Tuska 2011: hyvät, pahat ja helvetin rumat heavybändit ottivat vallan Suvilahdessa

29.07.2011

Tuskaa janonnut metalliväki tutustui uuteen festivaalialueeseen ja yritti ottaa ilon irti, vaikka maailmalta kantautui vaikka minkälaista suruviestiä Norjan verilöylystä ja Amy Winehousen kuolemasta.

Teksti: Saku Schildt, kuvat: Nelly Tatti

Tuska Open Air
22.–24.7.2011
Suvilahti, Helsinki

Nyt voidaan jo huokaista helpotuksesta: hevistä ei tullutkaan koko kansan lystiä.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen menestyksen huippuvuosina ja Lordin Euroviisuvoiton jälkihuumassa näytti siltä, että muinoin paheksuttu alakulttuuri olisi muuttunut täysin salonkikelpoiseksi viihdemusiikiksi. Nyt pölyn laskeuduttua näyttää siltä, ettei Morbid Angelista taida sittenkään olla mattimeikäläisen viihdyttäjäksi ja trendimittari on kääntymässä toiseen suuntaan – ja se on sanalla sanottuna helvetin hyvä se.

Kenties tästä johtuen Tuska-festivaalikin tuntui kotoisammalta kuin pariin vuoteen. Tuska Open Airina tunnettu kummajaisten kesäjuhla keräsi yhteen heavyrintaman edustajat laidasta laitaan: bändipatcheillä farkkuliivinsä peittäneet thrash-intoilijat, verinaamiot kasvoillaan mörköilleet blackmetallistit, parrakkaat viikinkihevarit sekä bodatut Pantera-miehistelijät – sekä päälle isot kasat tavallisia, kaikenikäisiä pitkätukkia, joiden kauhtuneita bändipitoja osoitellaan sormella työpaikoilla ja kouluissa.

Kotoisuutta ei hälventänyt edes uusi juhlapaikka. Itse asiassa Suvilahti toimi uutena Tuska-alueena aivan passelisti. Rapistuneet rakennukset ja varsinkin alueen keskellä kohonnut kolkko teräskello sopivat mainiosti tapahtuman tunnelmaan, eikä asfaltoitu maa pölissyt samalla tavalla kuin Kaisaniemen hiekkakentällä. Toisaalta paikasta puuttui täysin Kaisaniemen puistoidylli ja vihreys.

Kauppiaat eivät tainneet olla aivan tyytyväisiä heille osoitettuihin tiloihin. Kauppakojut olivat syrjässä kujamaisen pätkän varrella, eikä niiden luo eksynyt ellei erikseen lähtenyt etsimään. Sunnuntaina yleisön sisääntuloreittiä muutettiinkin niin, että porukka joutui kulkemaan kauppakujan läpi alueelle päästäkseen.

Saapa nähdä, muodostuuko Suvilahdesta Tuskalle uusi koti, vai jääkö venue väliaikaiseksi ratkaisuksi. Hevosmiesten tietotoimisto kertoi festivaalialueella huhua, ettei Suvilahden vakiintuminen olisi ainakaan kiveen hakattu asia. Finnish Metal Eventsin toimitusjohtaja Hanna Kuosmanen ei halunnut asiaa kommentoida, vaan kertoi festivaalin tiedottavan seuraavan vuoden suunnitelmistaan syksymmällä.

Yksi Suvilahden parhaita puolia oli tietenkin sen suoma mahdollisuus lisälavalle. Päälavan sekä kahden keskisarjan bändeille suunnatun lavan lisäksi jyhkeän kaasukellon sisällä oli pieni klubilava, jota hyödynnettiin ansiokkaasti 18 yhtyeen verran. Näistä osa sai esiintyä kouralliselle katsojia (virolainen Goresoerd esimerkiksi) ja osa veti hallin tupaten täyteen (ruotsalainen Shining).

Pikkulava oli ehdoton plussa, mutta artistikattauksen toisessa päässä pääesiintyjäkaarti tuntui ennakkoon pettymykseltä. Tapahtuman suurimmat nimet Devin Townsend, Amon Amarth ja Morbid Angel ovat kaikki esiintyneet Tuskassa muutaman vuoden sisään. Ruotsalainen Amon Amarth on itse asiassa vieraillut Suomessa vuosittain jo vuodesta 2007, ja Devin Townsendille keikka oli häkellyttävästi kolmas Tuska-konsertti kahdessa vuodessa – viime vuonna hän kapusi lavalle kahden projektin voimin.

