Ruukulla päähän – Roky Erickson psykedeliaklassikoiden parissa Tavastialla

Roky Erickson & The Hounds of Baskerville – 25. 4. 2016 Helsinki, Tavastia

Kolmatta kertaa Helsingissä keikkaileva Roky Erickson palasi ensimmäisen bändinsä, psykedelian pioneerin The 13th Floor Elevatorsin mieltäkiihottavaan materiaaliin.

Teksti: Markku Roinila, kuvat: Jean Ramsay

Teksasilainen 13th Floor Elevators oli bändi, jollaista ei ollut ennen eikä jälkeen. Alun perin The Spades-otsikon alla aloittanut austinilaisbändi sisälsi Roky Ericksonin jäljittelemättömän brutaalin laulun lisäksi mahtavan yksinkertaisen kaikuista kitaraa, elastista rytmiä ja yhtyeen lyyrikon ja gurun Tommy Hallin ruukunsoittoa. Siis kyllä! Mikitetystä ruukusta lähti psykedeelinen pulputus joka on tunnusomainen Elevatorsin soundille.

En ole koskaan ottanut LSD:tä, mutta on tasan varmaa, että bändin soundi on kolissut käsittämättömän kovaa happopäille, sellaisille kuin Janis Joplinille, joka oli vähällä liittyä bändiin. Toki Elevators-miehet, Erickson ja Hall etunenässä tiesivät tämän itsekin, sillä tajunnanlaajennuskokeet lähtivät pian käsistä ja yhtye muutti San Franciscoon missä ei onnistunut tekemään läpimurtoa kolmesta hienosta pitkäsoitosta huolimatta. Niistä ensimmäinen eli The Psychedelic Sounds of the 13th Floor Elevatos (1966) on tietenkin se klassinen levy, josta löytyvät bändin tunnetuimmat biisit ja hapoimmat tunnelmat. Ankaran trippailun jälkeen Erickson joutui mielisairaalaan 1969, kitaristi Stacy Sutherland murhattiin, yhdestä tuli narkkari ja yhdestä skientologi. Sen pituinen se.

Mutta, kuten on jo kahdesti Suomessakin nähty, ihmeitä voi tapahtua. Sähköshokeista sun muista hoidoista huolimatta pitkään muilla planeetoilla ja vaihtoehtoisissa kauhutodellisuuksissa majaillut Roky Erickson on ainakin puolittain palannut maanpinnalle ja vierali tällä kertaa Tavastialla poikansa ja managerinsa Jegar Ericksonin muodostaman austinilaisbändi The Hounds of Baskervillen säestyksellä.

Ohjelmistona oli tällä kertaa Elevators-klassikoita ja yllättävän hienosti Baskervillen koirat niistä selvisivät, vain satunnaisesti horjahdellen. Jegar Erickson oli ottanut tehtäväkseen ruukunsoiton ja huuliharpun ja Eli Southard hoiti taiten kitarapuolen kaikuisalla ja tarpeen tullen päräyttävälläkin räminällä. Soundi oli hämyisän muskulääri, mutta hienovarainen, aivan kuin pitääkin. Ja ruukku toi mukanaan jäljittelemättömän lisänsä, varsinkin alarekisterissä möyrytessään. Kyllä näillä pilven reunalle hyvin pääsi.

roky-IMG_8065-e1461735593887

Entä sitten Roky itse? Onnistuin onnekkaasti missaamaan haukutun keikan no. 2 Helsingissä, mutta toki näin miehen ensimmäisen Tavastia-ylösnousemuksen, jossa jo pelkästään eka biisi sai polvet tutisemaan Roky Ericksonin vertahyytävän laulun käydessä luihin ja ytimiin. Silloin tosin näytti vahvasti siltä, että hra Erickson oli vielä jossain ihan muualla ja että hänet oli lähinnä kärrätty lavalle ja väännetty käyntiin.

Nyt kuultiin muutamakin Thank you! enemmän kuin silloin ja Roky näytti jopa reagoivan yleisön huutoihin aina silloin tällöin. Keikka hoitui kuitenkin setin ajan istuen tällä kertaa, ja luultavasti sen vuoksi laulu lähti aiempaan verraten vähän heiveröisesti, vaikkakin pätevästi – legenda taisi töppäillä vain yhden kerran. Ja kyllähän Roller Coasterin c’mon-huudahduksissa oli väärentämätöntä auktoriteettia. Soitto sujui kohtuullisesti, joskin konemaisen oloisasti ja välillä se unohtui kokonaan. Southard kyllä seurasikin tarkkaan tilannetta ja paikkasi tarvittaessa.

Mutta olipa hiton mahtavaa kuulla Elevators-biisejä livenä! Fire Enginellä lähdettiin ja loppujen lopuksi koko ykköslevy taisi tulla soitettua, keikan viimeisenä toki se legendaarisista legendaarisin, You’re Gonna Miss Me, joka ei tosin ollut aivan joka suhteessa vakuuttava veto. Hounds of Baskerville oli oikeastaan parhaimmillaan vähän hapokkaammisssa ja hitaammissa biiseissä, jolloin miesten tyylitaju tuli oikeuksiinsa. Niinpä Kingdom of Heaven oli yksi huippukohdista, samoin kuin Easter Everywhere -levyn palat Slip Inside This House ja varsinkin She Lives (In a Time of her Own). Siltikin ekalevyn menopalat Tried to Hide ja Reverberation putosivat tähän päähän kuin … no niin. Bull of Woods jäi vähemmälle (mikä ei ole ihme, sillä Erickson oli mukana vain osalla raidoista – Dear Doctor Doom -biisiinkin tarvittiinkin nuottiteline), mutta kyllä keikalla varsin kelpo läpileikkaus Elevators-biisejä kuultiin.

Encoressa hypättiin yllättäen vuosikymmen eteenpäin ja Roky heitti nyt seisaaltaan The Night of the Vampiren niin voimallisesti, että olisi toivonut hänen jaksaneen seistä koko keikan. Perässä kuultiin Two-Headed Dog, jossa kitaristi-Southard ei aluksi huomannut Rokyn komppaavan vain muistaessaan. Jotenkin biisi saatiin kuitenkin kompuroitua loppuun.

Keikalla oli oikeastaan kaksi tähteä: Metusalem-Roky ja upea Epiphone Casino-kitara. Illan aloitti nimittäin The Baskerville Houndsin rumpali Matt Long, joka soitti ja lauloi ao. kitaralla muutaman varsin asiallisen biisin elämän pienistä iloista ja suruista. Seuraavaksi näimme Casinon kitaristi Southardin luottopelinä ja keikan puolivälin jälkeen itse herra Erickson luopui vakio-Gibsonistaan ja halusi soittaa samaista kaunotarta, mikä hänelle auliisti sallittiinkin. Näin saatiin kerrottua tämänkin olennainen piirre komeasta keikasta, jota tosin aivan lopussa häiritsi joku toope, joka välttämättä halusi henkilökohtaisesti työntää sinkkunsa Rokyn kouraan eikä luovuttanut helposti. Ehkäpä hän oli samassa paikassa kuin Roky ennen.