Slipknot osoitti, että naamareihin pukeutuva metallibändikin voi ikääntyä arvokkaasti

Epäonnekas sattumus korosti yhtyeen ja faniyhteisönsä yhteenkuuluvuutta, kirjoittaa Jukka Hätinen.

Sami Turunen

Slipknot
24.2.2020
Hartwall-areena, Helsinki

Vuosi 2019 oli Slipknotin. Viiden vuoden julkaisutauko katkaistiin We Are Not Your Kind -albumilla. Levy nousi Yhdysvaltain albumilistan kärkeen; temppu, joka onnistui metallibändeistä koko vuonna Slipknotin lisäksi ainoastaan Toolilta. Se sai musiikkilehdistössä neljää ja viittä tähteä, jopa Pitchfork julkaisi ensimmäisen Slipknot-levyarvionsa. Tortilla Maniksi nimetyn uuden jäsenen tuoma positiivinen pöhinä jätti varjoonsa musiikkilehdistön lööpeissä puidun rojaltitaistelun ex-jäsen Chris Fehnin kanssa.

Musiikki-ilmasto oli muutenkin suotuisa Slipknotille. Vuosituhannen taitteen trendit kaikuivat kaikkialla. Soundcloud-räppärit olivat tuoneet säröiset sähkökitarat ja angstisen kipuilun takaisin nuorisomusiikkiin, Post Malone suodatti siitä esikaupunkialueilla resonoivan version. Kornin ja Limp Bizkitin logoja painettiin festivaalijulisteisiin isolla.

Slipknot niputettiin millenniumin molempia puolia piinanneeseen nu-metal-liikehdintään, mutta hieman puutteellisin perustein. Iowalaisyhtyeen musiikilliset juuret olivat ennen kaikkea floridalaisessa death metalissa ja muussa underground-metallissa. Esimerkiksi yllä mainittuihin nu-metal-pioneereihin verrattuna Slipknotin musiikki oli brutaalia, synkkää ja misantrooppista. Äärimetalliyhtyeistä Slipknot erosi melodiantajullaan ja puhtaasti lauletuilla suurilla kertosäkeillä, jotka toimivat sukupolvelliselle teini-ikäisiä porttina rankempaan musiikkiin.

Suomessakin listaykköseksi mennyt We Are Not Your Kind tehnee saman seuraavalle sukupolvelle. Helsingin-keikan aloittanut Unsainted ja pian sen jälkeen kuultu Nero Forte ovat sävelletty niistä samoista elementeistä kuin konsertin loppupuolelle säästetty Slipknot-tavaramerkkikappale Wait and Bleed.

Keikalla Slipknot tuntuu karsineen mukanansa kulkevaa sirkusta. Bändin runko on keskiössä, ylimääräiset perkussiot sun muut krumeluurit vain kuriositeettina ja ulkomusiikillinen sekoilukin minimissä. Lavarakennelma visuaaleineen huokui ennemminkin minimalismia ja arvokkuutta kuin kaoottisuutta.

Tuntuu hassulta kutsua naamareihin ja haalareihin pukeutuvaa bändiä arvokkaasti vanhenneeksi, mutta moniin nu-metal-verrokkeihinsa nähden näin vain on; ajattele viisikymppistä Fred Durstia vonkaamassa vaginaa tai paiskomassa tavaroita.

”I’m all fucked up and I make it look good”, karjuva Corey Taylor summaa Birth of the Cruel -kappaleessa jalka monitorin päällä. Depressiossa ja ulkopuolisuuden tunteessa rypemisestä on kasvettu asian hyväksymiseen ja vertaistuen tarjoamiseen.

Epäonnekas sattumus korosti yhtyeen ja faniyhteisönsä yhteenkuuluvuutta. Taylor kertoi loukanneensa jalkansa ennen keikkaa ja solistin näyttävä nilkutus viesti Hartwall-areenan täyttäneille maggoteille, että Slipknot tekee kaikkensa heidän eteen vaikka pää kainalossa. Sen vuoksi Slipknot myy areenat täyteen myös tulevaisuudessa.