Sopii toivoa, että ensi vuonna festari löytäisi esiintyjälistoilleen jälleen jonkun hykerryttävän mielenkiintoisen kiinnityksen. Aiemminhan tällaisia ovat olleet esimerkiksi Emperor vuonna 2007 tai Celtic Frost vuonna 2006.

Morbid Angelin David Vincent

Harmistusta lisäsi, että Tuskassa uusintakierroksella olleet yhtyeet esittivät nyt järjestäen laimeampia keikkoja kuin edellisillä vierailuillaan. Parhaiten pärjäsi perjantain paketoinut Morbid Angel, joka oli nytkin kirkkaimpina hetkinään murhaava, mutta silti kesympi kuin kolme vuotta sitten. Vai johtuneeko näkemys vain siitä, että tällä erää konsertissa ei ollut mukana samanlaista odotus- ja yllätysmomenttia?

Ainakaan uuden, hämmentyneesti vastaanotetun Illud Divinum Insanus -levyn kappaleet eivät tuoneet show’hun kummempaa lisäarvoa. Sen sijaan vanha tuotanto potki kuin muuli. Bändin maineikkailta 1980–90-lukujen vaihteen albumeilta napatut Maze of Torment, Chapel of Ghouls, Fall from Grace ja keikan käynnistänyt Immortal Rites antoivat kelpo havaintoesityksen siitä, miksi Opethin Mikael Åkerfeldtkin tunnusti pari viikkoa sitten Sonispheressä velkansa floidalaisille death metal -messiaille.

Messiaista puheen ollen, yleisössä käyskennellyt Jeesus-kaksoisolento herätti Morbid Angelin aikana hilpeyttä. Kivahan se on, että lempeästi hymyillyt Jessekin saapui diggailemaan God of Emptinessin ja Angel of Diseasen kaltaisia virsiä.

Devin Townsend

Lauantain pääesiintyjänä toimineen Devin Townsendin karisma tekee vaikutuksen aina vain. Kanadan kummajainen on armoitettu esiintyjä ja kunnioitettava soitinvirtuoosi, mutta viime vuoden Ziltoid the Omniscient -erikoisshow’hun verrattuna tämän vuoden keikka oli vaisu.

Konsertti alkoi hieman irvokkaasti, tosin artistista riippumattomista syistä: Devinin hilpeä rallatus-intro käynnistyi, kun Jone Nikula vielä kuulutti sivulavalla tilannekatsausta Norjan murhenäytelmästä. Nikula otti asian puheeksi norjalaisen Enslavedin keikan myötä. Onneksi edellisvuoden malliin avausbiisinä kuultu Addicted sai Townsendin setin jämäkästi käyntiin.

Devin diggaa Anneke van Giersbergeniä. Kukapa ei.

Niin siinä kävi, että Devinin maaninen esiintyminen sekä screeniltä aika ajoin kuikuillut Ziltoid-hahmo muodostuivat itse musiikkia kiinnostavammiksi. Iki-ihanan Anneke van Giersbergenin heleä laulu elävöitti biisejä, mutta hän puolestaan näytti kärsivän tekniikkapuolen ongelmista. Entinen The Gathering -solisti haroi tämän tästä ristiselässään ollutta korvamonitorin lähetintä.

Enimmäkseen keskitempoisista biiseistä koostuneen keikan alkana alkoi kaivata Townsendin vanhan yhtyeen Strapping Young Ladin vauhdikasta kohkaamista. Päätöskappaleena esitetty Devinin soolostandardi Deep Peace tosin leijaili kesäiltaan ilahduttavan kauniina äänikudelmana.

Amon Amarth

Koko Tuskan sunnuntaina päättänyt Amon Amarth vaikutti otetulta saamastaan vastaanotosta. Johan Hegg, jota sopivampaa keulakuvaa viikinkimetallibändi saa hakea, intoutui tämän tästä ylistämään yleisöä ja latelemaan sujuvalla suomella kiitoksia. Pidemmän päälle hyväntuulisuus kääntyi tosin kosiskeluksi.

