Swans Tavastialla tai tarina tyhmyydestä

13.03.2013

Jukka Hätinen kävi katsomassa Swansin ilman korvatulppia ja makaa nyt sohvalla päätään pidelleen.

Teksti ja kuva: Jukka Hätinen

Swans, Mirel Wagner
Tavastia, Helsinki
12.3.2013

Swansin keikka Primavera Soundissa Barcelonassa 2011 on paras koskaan näkemäni keikka. Sen jälkeen tuntui kuin kaikki sadat sitä ennen näkemäni keikat olivat vain valmistelleet minua kohtaamaan Swansin. Tavastialla tiistaina 12. maaliskuuta tiemme kohtasivat kolmannen kerran.

Mirel Wagner tuntui aiheuttavan etukäteen hieman hämmennystä lämppärivalintana. Mielestäni valinta oli täydellinen: synkkyyttä ja raskautta toisesta ääripäästä. Nainen ja kitara -kombinaatio toimi salakavalasti. Kaunis, hauras ja synkistä teksteistä huolimatta lämminhenkinen esitys sai tuudittautumaan turvallisuudentunteeseen ja herkistettyä reseptorit.


Michael Giran johdattaessa joukkionsa lavalle huomaan unohtaneeni korvatulpat narikkaan. Vaikka järki käskee ne sieltä hakea, saan siirrettyä sen piipityksen taka-alalle siemailemalla muutaman ylimääräisen nelospullon. Swans tunnetaan erittäin hyvin äärimmäisyyksiin viedyllä äänenpaineella soitetuista konserteistaan. Tämä ilta ei ollut poikkeus.

Äänekästä, uhkaavaa, painostavaa. Nuo kolme sanaa kuvaavat Swansin musiikkia parhaiten. Äänekkyys viedään konsertissa kipukynnyksen rajoille. Uhkaavuus lähentelee vaarallisuutta ja painostus paisuu pahimmillaan ahdistavuuteen asti. Ja juuri siksi ihmiset ovat valmiita maksamaan orkesterin näkemisestä.

Gira johtaa orkesteria maltillisemmin kuin edellisinä kertoina, mutta herrat soittavat yhtä fyysisesti ja intensiivisesti kuin aina. Hurjalla staminalla varustetun Thor Harris ja Phil Puleo  -kaksikon lyömäsoittimista lähtevä loputon vyörytys tulee sellaisella tarkkuudella ja voimalla, joiden kuvailuun ei sanat meinaa riittää. Chris Pravdican basso mylvii matalia taajuuksia niin valtavalla paineella, että henki on lähellä salpaantua.

Uutta albumia lienee suunnitelmissa, sillä konsertissa kuullaan useampi uusi kappale. Viimevuotisen The Seer -albumin Mother of the World nytkyttää eteenpäin pahaenteisesti. Äänivalli on huumaava. No wave, post-punk, industrial, tällaisilla termeillä ei ole merkitystä Swansin konsertissa. Lavalla on kuusi miestä, jotka vuodattavat heitä seuraamaan tulleelle yleisölle kaiken mitä ovat oppineet ja kokeneet.


Vanhojen muistelu hoidetaan vuoden 1986 Holy Money -levyn päätösraidalla. 59-vuotias Gira heiluttelee käsiään kuin henkien riivaamana ja toistaa Cowardin mantramaista sanoma: ”Stick your knife in me, I’m worthless, I’m useless, I love you”. Christoph Hahnin lap steel -kitara kirskuu vedet silmiin nostattavasti ja Gira huutaa Tavastian seiniä tärisyttävästi.

Viimeinen puolituntinen tuntuu vain kasvavan ja kasvavan. The Seeriä paisutetaan sellaisiin mittoihin, etteivät jalat meinaa kantaa. Kaksi tuntia on vierähtänyt kuin siivillä. Swans on vyöryttänyt yleisön niskaan annoksen, jonka sulatteluun menee useampi hetki. Tuntuu kuin hypnoosi, transsi tai trippi on tullut yllättävään päätökseen lavalla myrskynneen orkesterin poistuessa.

Korvatulppien hakeminen narikasta jäi. Tänään oma ääni kuulostaa ontolta kuminalta. Hanasta veden laskeminen kilisee kuin lasia hajoisi. Päässä vinkuu ja ohimoita pakottaa. Toivottavasti tilanne normalisoituu muutamien tulevien päivien kuluessa, mutta jos kuulovammoja täytyy hankkia, on niitä hankittu oikeassa osoitteessa. Tyhmästä päästä kärsivät korvat.

Swans oli edelleen oma majesteetillinen ja mahtipontinen itsensä. Suurempaa musiikkia kuin valtaosa koskaan klubin lavalle astuneista esiintyjistä voisi ikinä esittää. Haastavuutensa kautta palkitsevaa, näkemyksensä kautta hypnotisoivaa. Repetitiivisyyteen nojaavaa musiikkia mahtuu maailmaan paljon, mutta todella harva on niin suvereeni taituri lajissa kuin Swans.

Bändi on jo tehnyt mittavan uran, mutta onnistuu edelleen uudistamaan musiikkia ja viemään sitä eteenpäin. Ja uskon vakaasti, että niin kauan kun Swansia nähdään keikoilla, se tulee tiristämään sen viimeisenkin hikipisaran.

Lisää luettavaa