”Soittaisivatpa ihmiset enemmän kitaraa kieli keskellä suuta!” – Deafheaven Tavastialla

Etäinen lainausmerkkimetalli osoittautui sympaattiseksi.

Mikael Mattila

Deafheaven kuulostaa musiikilta, jota tekevät tyypit, jotka kuuntelevat paljon musiikkia. Tai ainakaan bändi ei ole turhia kursaillut lähdeviittauksissaan: viime vuonna ilmestyneen New Bermuda -kolmoslevyn yhteydessä kitaristi Kerry McCoy osoitti Wilcon tuolta, Slayerin täältä ja Oasiksen vähän kauempaa. Kätevä ratkaisu. Eipähän kriitikoiden sitten tarvitse.

Tässä suhteessa se on kuin mikä tahansa indierockbändi, joka tarkastelee eri tyylilajeja vain muotokielinä – tapoina tehdä asioita.

dfhvn1

Lähestymistapa on tuikitavallinen, mutta siinä on tietynlainen demystifioinnin riski: kun jokin kulttuuri-ilmiö typistetään (tai jalostetaan, ihan miten vain) postmoderniksi merkiksi, katoaako siitä jotakin?

Viime aikoina julkisuudessa on puhuttu paljon ”kulttuuriappropriaatiosta”, eli niin sanotun ”valtakulttuurin” edustajan taipumuksesta poimia marginaalisemmista kulttuureista muutamia pinnallisia piirteitä, ja laimentaa ne alkuperäisistä merkityksistään irrallisiksi, oman kulttuurin somisteiksi.

dfhvn2

Tietenkin termiä sovelletaan eritoten etnisten enemmistöjen ja vähemmistöjen väliseen dialogiin, mutta leikitään, että sitä voi käyttää muillakin tavoin. Olivatko esimerkiksi norjalaiset, kallioiden ja havupuiden takaa maskeissaan kurkistelevat nuorukaiset niin sanotun black metalin ”alkuperäiskansaa”, joilla on periaatteellinen oikeus tyylilajinsa ominaispiirteisiin, kuten tremolokitaroihin, loputtomana blast beatina soitettuihin rumpuihin ja äänijänteet vammauttavaan rääkymiseen? Ovatko neuletakkeihin ja kauluspaitoihin pukeutuneet, aurinkoisesta Kaliforniasta tulevat nörtit vain etuoikeutettuja shoppailijoita maaperällä, joka ei ole heidän?

Eivät toki. Koko kysymys on oikeastaan vain variaatio samasta keskustelusta, joka alkoi jo, öh, 1950-luvulla, kun valkoiset varastivat bluesin mustilta. Aiheen ikiaikaisuudesta voi vain päätellä, että ihmiset ilmeisesti närkästyvät, kun joku ”ulkopuolinen” tulee ja vie jonkin heille kuuluvan omiin tarkoituksiinsa. Reaktio on aina sama, mutta konteksti tässä yhteydessä onneksi hieman kevyempi.

dfhvn3

Suunnilleen tästä syystä Deafheaven on ”jakanut mielipiteitä” koko olemassaolonsa ajan, vuoden 2011 Roads to Judah -debyytistään asti. Ja suunnilleen tämän verran minulla on viitseliäisyyttä puida sen tai sen aikalaisten, kuten Liturgyn, Bosse-de-Nagen ja Ash Borerin ”uskottavuutta” edustaa mitään muuta kuin itseään. Jos korkealentoista akateemista jauhantaa black metalin dekonstruktiosta haluaa lisää, suosittelen kääntymään mainitun Liturgyn höpöukon Hunter Hunt-Hendrixin puoleen. Omalta osaltani asia on loppuunkäsitelty.

Inhimillistä venkoilua

Deafheaven tuli Helsinkiin nyt toista kertaa. Viimeksi se pistäytyi vuonna 2012 lämppäämässä itseään huomattavasti anonyymimpää instrumentaalimetallia mäiskivää Russian Circlesia. Äkkiä tämän jälkeen kerääntynyt, kakkosalbumi Sunbatherin ansiota oleva Pitchfork-suosio oli kylliksi vetämään Tavastiankin suunnilleen yhtä hikiseen tungokseen kuin edellisviikonlopun Flow’n sisälavakeikat.

dfhvn4

Ennen keikkaa viime hetken soundcheckissä laulaja George Clarke näytti kaataneen pullollisen vettä päälleen jo ennen keikkaa: kuvissa kliinisen tarkka sivujakaus roikkui silmillä, saaden hänet näyttämään Trent Reznorin ja Kari Hietalahden veljeltä.

Se toi heti ripauksen inhimillisyyttä. Jos jokin Deafheavenin muuten kiinnostavassa musiikissa on häirinnyt, on se hetkellinen persoonattomuus ja etäisyys. Sen lainausmerkkimetalli on tuntunut käsitelleen teemojaan ja tunnelmiaan ikään kuin representaatioina: yritys olla paatoksellinen ja tunteellinen on toisinaan jäänyt samankaltaiseksi viittailuksi kuin musiikkikin. Clarken skarppi ja aavistuksen itseriittoinen olemus eivät myöskään ole olleet suoranaiseksi eduksi.

dfhvn5

Tämä häiritsi myös ainakin puolikasta itse keikastakin. George Clarke voimisteli, rääkyi, ripustautui mikkitelineeseen, hyppeli, osoitti sormella ja sihisi. Kun hän heilutti päätään, pölähti hänen hiuksistaan pisaroiden pilvi, tuoden mielen kosteutta turkistaan ravistavan koiran. Tämä kaikki tapahtui uudestaan ja uudestaan, kuin opitusti.

Muut neljä jäsentä seisoivat keskittyneinä omiin soittimiinsa. Eniten persoonaa oli Clarken aisaparilla Kerry McCoylla, ja varmastikin siksi, että hän näyttää sarjakuvanörtiltä. Ja vähän myös Philip Seymour Hoffmanilta. Hän voisi Metallica-paidassaan käydä vakiovieraana Wayne’s Worldissä. Soolojen aikana keskelle suuta ilmestynyt kieli oli tärkeä detalji.

Soittaisivatpa ihmiset enemmän kitaraa kieli keskellä suuta!

dfhvn6

Varsinainen setti sisäsi New Bermuda -uutukaisen kokonaisuudessaan. Se on metallisempi ja eloisampi, enemmän ”rock” kuin sisäänpäinkääntynyt Sunbather. Paradoksaalisesti bändi tuntui kuitenkin heräävän inhimillisyyteensä vasta encoreina kuultujen kakkoslevyn nimiraidan ja Dream Housen myötä. Odotetusti New Bermuda -setin kohokohdaksi nousi laajakangasindiellä ja reippaalla, melkein jopa ironisella wah-soololla höystetty Baby Blue.

Baby Blue oli myös keikan käännekohta: sen jälkeen alkoi tajuta, että ehkäpä Clarken aluksi huvittavalta tuntunut tohkeinen venkoilu olikin vilpitöntä elvistelyä. Hän alkoi vaikuttaa sympaattiselta, suorastaan karismaattiselta. Ehkä syynä oli myös keskiverroilta erikoismetallisteilta näyttäneen, sukupuolijakaumaltaan kiitettävän tasaisehkon yleisön yltynyt hurmos encoreissa.

dfhvn8

Nyrkit heiluivat ja pitti pyöri. George Clarke jatkoi vekoilua ja sormella osoittelua. Hän rääkyi koko sielunsa pohjista Sunbatherin fscottfitzgeraldmaista amerikkalaista unelmadraamaa. Kitaramelodiat nousivat korkeuksiin. Tunne välittyi.