Tom Waits esiintyi Tavastialla, veteraanit muistelevat

Rumban 14/11 kannessa komeileva Tom Waits on käynyt Suomessa kerran, 20. huhtikuuta punk rockin annus mirabiliksen keväänä 1977. Keikka on yksi niitä tarunhohtoisia Tavastia-keikkoja, jolla kaikki kynnelle kykenevät väittävät olleensa. Rumba jäljitti pari silminnäkijää.

Teksti: Jean Ramsay, kuva: Wolynski

Olli Haavisto (Vanha Isäntä, Hoedown):

“Sillanpään Sepon kaveri Veksi Anttonen ilmoitti, että nyt mennään. En tuntenut juurikaan entuudestaan. Veksi oli aiemmin tutustuttanut minut valtavaan määrään laatumusaa, joten uskoin.

Ei kovin selkeää muistikuvaa väkimäärästä, mutta sen muistan, että salissa oli pöydät kuten siihen aikaan oli tapana, varsinkin jazz-illoissa. Istuttiin aika edessä ja kun vilkaisin taakseni, näin John Mayallin keskimmäisen oven suussa. Muistikuva kertoo hatarasti väljänpuoleisesta salista. Mayall oli joko edellisenä tai seuraavana iltana Kultsalla keikalla. Kirjoitin siitä keikasta arvostelun Uuteen Lauluun, muuten.

En oikeastaa osannut odottaa mitään. Olin kuullut vain joitain biisejä Closing Timelta ja tää keikka oli Nighthawks at the Diner -osastoa, mikä passasi oikein hyvin. Savu-jazz on ollut aina lähellä sydäntäni.

Totta kai keikka muutti heti suhtautumistani Waitsiin. Hommasin lyhyessä ajassa kaikki vanhat levyt ja uudet saman tien kun ne ilmestyivät. Edelleen. Kolmen vuoden päästä tuosta keikasta muuten soitettiin samassa paikassa Tom Traubert`s Blues Jim Pembroke Bandin kanssa.”

Jari Mäkeläinen (Räkärodeo-aktiivi):

“Tavastia oli tuohon aikaan erilainen soittomesta. Siellä oli ollut siinä keskilattialla pöydät, sitten niitä oli vain seinustoilla. En nyt muista mikä asetelma Tavalla just tuolloin oli. Eli myös väkimäärän arvioiminen on hankalaa. Ei se liian täynnä ainakaan ollut.

Me oltiin kavereiden kanssa tutustuttu Tom Waitsin musiikkiin lukioaikoina. Muistaakseni levyt hankittiin Emulta Digeliuksesta, Epeltä tai ehkä Kavalkadista (vai mikä sen siloinen nimi olikaan) siitä Hietsun torin reunalta. Eli musa oli tuttua, ja koska joku täkäläinen lehtikin, Soundi, oli jonkun levyn arvostellut, niin pitihän keikka noteerata. Ei niitä ulkomaisten nimekkäiden artistien keikkoja kovin paljon vielä tuohon aikaan ollut. Vaikka mä olin kovasti innostunut kaikesta esi-americanasta ja singer/songwriter -musasta, ei Waits ollut mun suurimpia suosikkeja. Odotukseni eivät siis ei olleet oikeastaan muotoutuneet tai erityisen isot. Uskomatonta heittää nyt tyyliin ’Tom Waits Tavalla oli mulle vähän pakkopullaa’, mutta sitä se just oli.

Jos se veti ja vetää roolia yksinäisenä nuhjuisen baarin nurkassa vetävänä laitapuolen luuseri-post-beatnik-älykkö-runoilija-taiteilijana, niin sen koki ja sitä kohteli just sellaisena – Tavastian lavan nurkassa nuhjuisena vetävänä taiteilijana, joka vetää setin, oli ihmisiä paikalla tai ei. Tai olivat nämä ihmiset kiinnostuneita tai eivät. Hyvin saattoi välillä siirtyä alabaariin (nyky-Semi) kavereiden kanssa kaljoille ja juttelemaan. Siinä suhteessa mikään ei ole siis muuttunut. Keikasta on kaikkiaan hyvin hämärät ja haaleat muistikuvat. Jossain vaiheessa vuosia sitten, kun kerroin nähneeni Waitsin Tavalla, kaverit väittivät, ettei se siellä koskaan keikaa ole edes tehnyt. Silloin mä taisin melkein uskoa sen, mutta kyllä se muistaakseni oli siellä ja muistaakseni mä olin siellä.

Olihan Waits just se hahmo mitä niistä muutamista ulkomaisten musafanzinejen jutuista ja suoraan levyiltä musasta ja sanoituksista ja sen levykansimaailmoista aistinut. Eli suhde ei muuttunut. En ollut silloin enkä vieläkään ole Waitsin tai hänen musiikkinsa suurin ystävä. Miehen sanankäyttö on sitten toinen juttu.”