Ahkerasti Suomessa vieraileva bändi oli ihan yhtä hyvä kuin aiemminkin, mikä ei ole yksinomaan kehu. Pääesiintyjäslotti olisi ollut yhtyeelle oiva sauma tehdä keikastaan jotain erityistä, mutta pieniä pyroefektejä lukuun ottamatta ruotsalaiset tyytyivät pelaamaan varman päälle. Toisin kuin Morbid Angelilla, Amon Amarthin tapauksessa tuore levy antoi konsertille lisäpuhtia: keväällä ilmestynyt Surtur Rising on mainio albumi, jolta keikkasettiin napatut biisit erottuivat livenäkin edukseen.

Harald Hirm– eikun Johan Hegg.

Mielenkiintoista muuten, kuinka kova menekki maamme länsinaapureiden metallibändeillä on Suomessa. Tuskassa soitti tänä vuonna jopa kolmetoista ruotsalaista tai norjalaista yhtyettä. Minkälainen mahtaa olla vastaavasti suomalaisten artistien menekki Pohjanlahden tuolla puolen?

Päälavalla esiintyivät viikonlopun mittaan myös ruotsalainen Meshuggah sekä saksalainen sinfonisen power metalin iso nimi Blind Guardian, joista erityisesti ensin mainittu oli kovassa vedossa. Sunnuntaina lavalle kavunnut rytmihirmu esitti nykivää, pohjattoman kiukkuista riffisirkustaan kellontarkasti, ja solisti Jens Kidman näytti vaipuvan aivan omiin maailmoihinsa sanoituksia huutaessaan.

Meshuggahin

Meshuggahin Jens Kidman

Saksalainen Blind Guardian näytti aluksi happamalta omilla standardeillaan vaisusta vastaanotosta – kotimaassaan ja Keski-Euroopassa bändi on alallaan Jumalasta seuraava – mutta esitti sekin lopulta maittavan konsertin. Konsertin show-puolen ohjelmanumerot, kuten The Bard’s Songin yleisönlaulatus, olivat tosin tuttuja jo bändin edelliseltä Tuska-vierailulta neljä vuotta sitten. Vaan jos vertailuja tehdään, mainittakoon laulaja Hansi Kürschin muodonmuutos: vielä viime kerralla kaveri luotti perinteiseen ”iäkäs ja harmaantuva sakemannihevari” -lookiin, mutta nyt hän olisi kelvannut siistiksi leikatussa tukassaan minkä tahansa autoliikkeen myyntiedustajaksi.

Blind Guardianin Hansi Kürsch

Kaikkein kovimmat keikkaelämykset koettiin keskisarjan lavoilla. Brittiläisen doom-hirmun Electric Wizardin keikka perjantaina oli silkkaa juhlaa alusta loppuun. Rock-konsertissa todella voi olla samanlaista tehoa kuin hurmioituneessa uskonnollisessa riitissä.

Demoneista ja mustan messun riemuista sanoituksissaan vaikeroiva Justin Oborn näytti vaipuvan hitaasti möyrynneissä biiseissä transsinomaiseen tilaan, ja houreiset ”We want to drink your blood” -spiikit vahvistivat eksentristä olemusta. Myös kasvoistaan tatuoitu basisti Tas Danazoglou oli lavalla vaikuttava ilmestys. Festivaalin doom metal -siipi oli muutenkin hyvässä vedossa, kun myös yhdysvaltalainen Jex Thoth jyräsi sunnuntaina hämyisässä Inferno-teltassa vakuuttavan mystisesti. Church of Miseryä en nähnyt.

Electric Wizardin Justin Oborn

Vaikka Obornin lavaintensiteetti oli katseenvangitseva, jäi se silti jälkeen puolitoista tuntia myöhemmin esiintyneen Killing Joken Jaz Colemanin olemuksesta. Harlekiinimaisesti kasvonsa maalannut Coleman oli lavalla kuin diktaattorin elkein puhetta pitävä robotti, joka tärähti välillä virtapiikkien voimasta oikosulun partaalle.

33-vuotiaan postpunk-bändin 51-vuotias laulaja näytti aidosti psyykkaavan itseään hysteerisen raivon valtaan. Pelotti vähän lavalle sännänneen teknikon puolesta, kun tämä yritti korjata Georgie Walkerin kitaraa vaivannutta ongelmaa: häiriöstä ärsyyntynyt Coleman näytti siltä kuin olisi aikonut potkaista miesparkaa.

Killing Joken Jaz Coleman

Harmi, että loppuosa bändistä jätti esiintymisen minimiin. Tietty yhtye antoi tarkoituksella tilaa hurjistuneelle laulajalleen, mutta pahimmillaan soittajat näyttivät suorastaan välinpitämättömiltä.

