Ruisrockin sunnuntaita hallitsivat blondirockarit ja teatraaliset syntikkapopparit

Ruisrockin perjantai- ja lauantaipäivistä selvittiin hengissä yhtenä kappaleena, nyt pureudutaan sitten festarin päätöspäivään. Virve Nyyssönen esittelee vielä kertaalleen sunnuntain Ruisrock-annin.

Teksti ja kuvat: Virve Nyyssönen

Ruisrock 2013
Ruissalo, Turku
7.7.2013

On sunnuntai-iltapäivä Turun Ruissalossa. Aurinko helottaa pilvettömältä taivaalta. Sisällä Telttalavan uumenissa on hämärää ja subtrooppisen kosteaa. Tuoksuu teinille. Yleisössä näkyy hämmästyttävän paljon arjalaista ihannetta edustavia nuoria kultakutreja. Niiden silmät loistavat sinistä odotusta ja ohuen päiväkännin auvoa. Ja ne kaikki ovat pukeutuneet minimaalisen kokoisiin farkkuhotpantseihin.

Lavalle astelee vielä yksi blondi, Haloo Helsingin! ihanainen Elli. Hän on pukeutunut yksinkertaisen tyylikkääseen pikkumustaan, kuin juhlistaakseen bändinsä ekaa keikkaa Ruisrockissa. Bändin poikien särmät puvut hohtavat teräksenharmaina. Eikä se ole ainoa mikä on terästä. Bändin soundi kuulostaa totuttua metallisemmalta, rockimmalta. Esiintymisestä paistaa aito, teeskentelemätön ilo. Kitaristit Leo ja Jere naureskelevat keskenään, Elli huudattaa yleisöltä Haloo Ruisrock! -huutoja ja hurmaa yleisönsä rennolla ja välittömällä esiintymisellään. Pari nuorta irokeesimuijaa osaa kaikkien biisien sanat ulkoa. Kun myös Leo pääsee ääneen ja laulaa: ”Sä meet liian lujaa. Pysää, pysää”, kuulen jonkun ihmettelevän pervoja sanoituksia. ”Siis OMG, laulaako se tosiaan haluavansa pesää?!”. Toisenlaisesta pesästä haaveileva lokki lehahtelee edestakaisin teltan kattorakenteissa. Se ei löydä paniikissaan tietään ulos. Kun Haloo Helsinki! laulaa hittibiisiään, siitä kuinka Maailma on tehty meitä varten, kansa uskoo joka sanan. Se on hurmiossa, teltta natisee liitoksissaan.


Haloo Helsinki!

Siirryn Rantalavalle, missä toinen suosittu suomalaisartisti, Cheek, aloittaa räppäämisensä. Täydellinen artistivalinta tähän kesäiseen, leppoisaan sunnuntaipäivään. Istun monien muiden tavoin piknikfiltin ääressä, katselen kuinka lokkien siivet halkovat viiltoja siniseen taivaaseen ja niiden alla kokonainen ihmismeri hymyilee, nauraa ja laulaa yhdessä. Sokka on irti. ”Juuri tätä festarit ovat parhaimmillaan!”, komea assistenttini hihkuu hassujen festarilasiensa takaa. Olen tismalleen samaa mieltä. Kerrankin.

Niittylavan alkuillasta valloittava Ruisrockin vakiovieras, The Sounds, aloittaa settinsä Nobody Sleeps When I´m Awake -biisillä. Lavallakin korsteenin lailla polttavan Maja Ivarssonin elkeet ovat suureelliset. Punaisella huulipunalla tahriintunut röökin jämä lennähtää kaaressa yleisöä kohti. Pudotakseen nolosti vain parin metrin päähän, asiasta vähemmän kiitollisen kuvaajalauman niskaan. Lavalla yhtye paahtaa menemään kuin viimeistä festaripäivää. Se soittaa kaikki mahdolliset hittibiisinsä. Jään silti kaipaamaan jotain enemmän. Jotain rutiinia rikkovaa. Tilaukseni ilmeisesti kuullaan, sillä Maja pyytää avukseen toisen blondin, Turun oman rockylpeyden, karismaattisen Michael Monroen! Hyvä Turku, hyvä Suomi!

Jos missasit The Soundsin Ruisrockin keikan niin turha vaipua synkkyyteen. The Sounds tulee Suomeen yhtä varmasti kuin loppuvuoden jäätävä kylmyys ja vihmova räntäsade. Yhtye soittaa joulukuussa klubikeikat Helsingissä, Turussa, Seinäjoella, Tampereella ja Oulussa. (Ja niin, todennäköisesti jälleen ensi kesänä Ruisrockissa.)


The Sounds.

