Sataprosenttista rokkia – Popeda Vermossa

Raviradan ravintolassa soittanut manserockin höyryjyrä sai ajattelemaan ainakin wau-elämyksiä, identiteettipolitiikkaa ja pikkujoulusimulaattoreita. Ja sitä, miten 41-vuotias Popeda on yhä ällistyttävän ylivoimainen rockbändi, joka ansaitsee osakseen tällaisen täysin ylipitkän keikkaraportin.

Mikael Mattila

Popeda
15.12.2018
Vermon showravintova Ravilla, Espoo

Elämme kulttuurissa, jossa meitä kannustetaan elämysten hakemiseen. Kaikenlaisten rakennus-, koulutus- ja ohjelmatuotantovisioiden kova ydin koostuu kolmesta kirjaimesta, jotka ovat w, a ja u. On wau-arkkitehtuuria ja wau-yliopistoja. Järjestetään eksklusiivisia festivaaleja eksklusiivisissa paikoissa, ja buukataan poppari lentokentälle.

Tärkeää ei aina ole välttämättä itse sisältö, vaan wau-elämys sen ympärillä. Substanssi sinällään ei enää riitä. Kun kaikki maailman viihde on saatavilla hanasta, on ymmärrettävää, että musiikin striimikuluttaja kiittää tyytyväisenä, kun bändin keikka ei ole ”vain” keikka muiden joukossa. Kokemusten eteen halutaan nähdä vaivaa.

On toki hieman kornia rinnastaa Popedan keikka Espoon laitamilla sijaitsevan raviradan ravintolassa tällaiseksi erityiselämykseksi, koska kyseinen Ravilla on ensisijaisen tarkoituksensa (eli ravikatsomona olemisen) lisäksi aika tavallinen viihdeareena. Sen tarjontaan kuuluu kokoillan show & dinner -paketteja stand up -iltoineen, ja tästä näkökulmasta ajatellen Popeda on paikan ohjelmistossa peruskauraa.

Wau-elämykseksi se nousee henkilökohtaisella tasolla.

Popeda olisi esiintynyt itsenäisyyspäivän tienoilla kahdesti kotikentällään, Tampereen Pakkahuoneella – noin puolen kilometrin päässä kotoani. Se olisi ollut houkuttelevaa, mutta samalla se olisi tuntunut liian helpolta; siitä ei olisi ehkä riittänyt kylliksi kirjoitettavaa.

Sitten eräs ystäväni tiesi kertoa, että Popeda esiintyisi joulukuun puolivälissä myös Vermon raviradalla.

No nyt on erikoista! Tämä pitää kokea! Wau!

Ainakin Vermoon meneminen vaatii vaivaa. Internet tarjoaa suunnilleen kolmea eri osoitetta, minkä jälkeen oikeahko (näitäkin vaihtoehtoja on useita) julkinen liikenneväline tuo Helsingin keskustasta perille yhden vaihdon taktiikalla vajaassa puolessa tunnissa.

Tai paikalle ja paikalle. Bussi nakkaa reilun kilometrin päähän liikenneympyrän viereen. Ilta on pimeä ja pakkastuuli tuivertaa. Vaan joku täälläkin asuu, ainakin pian: puskaisen ojan toiselle puolelle on noussut rivi uudisrakennuksia. Tyhjät, viittä vaille valmiit kuutiot loistavat talvi-iltaan rakennusvalojen steriiliä kelmeyttä.

Moinen toikkarointi kuuluu ehdottomasti osaksi elämystä. Ei tämän pitänyt liian helppoa ollakaan!

Tipottain kulkeva taksien virta johdattaa lopulta paikalle. Vuonna 1977 rakennetussa ravikolossissa on samaa patinaa ja viehätystä kuin Helsingin jäähallissa: on betonia ja loisteputkea sekä haalean beigejä pintoja, kuten kaikissa tämän maan yli 30 vuotta vanhoissa urheiluhalleissa. Tällaisissa maisemissa Popedakin on varmasti leijonanosan urastaan viihtynyt. Kaiuttimet soittavat vuosituhannen alun Zen Caféta ja CMX:ää.

Jotain oudon asiaankuuluvaa on siinäkin, että liikaa maksava kalja tarjoillaan lötköistä muovituopeista. Kaiken kruunaa se, että loisteputkikäytävien rakennetusta katsomosta alkaa kantautua Maamme-laulu. Popedan keikkaintro.

