Salaperäinen Shivan Dragn – Millainen on suomalaisen rockin mysteerikokoonpano, jonka musiikkia ei löydä hakemallakaan?

Jarkko Fräntilä kävi katsomassa Artturi Tairan nykyisen yhtyeen keikan Helsingin Korjaamolla. Kova oli, kriitikko kirjoittaa.

Noora Isoeskeli

Shivan Dragn
Korjaamo, Helsinki
6.11.2014

Rubik laittoi pillit pussiin joulukuussa 2013, kun yhtye soitti viimeiset keikkansa. Rumban haastattelussa yhtyeen laulaja Artturi Taira kertoi, miten hänen uusi materiaalinsa ei kuulostanut Rubikilta, joten oli aika ottaa seuraava askel.

Tavallaan tämä pitää paikkansa, tavallaan ei. Kaikilla säveltäjillä on oma tunnusomainen tyylinsä. Harva osaa kameleonttimaisesti risteillä tyylilajista toiseen niin, ettei sävellyksiä tunnista tietyn henkilön tekemäksi.

Artturi Tairan ääni on niin tunnistettava ja omalaatuinen, että heti hänen avatessaan suunsa tietää, kenen musiikista on kyse. Shivan Dragnin melodiakuluissa on myös Rubikilta tuttua lennokkuutta.

Ja silti kaikki on erilaista kuin ennen.

Shivan Dragnin musiikkia ei netistä kuule muutamia keikkakävijöiden kuvaamia livepätkiä lukuun ottamatta. Tämä on nerokas veto nykyaikakaudella, kun kaikki maapallon musiikki on kuunneltavissa koko ajan kaikkialla.

Musiikki on nuotteja, mutta musiikki on myös tunnetiloja. Rubikin (etäisesti, mutta silti) indiekitararockiin nojautuneet kappaleet ovat Shivan Dragnissa historiaa. Tairan uusi trio-muotoinen yhtye vie musikissaan sfääreihin.

Vertauskuvia tai tyylilajikumppaneita on mahdoton löytää. ”Kokeellisempi MGMT”, tokaisi haltioitunut ystäväni vieressäni Korjaamon-keikkaa ihastellessaan. ”Tätä pitäisi kuunnella pilvessä.”

Rumban haastattelussa Taira kertoi, miten hänellä on tarkka visio siitä, miltä valmiin sävellyksen pitää kuulostaa. Elävänä Shivan Dragn on kuitenkin orgaaninen. Huumevertauskuvien käyttäminen on kliseistä, mutta kun taustakankaalle projisoidaan psykedeelisiä värejä ja kuvia ja Taira kohortteineen toistaa samaa tanssibiittiä kolmatta minuttia putkeen, ei olla kaukana konemusiikillisista jameista, missä musiikki on pulssi ja pulssi on musiikki ja kaikki ovat yhtä.

Katsomme esitystä takarivissä. Jossain vaiheessa seuraamme liittyneet naiset repivät ystäväni eturiviin tanssimaan.

”Ei tätä voi kuunnella liikkumatta. Tämä menee reisiin tämä musiikki. Tulee levoton olo. Pakko liikkua”, toinen heistä sanoo ja rientää eturiviin.

He palaavat takaisin parin kappaleen jälkeen.

”Mikä helvetti ihmisiä täällä vaivaa? Mihin on kadonnut heittäytyminen? Lepakossa 1990-luvun reiveissä kaikki olisivat olleet transsissa tämän musiikin tahdissa. Nyt kaikki vain seisovat ja poseeraavat.”

Siinä onkin Korjaamon ikuinen ongelma. Vaikka on lauantai ja nousuhumalan aika, harva intoutuu repimään itseään varautuneisuuden suosta.

Kun ekstaattinen keikka loppuu, yleisö poistuu paikalta. Kaikki hymyilevät kuin…

Niin, jätetään ne huumeviittaukset vähemmälle, sillä niillä ei itse musiikintekijöihin ole mitään yhteyttä. Mutta kyllä te tiedätte, kun naurattaa ja tuntuu pehmeältä ja musiikki vie uusiin maailmoihin.