Sidewaysin parhaat keikat, yllätykset ja pettymykset

Jukka Hätinen ja Mikael Mattila purkavat tuntonsa viidettä kertaa järjestetystä helsinkiläisfestivaalista.

12.06.2019

Sideways
6.–8.6.2019
Nordis, Helsinki

Sideways-festivaali juhlittiin menneenä viikonloppuna helteisissä tunnelmissa. Viidettä kertaa järjestetty helsinkiläistapahtuma oli nyt toista kertaa Nordiksella eli Helsingin jäähallilla ja sen ympäristössä. Rumbasta paikalla olivat Jukka Hätinen (JH) ja Mikael Mattila (MM), jotka tutkiskelivat kokemaansa ja näkemäänsä väliotsikoiden avulla.

Paras keikka

Sueden esiintyminen herätti kysymyksiä, kuten: millaisena bändi kokee positionsa yrittäessään elää 1990-lukua uudelleen, niin nostalgisen hittikimaran kuin vimmaisen lavapresenssin puolesta. Sueden kaikki kolme 2010-luvulla julkaistua paluulevyä ovat saaneet ylistävän vastaanoton. Voisi olettaa, että etenkin syksyllä julkaistulta The Blood Hour -albumilta (2018) olisi kuultu useampia kappaleita, mutta yhtye kuittasi edellä mainitut albumit biisillä per levy. Settilista oli mallia greatest hits: debyyttialbumi Suede (1993) soi puoliksi, Dog Man Starilta (1994) neljä biisiä ja albumeilta Coming Up (1996) ja Head Music (1999) poimittiin kolme biisiä kummaltakin. Brett Anderson oli ilmestys ajalta, jolloin rocktähdet olivat rocktähtiä. En tarkoita mitään palvottuja puolijumalia, vaan ennemminkin hedonistisia ihmissikoja, joita äitinsäkään eivät enää pidä herttaisina. Huumeita, seksiä, sekoilua! Silti pakka pysyi tanakan keskitempokompin alla kasassa ja bändi toimitti sopivasti hämärtyneessä kesäillassa festivaalin parhaan keikan myös soundien puolesta. (JH)

Jos Sueden tarkoitus oli representoida vanhan ajan nihilististä kusipäärokkaria, niin pari sukupolvea nuorempi Idles keskittyi tämän rokkistaramyytin purkamiseen. Musiikkityyli oli tosin piirun verran lihaksikkaampaa post-hardcorea, mutta sen viesti täysin muuta. Toki siinä, että pienpanimoyrittäjien näköiset kolmekymppiset viiksimiehet laulavat vihreiden puolueohjelmalta kuulostavia tekstejä, voisi olla paljonkin ironisoitavaa. Juuri tällaista musiikkia kannattaa parrastaan ja kahvinsa lämpötilasta huolen pitävän nuoren aikuisen kuunnella, kun Big Black alkaa tuntua liian äijäilyltä. Silti Idlesin kirkasotsainen linja tuntuu vain raikkaalta ja virkistävältä: itsetuhon ja ”kaikki paskaksi” -asenteen glorifioinnin sijaan bändistä huokuu eräänlainen optimismi ja halu ratkaisuihin – mikä toki itsessään on jo Brexitin runtelemassa maassa taiteilijalta melkoinen saavutus. Mitäpä muutakaan hyvään punk-keikkaan tarvittaisiin kuin karismaattisen keulakuvan kevyttä julistamista, kalsarisillaan yleisön päällä surffaava kitaristi, hyväntuulinen pitti ja loppukeikasta kitaristeiksi lavalle houkutellut yleisön edustajat. (MM)

