Morrissey
Finlandia-talo, Helsinki
15.11.2014
Shokeeraaminen. Järkyttäminen.
Nämä kaksi asiaa pyörivät päällimmäisinä mielessä. Ei kuitenkaan mitään väsynyttä kauhuelokuvien kuvastoa tai surullista huorien viipalointia kuten tuolla mielikuvituksettoman suomalaisuuden Morrisseylla, Lordilla. Nyt puhutaan vertahyytävästä tosielämän kauhusta ja julmuudesta, joka tuodaan katsojan eteen anteeksi pyytelemättä ja varoittamatta.
Morrissey yrittää parantaa meidät tympeät kinkkupizzan purijat samalla tavalla kuin Kellopeli Appelsiinissa parannetaan väkivaltaan paatuneet: pakottamalla katsomaan.
Isolla valkokankaalla pyöri kuvaa, jossa kasvottomat lihavat teurastamon työntekijät tarttuvat pieniä porsaita ja siipikarjaa jaloista ja hakkaavat ne kuoliaaksi maata vasten.
Veriset eläimet sätkivät ja riuhtovat veren ja ulosteen tahrimalla lattialla. Suloisenkeltaiset pienet tiput kulkevat hätäisesti nokkiaan aukoen jonkunlaisella liukuhihnalla isoon lihamyllyyn, jos eivät sitten joudu isoon jätesäkkiin tukehdutettavaksi satojen kohtalotoveriensa kanssa.
Nautakarjalta vedetään kaulat auki, suolia ja sisälmyksiä ryöpsähtelee maahan. Lehmiä vedetään hännästä, nöyryytetään ja hakataan.
Näiden alapuolella punaisessa puolihämärässä yhtye loihtii helvettiä esiin kaikella voimallaan. Yhtyeen veteraanit, kitaristit Boz Boorer ja Jesse Tobias, eivät koko esityksen aikana soita yhtään tunnistettavaa sointua tai melodialinjaa. Raapien ja hakaten he manaavat kitaroistaan esiin kaiutettujen ujellusten ja feedbackissa itseään nielevien riitaäänien mekkalan, joka on kuin teurastamon kylmillä käytävillä kaikuva kadotettujen valituslaulu.
12-vuotiaan (tai no, LIHAKSIKKAAN 12-vuotiaan) näköinen rumpali hakkaa valolla reunustetusta patarummustaaan tuomiopäivän pauhua. Taustalla häämöttää gongi, joka on kaksi kertaa suurempi kuin Pink Floydilla aikanaan. Jotenkin vain tietää, että kohta se soi.
Metrin gongista oikealle seisoo Morrissey, selkä kääntyneenä yleisöön päin, kädet yläruumiin ympärillä, pää screenille käännettynä, hievahtamatta.
Kappale on The Smithsin kakkoslevyn nimikappale ja manifesto Meat Is Murder, ja sen voima tuntuu vuosien myötä vain kasvavan. Vatsaa kääntää. Tunnen purevani hampaitani yhteen. Pyyhkäisen silmäkulmaa.
“The more you ignore me, the closer I get.”
Tämä on se hinta, jonka maksat, jos haluat astua tämän kiehtovan miehen maailmaan. Se on se ripittäytyminen, joka täytyy hyväksyä ja jolle täytyy antautua, jos todella haluaa saada tältä illalta kaiken, mitä siltä voi saada.
Kuvat: Tomi Palsa
Morrissey on tässä mielessä poikkeuksellinen artisti. Vaikka hän on niin suvereeni vanhan koulukunnan viihdyttäjä ja diiva, etteivät mileycyrusit ja vastaavat pääse edes lähelle, on hän myös poliittinen artisti. Jopa siinä määrin, että hän tuntuu olevan eräänlainen viimeinen mohikaani.
Jopa Billy Braggin terä on hieman tylsynyt viime vuosina, ja Bonon kolmannen maailman vuoksi tekemä työ tuntuu pikemminkin kenkälusikalta, jolla tämä on saatu samaan valokuvaan maailman johtajien kanssa.
Ei näin Morrisseylla. Eläintensuojelu ja kasvissyönti ovat albatrosseja Morrisseyn kaulassa, konkreettisia kuolemalle haisevia eläimen raatoja, jotka karkoittavat osan potetiaalisesta yleisöstä ja asettavat hänen naurunalaiseksi.
Silti hän ei peräänny, ei ironisoi, ei päästä meitä kiusauksesta pienelläkään vitsillä. Siinä on tämän julistamisen voima. Lueteltuaan tosiasiat hän nostaa oikean kätensä ilmaan ja kysyy “but do you really care”, vaikka tietääkin vastauksen. Sitten kävelee hiljaa gongin viereen kääntäen meille selkänsä.
Kun gongi soi, Morrissey laskee katseensa ja kävelee hiljaa takavasemmalta pois.
“The story is old, but it goes on.”
Vaikka kappale on vanha, se on yhä ajankohtainen. Setin päättäjänä se on kuin allekirjoitus, joka validifioi kaiken aiemman (vaikka illan kappaleista oikeastaan vaan The Bullfighter Dies ja I’m Not a Man sivuavat aihepiiriä).