Sunnuntain yksi pääesiintyjistä, Pet Shop Boys nostaa ärsytyskäyräni tappiin jo ennen kuin keikka edes alkaa. Lemmikkikaupan pojat ovat kieltäneet valokuvaajilta keikkansa taltioimisen. Vain yhden kuvaajan sallitaan tehdä työtään – ja senkin on tapahduttava teltan takaosasta, miksauskopin luota. Mitä bändi haluaa oikein peitellä? Ikäänsä? Lisääntyneitä kilojaan? Lavalle lampsii pari mustaa, piikikästä oliota, joiden asujen alla voisi olla ihan kuka tai mikä vaan. Avantgardistiset asut vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Yhtye on tunnettu juuri teatraalisen surrealistisista esiintymisistään, joissa asuilla, lavasteilla, valoilla ja taustalla pyörivillä videoilla on oma tärkeä merkityksensä. Myös yleisö on pukeutunut asiaan kuuluvalla tavalla. Bongaan kliseistä asukoodistoa, mustine koppa- ja valkoisine navyhattuineen. Edessäni jonkun miehen pinkki, korkea nuttura uhmaa kaikkia painovoiman lakeja. Nutturassa kiipeilee koristemarakatti. Sen silmät tuijottavat minua lasittuneina. Eikä se ole ainoa, jonka silmät ovat lasittuneet. Telttalavan rakenteissa lokkiraukka etsii yhä epätoivoisemmin ulospääsyä.

Kuulemme sekä vanhempaa tuotantoa että otteita uusimmalta, pian julkaistavalta Electric-levyltä. Mutta vasta keikan loppupuolella, It´s a Sin -biisin alkutahtien kajahtaessa ilmoille, tapahtuu jotain hyvin omituista. Teltan ulkopuolella ja sen nurkilla flegmaattisesti roikkuneeseen festarikansaan tulee kuin taikaiskusta lisää eloa. Ihmiset juoksevat, suorastaan rynnivät, kohti teltan sisuksia! Bändi esiintyi edellisen kerran Ruisrockissa vuonna 1997. En ollut silloin paikalla, mutta todennäköisesti sama biisi aiheutti saman efektin silloinkin. Jotenkin surullista. Bändi on tuomittu omaan syntiinsä, omaan hittibiisinsä.

En kuitenkaan ehdi pohtia asiaa kauempaa, sillä Biffy Clyron keikka kiinnostaa legendaarista elektrobrittibittiduoa enemmän. Matkalla Niittylavalle katselen kuinka pomppulinnaa hallinnoiva tyttö istuu muovisen hirvityksensä reunalla ja näpyttelee kyllästyneen näköisenä puhelintaan. Rodeota pitävät kundit lojuvat siellä täällä, cowboyhatut silmillään. Pöly hulmuaa kevyenä, sakeana huntuna autiolla festariraitilla. Ollaan selvästi Villissä Lännessä. Vain Clint Eastwood ja tuulienergialla vilistävät okapallot puuttuvat. Mutta missä kaikki ihmiset ovat?

Jengi on kerääntynyt lavan edustalle hyvissä ajoin ennen keikan alkamista. Bändin lampsiessa lavalle järkytyn. Pääbiffy on blondannut hiuksensa! Jotain muutakin on tapahtunut sillä herran esiintymisestä paistaa ilo ja vapautunut positiivisuus. Poissa on aiemmilla keikoilla nähty paksun hiuskuontalon takana murjottaminen. Sympaattiset skottilaiset ovat jopa opetelleet suomea! ”Moikka, kuinka menee?”, toinen kaksosista utelee. Ja hyvinhän meillä menee. Upea sunnuntai-ilta, taustalla Biffyt esiintymässä hyvällä sykkeellä. Jo toisen biisin jälkeen laulaja on hiestä märkä. Kitarat surisevat. Kaikissa sateenkaaren väreissä.


Biffy Clyro.

Mr. Lokki on ottanut kaverinsa mukaan ja liihottelee vellovan yleisömassan yli. Pommilaivueen tavoin ne kostavat sen mitä ovat kolmen päivän ajan joutuneet kestämään. Saan osani tästä haisevasta vastalauseesta. En välitä, sillä vaikka taivaalta sataa ihan kirjaimellisesti paskaa, haluan kokea Biffyt livenä. Illan hiljalleen hämärtyessä olemme kuulleet kaikki bändin uran parhaat palat, täydellisen miksauksen rajua ja herkkää: Opposites, Bubbles, Black Chandelier, Mountains, God & Satan.. Keikka on kerrassaan huikea. Ihmiset ratkeilevat liitoksistaan, maa pölisee.

Jo 44. kertaa järjestetty Ruisrock oli 71 000 vieraineen varsinainen jättimenestys. Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan. ”Game over”, festaribussin valokyltti kertoo. Mutta eipä hätää. Ensi vuoden liput ovat jo myynnissä!

Lue perjantai- ja lauantaipäiviä käsittelevä Ruisrock-raportin ensimmäinen osa täältä.