Soundgardenin keikka tarjosi kaikkea hapuilevasta aikuisrockista riivatunmoiseen vimmaan

05.09.2013

Ilmari Kallio kävi kuuntelemassa, oliko Soundgardenin uusi tuleminen keikkaolosuhteissa turhaa lämmittelyä vai vahvaa osaamista.

Teksti: Ilmari Kallio, kuva: Anne Järvensivu

Soundgarden, Graveyard
Hartwall-areena, Helsinki
4.9.2013

Lämpimän syyspäivän hämärtyessä Hartwall-areena täyttyi puolilleen grunge-suuruuden ystävistä. Yleisö näytti koostuvan sopivasti uudesta ja vanhasta fanisukupolvesta. Ne, jotka odottivat aikamatkaa 1990-luvun Seattleen, kokivat lievän pettymyksen Soundgarden-kyborgin tervehtiessä heitä merchandise-tiskin t-paidoista. Vanhan liiton fanit odottivat malttamattomina, ja nuoremmat olivat uteliaita uuden tulemisen tehneen suuruuden suhteen.

Lämmittelijänä soitti ruotsalainen Graveyard, joka hoiti tonttinsa mallikkaasti. Paikallaolijat pääsivät yhtyeen kyydissä aikaan ennen flanellipaitoja ja reisitaskuhousuja. Syyskuinen keskiviikko vaihtui mustaksi sapatiksi, ja permannon peitti Zeppelinin varjo.

Graveyardin timmi ja rouhea soitanta sai jalan vipattamaan ja tukan heilumaan. Laulaja Joakim Nilssonin karhea laulanta hönki 1970-luvun heavyrockin henkeä, ja rytmiryhmä Rikard Edlund & Axel Sjöberg piti yllä kovaa intensiteettiä. Rumpali-Sjöberg hutki kapulat tulessa niin, ettei kasvoja juuri näkynyt parta- ja hiusmöykyn alta.

Bändi näytti yhtä 1970-lukulaiselta kuin kuulostikin, vain hallin miljöö rikkoi Woodstock-illuusion. Permannon alla sykki mutainen maa, ja Hartwallin siniset penkkirivistöt hohkasivat kaikkia sateenkaaren värejä – mutta vain Graveyardin soiton ajan. Kun rohisevat vahvistimet käännettiin standby-asentoon, myös yleisö havahtui nostalgiatripiltä.

Areenan ilmanala muuttui kosteaksi, ja harmaanmustat pilvet verhosivat lavanedustan. Tauon aikana yleisö siirtyi oluthanojen äärelle ja musiikillinen anti parikymmentä vuotta lähemmäs nykypäivää.

Seattlerockin legendaksi itsensä 1990-luvulla takonut Soundgarden uudistui ja kasvatti yleisöään levy levyltä. On hieman kapeakatseista kutsua bändin musiikkia grungeksi, ottihan se vaikutteita niin progesta kuin psykedeelisestä rockistakin. Bändin luomisvoimaista kaksikkoa Chris Cornellia ja Kim Thayilia tuki mekaanisen varma rytmipari Matt Cameron ja Ben Shepherd. Parhaimmillaan Soundgardenin levyillä on jokaisen jäsenen tekemiä biisejä, mikä monipuolistaa yhtyeen ilmaisua entisestään.

Viimeistään Superunknown-albumin (1994) jälkeen Cornell jätti muut Soundgardenin jäsenet varjoonsa. Cornellin lupaavasti alkanut sooloura jatkui kolmella Audioslave-albumilla ja epätasaisella soolomateriaalilla 2000-luvun puolella.

Cornellin juurilleen palaaminen on mietityttänyt vanhoja fanejakin, mutta epäilykset unohtuivat välittömästi bändin ilmestyessä lavalle. Yhtyeestä huokui hegemonia ja aito innostus yhdessä soittamiseen. Nelikko on hitsautunut jälleen hienosti yhteen, ja Cornell sai kukkoilla Areenalla ilman että olisi varastanut kaikkea huomiota. Noin kuukauden keikkatauko oli tehnyt hyvää raspitenorin äänelle, ja korkeimmatkin sävelet kajahtivat terävästi Hartwallin lehtereille.

Kitaristi Kim Thayil näytti pysyneen jokseenkin muuttumattomana sitten Soundgardenin huippuvuosien ja levitoi soitin sylissä omissa sfääreissään. Hänen olemuksensa huokui viileää letkeyttä, ja grungen zen-mestarin soitantaa oli ilo seurata. Harmaantuneen, Pearl Jamissakin kannuttavan Matt Cameronin pelkää nykyisellä keikkatahdilla ajautuvan ylikuntoon. Kova kiertäminen ei kuitenkaan näkynyt kokeneen miehen otteissa, vaan iskut tulivat totutun jämäkästi, ajoittain jopa brutaalilla päättäväisyydellä. Miksauspöydän läheisyydestä katsottuna basisti Shepherd näytti etäisesti brittikoomikko Ricky Gervaisilta. Bassottelua mies ei sentään lyönyt läskiksi.

Soundgarden aloitti keikan Searching With My Good Eye Closedilla ja villitsi saman tien läsnäolijat. Innostunut yleisö ei ollut täysin mukana My Waven aikana, ja yhtyeen itseluottamus tuntui hieman tippuvan. Spoonman soi hienosti mutta vähän rutiininomaisesti, mutta Jesus Christ Pose pärähti voimalla.

The Day I Tried To Liven aikana bändin soitto ja Cornellin laulu hieman hapuilivat. Uuden levyn ensimmäinen single Been Away for Too Long rullasi livenä paremmin kuin levyllä, ja viisikymppiset konkarit näyttivät taas nuorilta. Kaikesta päätellen biisi on yhtyeelle tärkeä, ehkä se on muisto heidän punkjuuristaan. Myös muut comeback-levy King Animalin biisit toimivat hyvin, pahimpia aikuisrock-hetkiä lukuun ottamatta. Cornellin Carry On -albumin materiaalia muistuttavat kappaleet latistivat hieman tunnelmaa, mutta toisaalta ne täydensivät raskasta settiä.

Biisilistan runko oli odotetusti Badmotorfingerin (1991), Superunknownin ja Down on the Upsiden (1996) biiseissä. Näitä täydensivät uudet kappaleet ja 1980-luvulla syntyneet helmet. Keikan kohokohdiksi nousivat lähes speedmetalliksi kiihtyneet Jesus Christ Pose ja Rusty Cage sekä progehtava Superunknown. Iloisena yllätyksenä toimivat uusi Been Away for Too Long ja keikan päättänyt Beyond the Wheel, jonka Cornell lauloi kuin riivattu.

Kaiken kaikkiaan grunge-spektaakkelista jäi hyväntuulinen yleisvaikutelma, ja yleisö poistui syyskuiseen yöhön tyytyväisesti myhäillen. Joukkohypnoosin viimeisteli Thayilin ja Shepherdin rituaalimainen loppuseremonia, joka ravisteli ihmiskehon jokaista molekyyliä ja tunkeutui kuulosuojainten läpi.

Lisää luettavaa