimear Quinnilta. Laulajan nimeä ei kerrota missään.

Makeileva miesääni alkaa selostaa Vihreän saaren myyttistä syntytarinaa. Tanssijat ilmestyvät paikalle, videotaustalla yö muuttuu auringonnousuksi. Tanssijat tervehtivät nousevaa aurinkoa. Näky tuo pyytämättä ja yllätyksenä mieleen Mel Brooksin Mieletön maailmanhistoria -elokuvan alkukohtauksen.

Bändi ilmestyy valokeilaan. Tanssijat panevat jalalla koreasti. Show alkaa näyttää siltä kuin se on maailman luomisesta asti näyttänyt: mustien sukkahousujen yliannostukselta.

Kliketi-klaketikliketi-klaketiklaketi. Kengät iskevät tulta, helmat paukkuvat, kädet pysyvät kiltisti housunsaumassa.

Yhtäkkiä paikalle syöksähtää Tauski-tukkainen mies lepattavassa asussaan. Lord of the Dance! Tai siis ei, Michael Flatley ei ole kuulunut Riverdance-ryhmään sitten MM-lätkäkultavuoden 1995. Itse asiassa Flatleyn rooli Riverdancen varhaisvaiheissa on häivytetty koko organisaation historiikista niin täydellisesti, että pohjoiskorealaiset voisivat ottaa tuotantotiimistä mallia.

Lavalla viuhtova sankari on luultavasti James Greenan, yksi ryhmän soolotanssijoista. Ensitanssijalla on muista jalannapsuttelijoista poiketen erityislupa nostaa kädet ilmaan ja ennen kaikkea tanssia käpälät lantiolla. Rehvakkaan asennon tarkoituksena on luultavasti alleviivata alfauroksen pidäkkeetöntä seksuaalienergiaa korostamalla puntissa valtoimenaan heittelehtivää sukuelintä.

Katsomossa joku ottaa valokuvan. Salamavalon välähdys tuo paikalle kiivaan järjestyksenvalvojan, sillä valokuvaaminen on ehdottomasti kielletty. Onnettoman fotografistin vierustoverit rientävät kilvan osoittamaan syyllistä. ”Tuo se oli, tuolla noin!” Suomalainen naapurikyttäysmentaliteetti ei nuku koskaan.

Lavalla on siirrytty vauhdikkaasta tanssista hempeään kynttilöin valaistuun kuiskausballadiin, jota on vaikea kuulla, sillä äskettäinen järjestyshenkilö kälättää kollegoineen äänekkäästi oviaukossa. Yleisöstä suunnataan juoruileville toimitsijoille voimakkaita hyssyttelysuhahduksia.

Esitys ei ole vielä edennyt pitkälle, kun eräs pahimmin toistuvista elementeistä alkaa ärsyttää. Rumpali harjoittaa tuulikellojen härskiä ryöstöviljelyä. Metalliset chime-glissandot helkkäävät aina, kun joku liikkuu näyttämöllä. Kuten nyt, kun ensitanssijatar kirmaa parrasvaloihin.
Violetissa mekossaan pomppiva naispääosanesittäjä jää tuntemattomaksi. Maggie Darlington, Lauren Smyth tai Chloey Turner – luultavasti yksi heistä. Myös alfanaaras on oikeutettu heiluttelemaan käsiään, mutta muuten otteet ovat hiukan vaisumpia kuin miespääosan esittäjällä.

Kliketi-kliketi-klaketi-klaketi-klaketikliketi.

Väliin isketyn säkkipillisoolon ja kohteliaiden aplodien jälkeen tanssijat pompsahtavat takaisin lavalle tekemään hihkuvia suorituksia. Ensitanssija kukkoilee tuokion, kunnes on tullut aika ottaa mukaan flamencotanss… Ei, mitä helvettiä tämä on? Kyllä! Marita Martinez-Rey siinä paiskoo hameenhelmaansa kastanjettien paukkuessa. Syrjähyppy iberialaiskulttuuriin jää arvoitukseksi. Flamenco tulee Andalusiasta, ei Donegalista.

Taustavideoon ilmestyy yömaisema ja mystinen puu. Sankari tepastelee hopeanväriseen valoon ilman paitaa. Nainen laulaa. Kappale kuulostaa 1990-luvun lopun Adiemukselta. Ensitanssijatar saapuu kopisuttamaan tossujaan. Hänellä on harmittavasti paita päällä. Kaikesta päätellen Riverdancelle on yritetty luoda jonkinlainen taustatarina, jota laulu, musiikki ja tanssi kuljettavat eteenpäin.

Harmi kyllä ohjaus ei pysy kerronnan mukana. Tunteikkaan kohtauksen jälkeen seuraa jokaisen muusikon pitkäpiimäinen soolosuoritus. Rumpujen takana perkussionisti helisyttää tuulikelloja kuin ihmiskunnan eloonjääminen riippuisi siitä.

Jammailua jatkuisi epäilemättä vielä monta tuntia, mutta jollain tempulla muusikot saadaan keskeytettyä. Yleisö puhkeaa raivokkaisiin suosionosoituksiin. Chanel-tuoksupilven keskeltä kuuluu päivittelevä kommentti: ”Olipas siinä!”