Maamme-laulukin kuuluu asiaan. Popedassa on aika monta asiaa, jotka ”kuuluvat asiaan”. Ne tekevät Popedasta itsensä näköisen ja hämmentävän instituution, jonka performanssiin voi iskeä kaikenlaisia korkealentoisia sanoja campista post-ironiaan.

Silti kaikki niistä tuntuvat liian hienostelevilta. Popedassa kun ei ole mitään erityisen hienostelevaa: se laittaa intronauhakseen Maamme-laulun ja avaa settinsä yksiselitteisesti nimetyllä kappaleella Rokkikone, jossa lauletaan ”tien päällä jälleen pari kuomaa nauttii rokkenrollijuomaa, ei tänään kandee turhista nipottaa”. Koska se voi.

Harvan veteraaniyhtyeen viime vuosien vaiheita on ollut yhtä mielenkiintoista seurata kuin Popedan. Se on noin kymmenessä vuodessa kokenut kummallisen imagoremontin, ilman että kenenkään on oikeastaan tarvinnut edes tehdä mitään. Tai ainakin Popeda on varmasti ihan samanlainen lauma kuin ennenkin – ainakin päällisin puolin.

Kyse on enemmän ympäröivästä kontekstista. Monet suomirockin toteemit ovat viime vuosina kaatuneet tavalla tai toisella. Ensin Kauko Röyhkä taantui katkeraksi Facebook-kirjoittelijaksi ja sitten Eppu Normaalin Pantse Syrjä tuomittiin parisuhdeväkivallasta. Puhumattakaan Tero Vaaran nykyasemasta suomirockin Alex Jonesina – sikäli kun se nyt Mamban mainetta voisi mitenkään enempää enää pilata.

Samaan aikaan Pate Mustajärvi lopettaa leijonakorun käytön, esiintyy sateenkaarilakanan edessä ja eläinoikeusmannekiinina, ja puhuu haastatteluissa ilmastonmuutoksen uhista.

Asiaa ei tarvitse erikseen aplodeerata. Silti olisi täysin mahdollista, että tilanne olisi toinen: äijäköörin alfaäijä horisisi tiedotusvälineissä siitä, miten mies ei saa enää olla mies, ja että hän kyllä syö makkaraa ja ajaa yksityisautolla tulevaisuudessakin.

On aidosti ilahduttavaa, ettei näin ole. Paten suoraselkäiset mielipiteet tavoittavat varmasti suuren osan sellaisesta yleisöstä, jolle hänen esiin nostamansa teemat voivat olla vieraita. Siksi hän tekee tärkeää vaikuttamistyötä pelkällä olemassaolollaan.

Siksi myös Maamme-laulun soittaminen keikkaintrona ei tunnu mauttomalta, korkeintaan ehkä itseironiselta. Ennen kaikkea selkeältä eleeltä, jota ohjaa halu omia tällainen isänmaallinen elementti takaisin ”hyvisten” puolelle – samalla tavalla kuin poptähti Alma teki heiluessaan linnan juhlissa kaulassaan juuri leijonakoru.

Mutta se identiteettipoliittisesta pyörittelystä. Rokkiahan tänne tultiin kuuntelemaan. Ja rokkia myös saadaan – sataprosenttisesti.

Matkalla Alabamaan, Kakskytä centtiä, Lihaa ja perunaa, Tahdotko mut tosiaan. Keikan alku on häkellyttävää hittikimaraa, jonka välissä ei hirveästi henkeä vedetä. Bändi sählää korkeintaan siinä, että Pate erehtyy hetkeksi tiedustelemaan yleisöltä Helsingin kuulumisia. Espoossahan me olemme!

En muista, milloin olisin viimeksi nähnyt näin pitkään veivanneen rockbändin, jonka soitossa on vuosista huolimatta pelkkää vimmaa ja säkenöivää, koko tilan täyttävää energiaa. Kun mukaan lisätään vielä ajan tuoma itsevarmuus ja ammattitaito, on lopputulos täysin vastaansanomaton: Popeda on ällistyttävän kovassa vedossa oleva bändi.

Bändin hirmuista soittoa tukee erittäin viihdepainotteinen settilista. Se kyntää lähes pelkästään hilpeän vekkulirockin (Juice-laina Elämässä pitää olla runkkua) ja itseironisen paatoksen (Kellot lyö) väliä, eikä tietenkään yllätä, että esimerkiksi sellaiset vakavamielisemmät deep cutit kuin Läpi unen seinän tai Eläinten vallankumous loistavat poissaolollaan.

