Sideways tarjosi kaikille kaikkea – eräällä keikalla ”tunnelma oli kuin oopiumiluolassa”

Sideways
8.-10.6.2023
Helsinki, Nordis
Kuvat: Sideways

Sideways keräsi Nordikselle 25 000 vierasta. Kolmesta päivästä selkeästi suosituin oli lauantai 9500 kävijällään. Kelit olivat torstain sadekuuroa lukuun ottamatta optimaaliset: tarkeni Dallas-kainaloilta välttyen. Arcade-peleistä kotibilesimulaattoriin ja karaokeihin oheisohjelma oli jiirissä. Ruokaa ja juomaa ei vieläkään tarvinnut jonotella, mutta etenkin ruokapuolen hinnoittelu tuntui tällä kertaa hieman turskilta monessa pisteessä tuotteeseen nähden. Musiikkia nähtiin ja koettiin paljon, ohessa Tuomas Aflecht (TA) ja Jukka Hätinen (JH) käyvät läpi valikoituja poimintoja festarikokemuksestaan.

Sidewaysia on hehkutettu vuosien varrella niin paljon, että haukutaanpa välillä. Ainakin pääesiintyjiä! Useimmiten ne Sidewaysin kiinnostavimmat keikat ovat löytyneet pienemmiltä lavoilta, mutta kertaakaan pääesiintyjäosasto ei ole ollut näin jäinen. Ensimmäisenä festaripäivänä Phoenix soitteli settinsä läpi sellaisella vaivattomalla otteella, että biisit soljuivat sormien väleistä niin, ettei käteen jäänyt mitään. En tiedä, onko Interpolin perjantaisesta keikasta järkevää kirjoittaa mitään, vai olisiko se syytä vaieta kuoliaaksi. Muistelisin, että Ruisrockin männävuosien keikalla bändi oli paikalla, mutta Sidewaysin lavalla newyorkilaisista nähtiin vain varjo. M83 oli lauantai-illassa kuin Disney-elokuva. Mutta oli siellä päälavalla jotain hyvääkin, kai? (JH)

Torstain mielenkiintoisimmista päälavan keikasta vastasi Paperi T, joka esiintyi ensi kertaa Joka päivä jotain katoaa -albuminsa julkaisun jälkeen. Kyseessä oli artistin ensimmäinen sooloalbumi viiteen vuoteen. Edellisen levyn jälkeen Paperi T on julkaissut yhteislevyn Khidin kanssa (HBD RIP) ja artistia on kuultu myös muun muassa Ruusut-yhtyeen kappaleilla, joten totaalisesta hiljaiselosta ei voi puhua. Sidewaysissa hymyilevä ja rento Paperi T tarjoili ensimmäisiä live-esityksiä uusista kappaleistaan ja tietysti tärkeimmät hittinsä, muttei juurikaan musiikillisia yllätyksiä. Taustayhtye soitti lähestulkoon identtiset biitit, mitä levyversioilla kuullaan, niin uudesta kuin vanhasta tuotannosta. Paperi T on loistava liveräppäri jo pelkästään selkeästi artikuloivan flow’nsa ansiosta, mutta kaipaisi enemmän variaatiota muuten hyvin toimivaan livekokonaisuuteen, jossa ei turhia spiikkailtu vaan annettiin musiikin vyöryä. (TA)

Itselleni mieleenpainuvin konsertti koko viikonlopun osalta oli Samuli Putron festarikesän startannut perjantain päälavaslotti. Syntikkapopilla runsaasti maustettu Ikävä mummoa -albumi kuuluu vuoden parhaimpiin kotimaisiin julkaisuihin. Festarisetissä kuultiin tietysti otteita levyltä, mutta myös vanhoja biisejä muokattuna tuoreen levyn musiikkimaisemaan soveltuvaksi. Putro on karismaattinen live-esiintyjä, joka pitää yleisön mestarillisesti otteissaan. Tukenaan laulajalla oli uusi taustayhtye, jonka muodostivat Death Hawks -yhtyeestä tutut kosketinsoittaja Tenho Mattila ja rumpali Miikka Heikkinen. Vanhojen hittien uudet sovitukset olivat keikan mielenkiintoisinta antia. Esimerkiksi suomirock-biisi Milloin jätkät tulee oli riisuttu kevyestä kaahauksestaan paljon haikeamman kuuloiseksi, toki pientä vauhdin hurmaa unohtamatta. Elämä on juhla taas hiljensi positiivisella tavalla koko yleisön, saaden edeltäjäänsä enemmän sähköä, mutta ollen silti raukea oma itsensä. Saa nähdä kuinka kauan Putro jatkaa vastaavissa sähköisissä tunnelmissa, jossa huipputaitavat soittajat panevat parastaan ja herkuttelevat yksityiskohdilla. Toivottavasti kauan, sillä vastaavaa hyvän olon tunnetta en ole keikalla kokenut pitkään aikaan. (TA)