Suurin yllättäjä

Nas istuu tuhdin hittikasan päällä sellaisella lavakarismalla varustettuna, että verkkareissa heitetty rutiinikeikka – jollaisia häneltä on Suomessakin nähty – pesee valtaosan muista maailmanluokan räppäreistä. Miksi antaa joka ilta kaikkensa, jos puolet antamallakin pärjää, kuten Kari Peitsamo jossain totesi. Tällä kertaa Nas saapui Suomeen hyvissä ajoin, kävi katsomassa valokuvia itsestään, ja oli noussut keikka-aamuna sängystä selvästi oikealla jalalla. Illmatic oli vahvasti edustettuna, räppäys kulki kuin vain Nasilta voi odottaa, juttua riitti ja keikalla koettiin miltei spontaaneilta vaikuttaneita hetkiä. Kenties kameroineen paikalla ollut Chi Modu sai newyorkilaiskonkarille lisäkierroksia koneeseen? Huvittavin yksittäinen hetki oli Nasin kasettifiilistely ja kysymys, että kuka yleisöstä on omistanut kasetteja. Kyllä, Nas, olit ikäistesi seurassa. (JH)

Omakin yllätykseni menee veteraaniosastolle. Suede-suhteeni on ollut aina hieman välinpitämätön, mutta aina kun olen bändiä jossain kuullut, olen pitänyt kuulemastani. En silti häpeä myöntää, että osaan bändiltä suunnilleen Animal Nitraten ja Beautiful Onesin, eli olen juuri se idiootti, joka herää vasta kun bändi veivaa itsestäänselvyytensä. Nuo tutut merkit olivat tällä kertaa kuitenkin vain huipennuksia, sillä seurasin keikkaa lähinnä hämmästyksen vallassa: miten tuo bändi jaksaakaan olla noin energinen, ja esittää jopa kulahtaneimmat hittinsä suoranaisella nuoruuden innolla? Mitkään Sueden keikkakuntoa koskeneet ylisanat eivät tuntuneet kohtuuttomuuksilta, vaan tässä todistettiin väkevällä ammattitaidolla vedettyä ”suuren maailman” rock-show’ta. (MM)

Sideways-hetki

Black Midi keräsi useimmiten väljältä ja kolkolta vaikuttaneen Basement-lavan suurimman yleisön. Brittilehdistön luoman hypen aallot olivat iskeneet myös Helsinkiin ja lontoolaiskvartetti lunasti puheet. Pulssilla oleva buukkaus, joka olisi jossain muussa kesätapahtumassa saattanut jäädä kourallisen kokoisen yleisön kuriositeetiksi. Cardiacs, Nomeansno, At the Drive-In ja niin edespäin – keikan jälkeen keskustellessa seurueen koosta riippumatta jokaiselle tuli mieleen eri bändi. Post-hardcore, post-punk, post- pitkän matematiikan ylioppilaskirjoitukset. Intensiivistä ja energistä. (JH)

Kuten tiedämme, ovat musiikkifestivaalit muuttumassa yhä enemmän markkinamaisiksi elämystapahtumiksi, joissa kaljanjuonnin ja artesaaniburgereiden oheistoiminnaksi kelpaa muukin kuin livemusiikki. Puheohjelmat ja elokuvanäytökset ovat jo festareiden peruskauraa, mutta Sidewaysin rohkein avaus tänä vuonna oli FCF Wrestlingin ratkiriemukkaan painisirkuksen sisällyttäminen sekä perjantain että lauantain ohjelmaan. Perjantain show’n missasin, mutta ainakin lauantaina kaikki toimi: hilpeällä tuulella ollut yleisö tajusi nopeasti jutun juonen ja älysi buuata, hurrata tai kailottaa ”ai saatana” -tyylisiä huutoja juuri oikeilla hetkillä – kuten oikeaoppiseen showpainietikettiin kuuluukin. Tämä on se yleisö, jota FCF:n kannattaakin tavoitella, koska nykypäivän showpaini ei missään nimessä ole junttia äijäkompurointia. Enemmän se on burleskiin vertautuvaa flambojanttia ruumiinkulttuuria, jossa tärkeintä ovat näyttävä show, suuret tunteet ja käsinkosketeltava draama. (MM)

Karvain pettymys

Black Box on iso. Oikeastaan se on todella iso. 3000 ihmistä vetävä tupa oli ilmeisesti turvoksissa vasta iltamyöhällä esiintyneiden Ruusujen ja Vestan aikaan, jolloin muita keikkoja ei enää ollut käynnissä. Iso tila vaatii siis myös ison esiintyjän. Tällä kertaa edellä mainittujen itsestäänselvyyksien lisäksi ehkä vain Waste of Space Orchestra tuntui isolta, ja sekin paljolti tolkuttoman äänenpaineensa ansiosta. Circlenkin neljän kitaran tykittely kuulosti tilassa aivan mainiolta. Sen sijaan esimerkiksi Magma hukkui mustaan halliin totaalisesti; maanisesta moniäänilaulustaan tunnettu avaruusjatsiyhtye ei oikeastaan loistanut laulullaan lainkaan, vaan bändi kärsi mitä suurimmissa määrin perinteisestä ”festarimiksauksesta”, jossa rummut ja basso jyräävät kaiken. (MM)

