Rumban agentti Radioheadin keikalla Lontoossa: Olihan se ihan kiva

Radioheadia on yritetty houkutella Suomeen keikalle vaikka minne ja minkälaisilla diileillä, mutta eipä ole uudella vuosituhannella onnistunut. Maria Kivimaa kävi tarkastamassa yhtyeen esityksen Lontoossa, joten kuullaanpa nyt yksi mielipide siitä, onko yhtye vartoomisen väärti.

Teksti ja kuvat: Maria Kivimaa

Radiohead
O2-areena, Lontoo
8.10.2012

Radiohead on yksi niistä yhtyeistä, jotka on nähtävä ainakin kerran elämässä. Se lienee myös kotimaassaan Isossa-Britanniassa sen sortin pyhä lehmä, ettei siitä saa pahaa sanaa tai laimeaa arvostelua kirjoittaa – vieläkään.


Radiohead-neitsyyteni lähti maanantai-iltana sateisessa Lontoossa, jättihalli O2:n piippuhyllyllä noin 20 000 kuulijan kera. Olihan se spektaakkelimaista ja eeppistä ja mitä näitä ylikuluneita ylisanoja nyt onkaan. Jotain jäi kuitenkin puuttumaan.

Johtunee siitä, etten ole järin ihastunut viime vuosina yleistyneeseen trendiin, jossa suuretkin indierockryhmät loikkaavat kitaroista elektroniseen musiikkiin, pillifarkuista kimalteleviin jakkuihin ja melodiasta rytmiin. Musen suhteen olen jo luovuttanut, bändin kammottava olympiahymni nostaa vieläkin vatsahapot suuhun. Radiohead on tehnyt tämän siirtymän kuitenkin huomattavasti tyylikkäämmin.

Mutta meni aikaa alkulämmittelyyn muiltakin kuin itseltä. Avausbiisi Lotus Flower soi aneemiselle yleisölle, eivätkä 15 Step, Bloom tai edes Kid A saaneet hurmosta aikaan. Ehkä porukka oli vielä häkeltynyt siitä, ettei yhtye ole Lontoossa soittanut yhtään keikkaa yli neljään vuoteen.

Ensimmäiset väreet omassa selkäpiissä päräytti Daily Mail, huikean kaunis pianoballadi, joka kahden minuutin herkistelyn jälkeen potkaisee sydäntä ja sielua kunnolla. Biisi ei ole järin tunnettu, mutta tsekatkaa jos ette vielä tutustuneet, se menee luihin asti.

Ehkä kovimmat merchandise-tuotteet.

Itse Thom Yorke oli tulessa koko kahden tunnin ajan ja keikisteli spastisemmin kuin kummallisella Lotus Flower -videolla. Ääni toimi kuin öljytty ja falsetit pääsivät riipivän kauniisiin korkeuksiin.

Yorke ei välispiikkeihin paljoa panostanut – joutuipa vain toteamaan, että hurratkaahan nyt, että tiedetään onko siellä ketään vai onko yleisössä vain pahvinukkeja.

No ei ollut, ja kyllä siellä sitten tanssittiinkin, parhaimmillaan kolmen rumpalin tahtiin. Ensimmäisen tunnin kohokohdiksi nousivat (tietenkin) yhteislauluksi paisunut Karma Police, Nude, Idioteque, Feral ja hieman yllättäen uunituore, varsin kokeellinen ja intensiivinen Identikit.

Tunnelma pääsi hetkittäin jopa lähes taianomaiseksi. Visuaalit välkkyivät kuudellatoista pienellä taululla epileptisesti, väliin tungetiin QR-koodeja. Toisaalta tuntui, että tässä katsellaan nyt jotain diskoteekkiperformanssia eikä fiilistellä rock-keikkaa.

Pyramid Songin aikaan olin juomajonossa, Reckoner ja There There olivat vähintäänkin vaikuttavia ja alkutahdit REM:n The One I Lovesta muuttuivat Everything In Its Right Placeksi, joka päätti kahden encoren keikan voimalla.

Pientä närää bändi ansaitsee vanhan materiaalin puuttumisesta. Kyllä, Yorke ja kumppanit, te olette nyt stadionelektrokuninkaita, mutta paikalla oli varmasti itseni lisäksi jonkin verran vanhan koulukunnan jääräfaneja, jotka olisivat arvostaneet edes yhtä biisiä The Bendsiltä.

Radiohead saa kyllä show’n pystyyn ja ilman väreilemään massiivisillakin areenoilla. Keikan jälkeinen olo oli energinen ja hieman pöllämystynyt, ja Facebook-päivityksistä, Twitteristä ja brittimediasta päätellen ilta sai valtaosalla yleisöä ihon kananlihalle – mitenkäs muutenkaan. Itse olisin ehkä mieluummin olisin kuunnellut Creepiä vinyylisoittimelta oman makuuhuoneen pimeydessä. Mutta ehkä olen vähän outo.