Eimear Quinnilta kuulostava nainen saapuu lavalle. Hän esittää yhdessä taustalaulajien kanssa alkuperäisestä Riverdancesta tutun Cloudsongin. Tanssijat ottavat lavan haltuunsa. Nyt: Riverdance! Kaikki mukana! Jalka napsaa. Ensimmäinen näytös päättyy tuttuakin tutumpaan rivitanssiin.

Toinen näytös sisältää selvästi ensimmäistä eheämmän kertomuksen, joka on se sama, jonka irlantilaiset aina kertovat: Ensin oli viljava ja ihan mukava paavinuskoinen saari. Sitten tuli sota, perunarutto ja nälänhätä. Ja sen jälkeen kaikki muuttivat Yhdysvaltoihin, paitsi ne, jotka upposivat Titanicin mukana. Tarina on liioittelematta yksi ihmiskunnan murheellisimmista, mutta syystä tai toisesta kelpo keltit ovat kokeneet tärkeäksi hieroa haavoihinsa suolaa vielä senkin jälkeen, kun vanhat arvet on raastettu väkivaltaisesti auki.

Surulliset, iloiset ja lopulta taas surulliset maastamuuttajat tanssahtelevat kylillä ja jättävät jäähyväisiä rakkailleen. Laiva lähtee kohta. Kreppitukkainen laulajatar tiivistää Irlannin kansan kokeman murhenäytelmän yhteen biisiin.

Ensimmäistä kertaa koko esityksen aikana myös mieslaulaja saapuu näyttämölle, tummaihoinen baritoni. Olisiko tämä jo Amerikka? Michael Wood veisaa osansa mukiinmenevästi. Jatko on karumpaa, kun mies- ja naislaulajat siirtyvät juurettomuuden ja lohduttomuuden työväenluokkaisista tulkinnoista iljettävään easy listening -keskiluokkajazziin. Viihdepulputusta ammennetaan tyytyväisyydestä hyrisevälle katsomolle kahmalokaupalla.

Wood ja toinenkin amerikkalainen step-tanssija alkavat jazzin varjolla esittää taitojaan ylipitkissä tanssinumeroissa. Ja kas, tuolta saapuvat irlantilaiset. Alkaa afroamerikkalaisen ja irlantilaisen stepin välinen kilpailu. Kliketi-klaketi-kliketi-kliketiklaketikliketi. Parit moonwalkit, yleisö taputtaa tahtia.

Äärettömyyksiin asti venytetyn tanssikavalkadin päätteeksi mustat ja valkoiset ymmärtävät puhuvansa samaa kengänkapsekieltä. Korniudestaan huolimatta viestissä on jotain vetoavaa. Noinhan sen pitäisi olla.

Näyttämö tyhjenee ja pimenee. Kuivajääsavu rupeaa virtaamaan. Huilu livertelee, tähtikuviot loistavat taustavideolla. Mitään ei tapahdu pitkään aikaan, kunnes bändi jälleen poimii soittimet käpäliinsä ja alkaa pumpata… klezmeriä? Mitä tämä nyt on?

Taustalle rävähtävät venäläiset sipulikupolit. Venäläinen tanssiryhmä loikkaa lavalle. Jos äsken fuusioitiin irlantilaista kansanmusiikkia ja flamencoa, nyt sama tehdään venäjänjuutalaisen folkin kanssa. Akrobaattiset miestanssijat sinkoilevat ilmaan ja sievät nukenkasvoiset naiset pyörähtelevät kepeitä piruetteja. Yrittääkö show’n käsikirjoittaja vihjaista, että viski- ja vodkakulttuurien välillä vallitsee telepaattinen yhteys?

Venäläisten osuus on yhtä pitkä kuin älytön, mutta viimein shtetl vaihtuu takaisin Andalusiaksi. Ay ay ay! Musiikissa on viehättävä arabialainen kumu, mutta onko tällä ripaskan, flamencon ja irlantilaisen kansanmusiikin sekasikiöllä jokin rooli Riverdancessa?

Selitys annetaan loistavalla aasinsillalla. Tausta-animaatio vaihtuu kuutamoksi. Kertojaääni lässyttää lämminhenkisesti, kuinka nälkäpakolaisten lapset palaavat Yhdysvalloista esivanhempiensa Vihreälle saarelle, mutta sama täysikuu sentään loistaa koko ihmiskunnalle.
Esityksen loppuun ängetään vielä sietämättömän rasittava viulusoolo, josta vastaa Patrick Mangan, ohjelman kapellimestari. Bodhrán-rummut liittyvät mukaan, tanssijat käyvät pitkän lepotauon jälkeen kopisuttamaan koipiaan. Koko konkkaronkka on taas lauteilla, ensitanssipari ottaa paikkansa keskellä.

Ja sitten se tulee. Jopa edellisessä näytöksessä esitettyä versiota täydellisempi vuoden 1994 Riverdance tarjoillaan suomalaiskatsomolle. Rivi on suorassa ja kengät kalahtelevat permantoon.

Kumarrukset, aplodit. Ulkona taksit odottavat valmiina kuljettamaan viihdeannoksensa nauttineet kansalaiset takaisin Espooseen.