Chisun Momentum-materiaali on ainakin striimaussuosion (eli sen puutteen) mukaan liian vaikeaa hittejä vuosikaudet tehtailleen artistin faneille. Lisäksi hän tuntuu ottavan etäisyyttä saavutettuun kuuntelijakuntaansa niiden vanhojen hittien uusilla sovituksilla. Chisun ja uuden taustabändinsä (Jori Sjöroos ja Alpo Nummelin) käsittelyssä ne tuntuivat olevan kuin klubimuottiin väkisin tungettuja. Sen sijaan Momentum-ep-trilogian kappaleet kuulostivat fantastisilta. (JH)

Väärässä osoitteessa

En tiedä missä ja milloin Low’n pitäisi soittaa, mutta ei ainakaan festareilla illan viimeisenä. Noin muuten tuppisuinen kansa oli ehtinyt nautiskella kesäpäivän virvokkeilla itsensä varsin puheliaaksi. Double Negativen (2018) hälyääninen ja rosoinen soundimaailma antoi odottaa, että Sidewaysissa nähtäisiin ”erilainen” Low, mutta niin vain slowcore-hissutteluksi taipuivat nekin kappaleet. Ihanaa musiikkia, josta nauttiminen oli tällä kertaa työn takana. (JH)

Samaa mieltä! Low ei välttämättä soundillisesti kärsinyt Black Boxista niin pahasti kuin monet muut yhtyeet, koska pörinä oli selvästikin saliin sopivaa ääntä. Silti kuulin parinkin kaverini skippaavan keikan, koska myöhäinen arki-ilta yhdistettynä bändin introvertteihin tuutulauluihin tuntui liian pahalta rastilta. Ennen kaikkea Low tuntui konserttisalimusiikilta, jota pitäisi kuunnella samettisten penkkirivien uumenista. En silti kiellä pakahtuneeni, kun Lazy ja Do You Know How to Waltz? lähtivät soimaan. (MM)

Monikansallinen yhteistyö

Oli kerrassaan upeaa huomata, että Walter Hoeijmakers, maineikkaan underground-metallifestivaali Roadburnin pomo oli paikalla. Hän oli saapunut Sidewaysiin todistamaan hänen itsensä tilaaman tilaustaideteoksen toisintoa, mutta nautti festivaalista koko viikonlopun. Oranssin Pazuzun ja Dark Buddha Risingin synteesi Waste of Space Orchestra sai alkunsa hänen puhelinsoitosta. Kymmenpäinen hirviö esiintyi Roadburnissa keväällä 2018, levytti teoksensa sitä seuranneena kesänä, ja nousi toista kertaa lavalle Sidewaysissa. Avaruusmetalliooppera vyörytettiin festivaalin varmasti suurimmalla äänenpaineella ja kohtalaisen vakuuttavaa oli psykedeelisiin visuaaleihin yhdistetty ajo. Ihaninta oli kuitenkin keikkaa edeltänyt ja seurannut Hoeijmakersin hyväntuulinen some-tykittely! Kenties hollantilaisfestivaalilla nähdään flipperihalli ensi keväänä? (JH)

Erikoisin ilmestys

Alueohjelma jää useimmiten festivaaleilla itselleni vain etukäteen paperilta hauskaksi ideaksi todetuksi. Drinkkijoogat jäivät joogaamatta, alastonmallit piirtämättä ja eläinkaraoket ”laulamatta”, mutta tällä kertaa aikataulu antoi myöden eksyä puolivahingossa Basement-lavalle vilvoittelemaan ja seuraamaan suomalaista showpainia. FCF Wrestling tarjosi camp-viihdettä painijakarpaasin kokoisella c-kirjaimella. Pääottelussa oli suuren viihdeurheilujuhlan tuntua, yleisö mylvi ja painikehä tömisi. Tästä sai energiaa loppuillan koitoksiin (joissa oli kyse onneksi musiikista eikä painista)! (JH)