Sen viesti ja arvot ovat niin keskeisiä tämän artistin ideologialle ja tavalle olla maailmassa, ettei sitä voi ohittaa. Konkreettisestikin: jo eteisessä vastaan tulee Animalian tiski, jossa jaetaan tyylikästä korttia. Siinä on piirrettynä Morrisseyn kuva, jonka rystysissä lukee “MEAT FREE”. Sama desing on merchandise-pöydällä ostettavissa T-paitana.
Muutenkin riivaajien ringin johtaja määrää illan tahdin. On suunnattoman nautittavaa nähdä Ramonesin ja New York Dollsin esiintyvän lämppäreinä Finlandia-talon sinisten verhojen ja marmoriseinien välissä. Valkokankaalta käsin, tosin.
Myös Allen Ginsberg ja Neal Cassady välähtävät valkokankaalla, ja Yves Montand syleilee maailmaa. Huvittavin on kuitenkin loopattu pätkä jostain James Cagneyn elokuvasta, jossa tämä pärähtää ovesta, läpsii kaveriaan pitkin naamaa huutaen: “Ethics? I’ll show you who’s got ethics!”
Ja niin hän näyttää. Valkokangas muuttuu esiripuksi, joka putoaa alas ja valkoisiin puettu nyrkkeilijäsankari talutetaan rinkiin viiden identtisesti pukeutuneen rockabilly-skinheadin (Tobiaksen roikkuvat henkselit) toimesta.
Kaikilla on identtinen sininen T-paita, jossa Johnny Cash pitää hymyillen kissaa sylissään. Kummallisessa judopuvun näköisessä, antoisan kaula-aukon merkitsemässä vaatteessaan Morrissey on kuin Elvis ilman paljetteja. Englantilaisen kriitikon Andrew Malen sanat “Morrissey is deep into his Vegas phase by now” palaavat mieleen.
Keikan avaava Smiths-klassikko The Queen is Dead on huikea, juuri sellainen vyörytys kuin sen kuuluu olla. Taustakankaalla yrmeän näköinen kuningatar Elizabeth näyttää keskisormia yleisölle.
Kestää hieman toipua Morrisseyn avausrepliikistä “I can assure you, it’s my pleasure”, kun unohtuu miettimään, viittaako hän yleisöön ja kaupunkiin vai avauskappaleen sanomaan. Perään debyyttisingle Suedehead, ja tosifani on taivaassa.
Kahta ensimmäistä kappaletta vaivannut kumiseva äänimaisema taittuu hieman kolmannen kappaleen aikana, etenkin sen kauniissa suvantovaiheessa. Sehän on monen raskaan sarjan fanin parhaana Morrisseyn soololevynä pitämän Vauxhall & I -albumin Speedway, joka on sanalla kuvattuna majesteettinen.
“Beef-a-ronie, but ah, so lonely.”
Tämän jälkeen päästään uuden levyn pariin. ”We came overnight from Stockholm on a banana boat, so if we look incredibly old, I do apologize”, aloittaa Morrissey, ja salillinen ruotsilaivojen realiteetit tiedostavia suomalaisia hymähtää tyytyväisinä. Perään sen kummempia kyselemättä uuden levyn nimikappale.
Vaikka uusi levy soitetaan lähes kokonaan (pois jää kolme kappaletta levyn häntäpäästä), ei materiaali tunnu yhtään haukotuttavalta. Kenties syynä on alun pöyristyttävä kolmikko, tai sitten uusi levy tosiaan on hieman edeltäjiänsä parempi.
Ainakin Staircase at the University paljastuu livetilanteissa uran suurimpien hittien veroiseksi sävellyksesi, jossa on tarpeeksi onelinereita pitämään hymyn suunpielissä. Myös Neal Cassady Drops Deadin kitaramöyrinä toimii livenä huomattavasti paremmin kuin levyn pierulta kuulostava särösoundi.
Bändi soi muutenkin poikkeuksellisen sävykkäästi ja hienosti. Veteraani Boz Boorer vuorottelee sähköisten ja akustisten kitaroiden sekä puhallininstrumenttien välillä nuoren leijonan Jesse Tobiaksen kyykistellestä kitarastaan esiin hienoja sooloja.
Hieman tahatonta huumoria on kolme numeroa liian pienessä T-paidassa pullistelevassa espanjalaisessa kosketinsoittajassa, jonka naurettavia ripulikitara-flamencosooloja mitä ilmeisimmin siedetään hänen ulkonäkönsä tähden. Hämärän peittoon jää myös, mitä hänen espanjaksi laulama levyn nimikappaleen kertosäe tuo kappaleeseen, mutta hyvältä se näyttää.
Materiaali on vahvaa ja yleisö tyytyväistä. Siitä seuraa, että Morrissey itsekin on hyvällä tuulella. Neal Cassadyn jälkeen hän huomaa eturivissä tutunnäköisen paidan ja kysyy:
“I have to ask you a question, if I can… Is that my shirt?”
