Tässä festariraportissa kerrotaan, miten alun perin Bruce-rajoitteinen Laura Friman hurahti Pomo-uskovaiseksi.
Roskilde Festival
Roskilde, Tanska
7.7.2012
Teksti: Laura Friman, kuva: Stephen Lovekin
Lauantai on vuonna 2012 Roskilden eksponentiaalisesti kiinnostavin päivä. Se on myös varsinaisen festarin ainoan suomalaisesiintyjän päivä: virtuoosimaiset jokapaikanhöylät Kimmo Pohjonen ja Samuli Kosminen lämmittelevät teltoistaan mönkineitä festaajia alkuiltapäivän tanskalaisessa tihkussa.
Kiinnostavin keikkakimara alkaa kuitenkin vasta The Rootsin keikan myötä, jota Bruce Springsteen ylistää myöhemmin illalla useaan otteeseen “uskomattomaksi”. Tosin epätodennäköiseltä tuntuu, että herra olisi tuolloin ollut vielä lähelläkään festivaalialuetta.
Loppuillan aikataulu on logistisesti mahdoton: Rootsista on juostava vastustamattomasti jyräävään Refusediin, ja palvottujen ruotsalaisten jälkeen on vuorossa talvella ristiriitaisen Tavastian-keikan soittanut M83.
Yhtye elää eittämättä elämänsä festarikesää: Midnight City on yksi vuoden kesätunnareista, ja sen simppeliydessään höppänä, mutta ah-niin-koukuttava kertosäe muuttaa jättiteltan holtittomasti pomppivaksi massaksi. Vastaavien irrallisten melodiapätkien runkkaaminen vaikuttaa olevan M83:n uusiosuosion populistinen salaisuus.
Show on epileptisiä valoja myöten ylenpalttinen ja hurmoskulhossa dipattu, mutta pahimmillaan kokonaisuus kuulostaa limaisilta trancebileiltä ja nightwishiaaniselta viihdemusiikilta.
Tuntikin riittää turvottamaan aistit, ja sitten on kiire: paletti on putsattava ennen illan (ja koko festivaalin) kohokohtaa, Bruce Springsteenin ja E Street Bandiä. Kulkuväylän tukkoisuudesta päätellen jokaisella festaroijalla on sama määränpää, eikä lähelle lavaa ole enää viime hetkillä mitään asiaa.
Silläkään ei ole väliä, kun Springsteen ja jättibändi lampsivat lavalle. En ole Roskildessa koskaan todistanut näin paneutunutta kirkumista ja hurraamista niin kaukana päälavasta.
Ja syystä. Pomon karisma säkenöi satojen metrien päähän: positiivisen energian määrä verrattuna päälavan edellisiltojen nokkamiehiin – torstain sinänsä sympaattiseen, mutta auttamattoman ujoon Robert Smithiin tai perjantain sieluttomaan, tympeään Jack Whiteen – on hurja. Bruce-ensikertalainen on tolaltaan. On vaikea tajuta, miten kukaan elävä ihminen voi olla noin täydellinen. Niin raikas!
Päivettynyttä, onnellista Brucea pitäisi kaupitella yleishygieniatuotteena. Haluan hieroa hänen kokonaisvaltaista hyvinvointiaan omaan nahkaani! Niin naurettavan taitava seuramies, niin vilpitön, niin luonteva, niin vangitseva! Ymmärrän vasta nyt kaveripiirini hurahtaneita brucettajia, ja haluan liittyä lahkoon välittömästi. Myyn omaisuuteni, teen mitä käsketään. Etukäteen kauhulla odottamani yli kolmituntinen setti ei olekaan pakkopullaa, vaan valuu vaivatta kourista kuin vesi. Johtajan yhteispeli loistavan yhtyeensä kanssa on järjettömän saumatonta ja soitto täydellistä, mutta ei virheettömyydessään epäkiinnostavaa.
Springsteen tietää olevansa jumaloitu saarnaaja ja ammentaa häpeilemättä gospel-tematiikasta. Keikan liikuttavin hetki koetaan, kun Bruce tiedustelee, onko seurakunta valmis kotibileisiin. Kas vain, on! “Kotibileissä katsotaan, keitä on paikalla ja keitä ei. Puuttuuko joukostamme joku?” Screeneille zoomataan Clarence-plakaattia eturivistä, ja sitten 60 000 ihmistä hurraa viime vuonna menehtyneelle E Street -veteraanille, saksofonisti Clemonsille. En ole edes neliömetrin säteellä ainoa, jonka hienostunut salanyyhkytys lipsahtaa hytkyväksi tyrskimiseksi. En voi väittää, että suhteeni Clemonsiin olisi ollut omistautunut, mutta hetki on pateettisuudessaankin hieno.
Pian Bruce kutsuu lavalle The Rootsin, joiden kanssa kiskaistaan E Street Shuffle. Rootsin kontribuutio jää laihaksi lehmänkellonkilkutteluksi, mutta tunnelma pysyy silti pilvissä.
Kahden tunnin kohdalla pakkosiirtyminen kesken kaiken sinänsä ihanan Bon Iverin keikalle tuntuu siltä, kuin joutuisi repimään itseltään raajan irti. Säälittää Bon Iverin puolesta: joutua nyt esiintymään päällekkäin maailman suvereeneimman bändin kanssa. Huoleni on aivan turha: yli 15 000 katsojaa vetävä Arena on käymässä muodikkaalle herra Vernonille pieneksi, ja yleisö on pakkautunut pitkälle teltan ulkopuolelle. Soitto kantautuu sinnekin täyteläisesti ja kirkkaan
heleästi, kiitos poikkeuksellisen loistavan miksaajan. Valitettavasti vain tänä iltana mikään ei enää voi tehdä vaikutusta.