Yhden lisätason wau-elämykseen tuo tapahtuman pikkujoulumainen luonne. Tuntuu, että 24 kappaletta kattava hittilista on laadittu kuin tilaustyönä joulubileiden pääohjelmaksi. Paikalta bongaa kaikenkarvaisia juhlaseurueita jouluisine huumoripäähineineen, minkä lisäksi keikkaan on saattanut valmistautua useamman ruokalajin illallisella.

En ole koskaan ollut ”firman pikkujouluissa”, mutta tällaiset tapahtuvat tarjoavat pieniä ikkunoita moisiin. Koska ne voi kokea vain etäältä ja sivullisena, tuntuvat ne suorastaan eksoottisilta.

Tämäkään ei varsinaisesti haittaa. Kukapa ei haluaisi olla pikkujoulusimulaattorissa, jonka päätähtenä on Popeda!

Toki setistä löytyy myös vähemmän kiinnostavaa musiikkia. Tuoreemmilta levyiltä tutut Aino ja Onhan päivä vielä huomennakin ovat vähän köykäistä tilke-Popedaa, jonka pelastaa korkeintaan keskimääräisen armottomana pysyvä meininki. Sitä vastoin Mää ja Tapparan mies kasvaa Toto-henkiseksi proge-eepokseksi, ja Repen ja Lissun pitkäksi venyvässä urkuvälikkeessä kuulutaan lainailevan Dire Straitsin Tunnel of Love -klassikkoa.

Ryhti palautetaan lopussa Kersantti Karoliinan ja Kaasua, komisario Pepposen avulla, jotka tietenkin ovat loistavia. Lopuksi kuullaan Pitkä kuuma kesä.

Vasta encoreissa bändi iskee lopullisen kikkelis kokkelis -vaihteen silmään, kun basisti Jyrki Melartin esittää huumoricoverina Tango pelargonian. Sen perään Costello Hautamäki soittaa loputtomalta tuntuvan kitarasoolon ja pari omaa kappaletta, jotka tosin jäävät hieman bändin sisäisiksi lohdutuspalkinnoiksi.

Enemmän viihdyttää rumpali Lacu Lahtinen, joka ilveilee kuin Iron Maidenin Nicko McBrain ja esittää iskujensa välissä kaikki kuviteltavissa olevat rumpalin kikat. Kosketinsoittaja Pate Kivinen on näyttänyt koko keikan ajan Esa Kaartamon ja Toton David Paichin velipuolelta. Kunnollista.

Lopulta Mustajärvikin kipuaa takaisin lavalle. Ensin tulee Raakaa voimaa, ja sitten money shot: tietenkin Ukkometso – tuo vuosituhannen post-ironisin karaokeklassikko. Tälläkin kertaa se kerää ravikatsomon orsilla heiluvat yleisön edustajat piireihin hoilaamaan vapautuneesti. Kaljaa kaatuu päälle, mutta kuka sellaisesta välittää, sekin kuuluu asiaan!

Loppuun säästetty Da Da tuntuu turhalta epilogilta, joskin hyvältä jäähdyttelyltä Ukkometson endorfiinihumalalle. Sitten huomaakin keikan jo päättyneen.

Olo on häkeltynyt.

Popedalta saattoi odottaa riemastuttavaa rock-show’ta, mutta se antoi vielä enemmän. Se käänsi setin heikommatkin biisit energiallaan silkaksi voitoksi, ja silloin kun se soitti kestoklassikoitaan, tuntuivat ne tulevan samanlaisella intensiteetillä kuin joskus silloin vuosia sitten.

Se on ihmeellistä, kuin taikuutta. Lauluissa säihkyivät elämänilo ja puhdas rakkaus musiikkia kohtaan. Siinä on jotakin hyvin liikuttavaa. On aina ihanaa katsoa ihmisiä tekemässä jotain, mistä he todella nauttivat.

Eikä nautinto tähän lopu. Keikan päätteeksi taksi vie Leppävaaran kasinotalous-funktionalistisen kaakeliostarin sisäpihalle. Pikkujoulutunnelma jatkuu lähistöllä karaokebaari Sankarittaressa. Sieltä kantautuva laulu kuulostaa kovin tutulta.

”Usko pois että onnellinen olen vaan, kun saan lihaa ja perunaa”, baarissa lauletaan.