Putron keikalla nähtiin pieniä miehiä mutta koettiin suuria tunteita, kirjoittaa Virve Nyyssönen todistamastaan konsertista Turun Klubilla.
Teksti ja kuvat: Virve Nyyssönen
Samuli Putro, Markus Perttula
Klubi, Turku
22.9.2012
Jostain varjoisen Klubin perukoilta kömpii esiin musta, hattupäinen hahmo. Kukaan ei kiinnitä häneen minkäänlaista huomiota. Hahmo marssii määrätietoisin askelin tanssilattian poikki. Lavan vierustaa Kerberoksen lailla vartioiva ihmisjärkäle nyökkää ja hahmo pujahtaa kaikista pyhimpään, takahuoneeseen.
Illan tähti Samuli Putro on saapunut. Mutta artistin keikkaan on vielä aikaa. Henkilökunnan edustaja teippaa kattoa kannattelevaan pylvääseen lapun, joka kertoo keikan alkavan vasta 23.30. Yhtäkkiä aikaa on vielä enemmän. Onneksi assistenttini huolehtii kaikista juoksevista asioista kuten oluen pöytään kantamisesta.
Lava muistuttaa enemmän varastoa kuin artistien esiintymisareenaa, niin paljon sillä on tavaraa. On soittimia, on kaikkia painovoiman lakeja uhmaavia, viinalaatikkoläjistä kyhättyjä valaisinviritelmiä ja lisäksi sinne tänne kiemurtelevia kaapelikäärmeitä.
Loppuunmyyty Klubi alkaa hiljalleen täyttyä. Yleisö on hyvin nuoren ja ”tavallisen” oloista. Keski-ikä huitelee lähempänä kahta- kuin neljääkymmentä – toisin kuin etukäteen olisi voinut ennustaa. Tutkimattomat ovat turkulaisten musiikkiharrastajien tiet.
Lämppäriksi buukattu turkulainen Markus Perttula on olemukseltaan kuin pieni ja hento linnunpoikanen. Sellainen, joka tekisi mieli ottaa syliin ja paijata vieläkin pörröisemmäksi. Mutta ulkonäkö pettää. Nuorukaisen bändin musisointi on yllättävän elämänmakuista: samanaikaisesti oudolla tavalla karhean melankolista, vahvaa ja silti heleän kaunista.
Keikan tunnelma on hyvin seesteinen, intiimi ja tiivis. Ksylofonin tarkkaan harkitut pimpautukset tosin huvittavat väkisinkin. Sellon suloinen sointi silittelee pehmeillä tassuillaan. Paljastuu, että sellisti osaa laulaakin,vieläpä erittäin hyvin. Mutta miksi noin kaunis ja lahjakas nainen on piilotettu aivan lavan perimmäiseen nurkkaan?
Olen vakuuttunut, lämmennyt. Tätä haluan kuulla toistekin. Mutta yleisö haluaa kuulla Putroa, kuten Perttula lakonisesti keikkansa lopuksi toteaa: ”Putroahan te tänne olette tulleet kuuntelemaan!”
Ja pian pääesiintyjän ensimmäinen biisi Arktinen limbo pyörähtää käyntiin. Arktisuudesta ei kuitenkaan ole tietoakaan. Klubin ilma on lämmintä ja sakeaa kuin vasta lypsetty linnunmaito.
Turkulainen yleisö on aivan pähkinöinä. Se laulaa Elämä on juhla– ja Tavalliset hautajaiset -albumeilta tuttujen biisien mukana. Äänettömästi, tietenkin. Suomalainen kun ei turhaa ääntä pidä, hymyile, saati sitten tanssi. Humalainen huojunta sentään onnistuu. Miksi pitää aina olla niin jähmeä, kuin lumesta ja jäästä veistetty?
Putro ei sen sijaan jäykistele. Hän on Esiintyjä. Isolla E:llä. Lavalla pienen, hennon miehen olemus ensin tuplaantuu, sitten triplaantuu. Putro täyttää pian lavan jokaisen kuutiomillimetrin. Karismallaan, ei egonsa suuruudella tai yleisöä kosiskelevilla, halvoilla sirkustempuilla. Elohopeaa, sitä hän silti on. Ja teatraalisia eleitä, hallittua dramatiikkaa. Putro pistää itsensä täysillä peliin, muuntuen yhden biisin ajaksi jopa naiseksi!
”Mä en löydä itselleni miestä”, tämä laulaa. ”Ei auta kuin yrittää ja yrittää.”
Tästä inspiroituneena minäkin intoudun laulelemaan komealle assistentilleni erään toisen laulun sanoja: Anna nyt. Vastaus on tyly: Enhän anna. Jätkä ei ole selvästikään sisäistänyt työsuhteensa kaikkia velvollisuuksia. Anna nyt. Enhän anna. Tämä tolkuton vonkaus jatkuu loputtomiin, kuten Putron laulussakin. Lopulta luovutan ja päätän keskittyä keikan seuraamiseen. Suuria tunteita on silti ilmassa. Nainen takanani huokaa: Rrrrrrakastan shhinua, Spuuuuttroooo!
Illan pääesiintyjäkin on lämmennyt. Kirjaimellisesti. Hän vähentää vaatetustaan ja rupattelee mukavia biisien välissä. Esimerkiksi siitä, kuinka porilaiset suivaantuivat Putron kutsuttua yleisöstä typeryyksiä huutelevaa naista typeräksi.
”En suinkaan tarkoittanut, että kaikki porilaiset olisivat typeriä”, Putro painottaa. Oih. Putro on suuresta suosiostaan huolimatta Väärinymmärretty Artisti.
But the show must go on.
Joku uskalias keski-ikäinen mies kajauttaa ilmoille biisitoiveensa. Putro ei lupaa, vaan omistaa miehelle seuraavan kappaleen. Se on Huono sängyssä. Auts.
”Te olette ehdottomasti kiertueen tähän mennessä paras yleisö”, Putro hehkuttaa muutamaa biisiä myöhemmin. Tämä on Suuri Kohteliaisuus. Tässä vaiheessa turkulaiset jo hurraavat. Turkulaiset ovat lämmenneet, eikä (lähestulkoon kaksituntinen) keikka ole vielä edes loppunut! Vielä ovat encoret jäljellä.
Hurjien taputusten saattelemana bändi palaa paikoilleen. Samalla nuoren naisen ääni huutaa vaatimuksen: Kolme sisarta! Putro ei lupaa, vaan kommentoi putromaiseen tyyliinsä naisen nasaaliääntä. Tulee kuulemma kotoinen olo. Ja samalla löytyy aasinsiltaa, ensimmäinen encore on nimittäin Älä huuda mulle. Yleisöä naurattaa. Ääneen. Elämä on juhla.