Viimeiseen päivään herätteli Ursus Factory, joka aloitti keikkansa jo klo 14. Yhtyeen kunniaksi onkin sanottava, että bändi keräsi valtavan yleisön näinkin aikaisin aamusta. Aiemmin yhtye on soittanut Sidewaysissa Sahara-lavalla, jota he itse kutsuivat ”röökikoppilavaksi”. Kuulijoita on siis tullut jonkin verran vuosien varrella lisää. Keikka oli tuttua paahtoa. Empiirisen tutkimukseni mukaan yhtyeellä ei juurikaan ole välimallin ystäviä, eli joko bändiä vihaa tai rakastaa. Rakastuneille kaksikko tarjoili jälleen kerran oikein mainion keikan. Laulaja-kitaristi Jussi Pelkosen omaperäiset lavaspiikit ja duonvälinen huolettomuus eivät ole poistunut minnekään. Settilistassa oli vakiokalustoa, uutta materiaalia I-ep:ltä kuin festariviikonloppuna julkaistu Luo/vuta, jolla vierailee Asa ja Jere Valkonen. Moniosainen biisi kasvoi livemuodossa suureksi ja etenkin Asa oli esiintymisestä niin innokkaan oloinen, että hetkeksi juolahti ajatus mieleen, että voisiko tällaisesta kokoonpanosta olla aineksia sivuprojektiksi. (TA)

”Röökikoppilava” ajoi tehtävänsä jo siksi, että Interpolin aikaan siellä soitti Radiopuhelimet. Kiitos, että loppukeikan ajaksi löytyi järkevääkin tekemistä. Puhelimet oli iskussa, mitäpä siihen lisäämään, kyllä te tiedätte. (JH)

Black Box eli jäähallin permanto toimi vaikuttavien keikkojen näyttämönä. Knife Girlistä on kuoriutumassa vaihtoehtoisen popin diiva, lavapresenssiin on tullut itsevarmuutta ja varmuutta muutenkin. Kameleontti hän onkin jo, ei nimittäin tule mieleen yhtäkään toista – etenkään näin nuorta – artistia, joka hallitsee kokoonpanot soolosta septettiin ja musatyylit hyperpopista aor:ään. Sidewaysissa Knife Girl esiintyi triona ja esitti useamman kappaleen julkaisematonta materiaalia tulevalta, ilmeisesti Cum-nimiseltä julkaisulta. Keikka oli elektronisen popmusiikin euforiaa aina Oona-ep:n Charli XCX:ltä kuulostavasta 7up-bängeristä vielä julkaisemattoman Estrogen-kappaleen jyrkkään teknopaalutukseen. Skaala oli PC Musicista psykedeeliseen diskoon. (JH)

Fever Ray saapui Sidewaysiin uransa paras albumi, Radical Romantics, vyönsä alla, mutta esitti yhtä monta kappaletta vuoden 2009 debyyttialbumiltaan ja pari Plungelta (2017). Itse keikkahan oli vaihtoehtoisen elektropopin ylevää juhlaa, josta vastasi upeasti laulanut, soittanut ja tanssinut bändi ja davidbowiemaisena keikarina esiintynyt Karin Dreijer. Fever Rayn elektropop ei ole yksiulotteista käyttötavaraa, vaan nyanssirikkaudellaan ja mystisyydellään koukuttavaa. Hyvänä esimerkkinä Radical Romanticsin singlekappale Kandy, joka voisi olla vuoden suurin hitti, jos ihmiset jaksaisivat keskittyä musiikkiin. (JH)

Ruusujen Melankolia Live -nimellä kulkenut esiintyminen pelotti hieman etukäteen, sillä tuoreet Melankolia 1- ja Melankolia 2-kokonaisuudet eivät ole aivan helpoimmasta päästä. Lopulta keikka paljastui tarkkaan hiotuksi kokonaisuudeksi, jota täydensi jousikvartetti ja pianisti. Tunnelma oli jopa paikoin elokuvamainen, kun harmonia ei rikkoutunut kertaakaan matalabassoisen musiikin ja hillityn lavarakennelman yhteistyönä. Samalla levyt tuntuivat avautuvan nyt täysin uudella tavalla. Sanottava on myös, että Ringa Manner on kasvanut vuosi vuodelta aina vaan vakuuttavammaksi laulajaksi ja sai nytkin koko jäähallin pauloihinsa. Jotain mystiikkaa oli siinäkin mielessä ilmassa, että ensimmäistä kertaa Helsingin jäähallissa koskettimet eivät tuntuneet särisevän ja puuroutuvan, vaan Ruusut olivat oikeuksissaan. (TA)

Basement eli HIFK:n treenihalli varsinaisen hallin kellarissa on yksi absurdeimmista venueista yhä. Se on palvellut lujaa tuuttaavien kokeellisten artistien kotina jokaisessa Nordiksen Sidewaysissa eikä tämänkertainenkaan ollut poikkeus. Dronen rocktähdeksi noussut Kali Malone soitti luolassa huumaavaan konsertin. Malone esitti vartin mittaisissa teemoissa jousien hyörintää, symbaalihuminaa ja kaikkea muuta ihanaa ja fyysistä värähtelyä sellaisella äänenpaineella, että sitä tunsi vajoavansa hypnoosiin. Tunnelma oli kuin oopiumiluolassa: hidas äänimassa leijailee savukoneen puhaltaman usvan tanssiessa ja lattialla pitkin poikin makaa konsertista nautiskelijoita. Tämän virkistävän ja vaikuttavan äänikylvyn jälkeen oli vaikea orientoitua festivaalitunnelmaan. (JH)