Paras kellarisoundi

Kuten viime vuonnakin, viihdyin Sidewaysissa paljolti Basement-lavan läheisyydessä. Tämänkin vuoden tarjonnassa oli paljon ilonaihetta: löytyi kaikenlaista touhua Huun-Huur-Tun kurkkulaulutykittelystä Gazelle Twinin avantgardeen ja Roger Enon pappapianismiin. Siinä missä etukäteen kovasti odottamani Forest Swords (josta osa jäi toki ylivertaisen Idlesin takia välistä) oli vähän turhan perusvarmaa brittiteknoa melko turhine fonisteineen, huomasin pitäväni Puce Maryn ääniruntelusta erittäin paljon. Frederikke Hoffmeierin kirskunta on toki taattua Pan-levy-yhtiön katalogia ja istuu kaikkien Wire-lehtensä lukeneiden povitaskuun, mutta kööpenhaminalainen onnistuu edustamaan ”uuden noisen” aaltoa tasapainoilemalla onnistuneesti silkan murhamölyn ja lyyrisemmän melodiikan välillä. Musiikissa on intensiteetin lisäksi valtavasti dynamiikkaa, mikä ilahduttaa aina. (MM)

Vuoden kotimainen

Yeboyah ja Elovena-biisinsä. Kun suvereeni karisma ja vuosi 2019 kättelevät. (JH)

Olen niin paha idioottihuumorin ystävä, etten voinut olla riemastumatta Henrikin transgressiivisesta nakuilusta ja paikkojen hajottamisesta. Eipä moinen sekoilu ole missään nimessä uraauurtavaa, ja ihan äskettäinhän Jukka Nousiainekin soitteli Räjäyttäjissä munasillaan, mutta kai tämä tällainen pöljä sekoilu jaksaa viihdyttää yhä uudestaan. Ehkä Henrikissä on parasta se, että hänessä yhdistyvät pikkuvanha viisastelu sekä groteski hämminki. Hyvä niin! (MM)

Ensi vuonna uudestaan?

Sideways on viidessä vuodessa vakiinnuttanut paikkansa alkukesän varteenotettavimpana tapahtumana. ”Pienois-Primavera” oli ilmaus, jota kuuli useammastakin suusta ja se on ihan käypä kuvaamaan Sidewaysia nykyisessä Nordiksen sijainnissaan. Sideways on laadukkaalla ja monipuolisella ohjelmalla varustettu festivaali, joka on intiimi ja inhimillinen. Yleisömäärän ja palveluiden (ruoka, juoma, wc:t) suhde on toteutettu hyvin epäsuomalaisittain: missään ei näy jonoja. Muidenkin tapahtumien kannattaisi ottaa mallia, väitän nimittäin, että keskivertofestivaalivieras syö, juo ja viihtyy paremmin, kun ei joudu miettimään, että missä välissä ehtisi jonottaa vartin verran olutta. Myös Sidewaysin kesto torstaista lauantaihin osoittautui toimivaksi: festarisunnuntain haikea ja varautunut yleistunnelma loisti poissaolollaan, ja ainakin itse nautin lepopäivästä ennen arjen iskeytymistä kasvoille. (JH)

Festarin ulottaminen torstaille oli tosiaankin mainio ratkaisu. Lauantaina tahkoaminen alkoi väistämättä tuntua ja turnausväsymys painaa, mutta tunnelmaa onneksi nosti tieto huomisesta vapaapäivästä. En varsinaisesti tullut aktiivisesti ajatelleeksi, että ”tämä on nyt viimeinen festaripäivä”. Olen niin ikään yksinomaan hämmästynyt festivaali-infran toimivuudesta; jonoja ei tosiaankaan ollut missään, ja yhdelläkään keikalla ei tullut ahtaan paikan kammoa. Toisin on usein ollut esimerkiksi Flow’ssa. On aina ilo käydä ihmisystävällisellä kesäfestarilla! (MM)

Lisää luettavaa