”Yes, it’s one of yours”, vastaa pitkä hujoppi lisäten perään päivän: kolmas kesäkuuta 1984, päivä jolloin The Smiths esiintyi Provinssirockissa. Se on sama paita, joka päällä valtakunnan ykkös-morrisseologi Antti Nylén on viime kesän aikana kuvannut liudan Morrissey-faneja. Kuvasarjasta on tekeillä näyttely ja joukkorahotteinen kirja.
”Well, it’s yours now”, vastaa Morrissey. Hän haistaa hetken muuttuneen pyyhäinjäännösten palvonnaksi ja lisää perään päätään kallistaen: “Does it smell?”
Illan ainoa hieman vaivaannuttava hetki koetaan heti perään soitetun, huikean Maladjustedin soul-balladi Trouble Loves Men jälkeen. Hetki on hauras ja yleisö liikuttunutta, mutta lavalle se välittyy ilmeisen huonosti, sillä Morrissey vastaa hieman ponnettomiin aplodeihin pisteliään defensiivisesti sanoilla ”very polite, very civilized, yatta yatta yatta”. Tämä on harmi, sillä näin hän perääntyy yleisöltään juuri sillä hetkellä, kun on saanut sen avoimimmilleen.
On oikeastaan ihme, että niinkin paksunahkainen artisti kuin Morrissey päästää jonkun noinkin vähäpätöisen asian ihonsa alle. Etenkin, kun tulkinta on väärä.
Kenties se kertoo huoneessa vallinneesta yleistunnelmasta, joka on avoimen ihaileva ja haltioitunut. Tai sitten Morrisseyn ihailun nälkä on niin suuri ja paradoksaalisesti itsetunto kaiken ironian ja sanailun takana niin huono, että mikä tahansa pieni hiljaisuuskin amplifioituu syytökseksi.
Tähän ei ole syytä, sillä yleisö syö mestarin kädestä. Finlandia-talo paljastuu tässä tapauksessa myös erinomaiseksi konserttisaliksi. Sen amfitetterinomainen arkkitehtuuri päästää yleisön hieman lähemmäs ihailunsa kohdetta. Kasvojen ilmeet ja käsien asennot, jotka ovat Morrisseyn esityksessä tärkeät, näkyvät selkeästi ja kauniisti.
Uuden levyn kappaleet alkavat hieman oheta loppua kohden, joskin Kick the Bride Down the Aisle on lohdullisen terävä ja ilkeä. Etenkin kappaleen hysteerisen epäkorrekti “Look at that cow in the field / It knows more than your bride knows now” saa purskahtamaan nauruun Morrisseyn esittäessä sen todella luppakorvaisella ilmeellä ja muka-empaattisella äänellä.
Moz on yhä terässä. Sarkastinen, viiltävä, draamakunigatar – huikea hahmo.
Levyn ehkä hienoin kappale I’m Not a Man on kuin piste i:n päällä, ja sen päättävä Boz Boorerin free jazz -henkinen saksofonisoolo tuntuu ottaneen Meat Is Murderin paikan, kunnes tuo huikea kolossi raahataan esiin illan lopuksi.
“And a strange dust lands on your hands – and on your face”
Mutta on Morrisseylla armoakin. Mies palaa lavalle sinisessä paidassa näyttäen apuriensa ympäröimänä joltain hieman harmaantuneelta Itä-Lontoon rikollispomolta. Yhtye halaa toisiaan ja nyökkäilee, ja bändin ukkojen paidassa lukee “FUCK HARVEST RECORDS”, Morrisseyn viesti viimeisimmälle levy-yhtiölleen.
Illan ristiriitaiseen äkkivääryyteen tosiaan sopii, ettei sitä hienoa uutta levyä, jolta olemme kuulleet kappaleita, ole tosiaan myynnissä merchandise-pöydällä. Tai levykaupoissa. Tai edes iTunesissa.
Taivas aukeaa uran alkupään ison hitin Everyday Is Like Sundayn ensinuottien soidessa ilmoille. Suljen silmäni ja laulan täyden Finlandia-talon kanssa kappaleen kertosäkeeseen johtavaa bridgeä “come come, oh nuclear bomb”.
Maailmanloppu on kuin unelmien täyttymys, suudelma, joka päättää tylsän ja harmaan riutumisen. Ja se on tässä, meidän keskuudessamme, tällä hetkellä.
Järkytettyään meitä karttakepillä rehtori leppyy ja antaa lämpimän halauksen. Siltä tämä tuntuu.
Huikea, upea ilta. Yksi hienoimmista kuulemistani konserteista, ehdottomasti hienoin kuulemani Morrissey-keikka.
Setti:
The Queen Is Dead
Suedehead
Speedway
World Peace
Throwing My Arms Around Paris
Staircase at the University
Neal Cassady Drops Dead
Trouble Loves Me
The Bullfighter Dies
Yes, I Am Blind
Istanbul
Kick the Bride Down The Aisle
Kiss Me a Lot
Earth Is the Loneliest Planet
I’m Not a Man
Meat Is Murder
———-
Everyday Is Like Sunday