Killing Joken yhteydessä näkyi myös pienimuotoinen mestari & oppipoika -asetelma, kun yleisössä herra Ylppö diggaili yhtyeestä täysin rinnoin. Ilmankos Maj Karman levyt kirskuvat merkillepantavasti brittiyhtyeen tapaan.

Tuskan suomalaiset bändit pitivät pintansa kansainvälisessä vertailussa ongelmitta. Lauantaina vahvasti esiintynyt Moonsorrow näyttää keränneen itselleen jo kunnioitettavan omistautuneen fanikunnan – Suvilahdessa jotkut kuulijat ajautuivat bändin saattelemana todelliseen hurmostilaan.

Keikalla juolahti myös mieleen, että vaikka laulaja Ville Sorvali pelotteli yleisön kärsivän maanantaina ”sellaisesta krapulasta ettette ole sellaista nähneet”, suurin osa juhlaväestä läträsi viinan kanssa aika sivistyneesti. Harottavin silmin etukenossa kulkevia sankareita näkyi vain harvakseltaan, paljon vähemmän kuin perusfestareilla.

Wintersunin primus motor Jari Mäenpää

Pitkään pimennossa ollut Wintersun teki Tuskassa näyttävän paluun Suomen keikkalavoille. Kai Hahto nappasi vaivatta festarin rumpukuninkaan tittelin. Häkellyttävän vauhdikkaan lyömäsoitintaiteilijan rumputuli oli sinfonisuuteen nojaavan Wintersunin taustalla erityisen totaalista. Saapa nähdä, missä vaiheessa yhtyeen vuositolkulla odotettu ja chinesedemocracymaisella pieteetillä tehty kakkoslevy muuttuu todellisuudeksi – Tuskassa uutta tuotantoa kuultiin vain yhden biisin verran.

Maailmanmaineeseen The Varangian Way -albumillaan (2007) kohonnut Turisas on sekin ammattitaitoinen ryhmä, mutta yhtyeen campiä hipova ulosanti alkaa olla viihteellisyydessään jo liiankin kepeää. Eikä pelkästään tyylillisesti, vaan myös soundien osalta: sähkökitara ja rummut saivat tehdä Tuska-keikalla turhan paljon myönnytyksiä haitarille ja viululle. Bändi näytti olevan festarin nuorimman väestönosan suosikki.

Turisaksen Mathias Nygård

Koko kansan suosikiksi kohonnut Amorphis oli puolestaan ihan samanlainen kuin millä tahansa festarikeikallaan. Bändi on löytänyt niin varman rutiinin, että yllätyksiä tulee korkeintaan biisivalinnoissa. Tällä kertaa bändi painotti aiempaa enemmän laulaja Tomi Joutsenen aikakauden kappaleita, eikä vanhoja Amo-standardeja kuultu kuin My Kanteleen verran.

Amorphisin neljän viimeisimmän levyn mittaan kasvaneesta suosiosta kieli hauskasti sekin, miten festivaalialueella kulkenut poliisipartio seurasi keikkaa tiiviisti. Sinitakit pitivät pokkansa ja arvovaltansa ihailtavan taitavasti: ilmekään ei värähtänyt eikä eväkään heilahtanut, vaikka keikka näytti olevan kovasti lainvalvojien mieleen.

Yhdestä festivaalin parhaista kotimaisista esityksistä vastasi sekorockia ja black metalia yhdistelevä Oranssi Pazuzu. Klubilavalla luukuttaneella yhtyeellä on harvinainen kyky tempaista yleisö otteeseensa niin tiukasti, että jo ensitutustumisella on vaarassa hurahtaa bändin pauloihin. Orkesterilla oli myös hilpeän antaumuksellinen valomies, jonka musiikin valtaan tempautuminen oli ohjelmanumreo sinänsä.

Entä festivaalin pettymykset? Tähän kategoriaan tipahtivat ruotsalaiset Arch Enemy ja Katatonia. Perjantaina esiintynyt Arch Enemy toimi lähinnä laulajansa Angela Gossow’n voimin, joka hänkin haukkoi paahtavassa helteessä happea kuin kala kuivalla maalla. Sinnikkäästi Gossow kyllä yritti pitää show’ta, mutta vaisun taustatuen vuoksi konsertti jäi laimeaksi tunniksi köykäistä melodeathia.

Useita viiden tähden levyjä tehnyt Katatonia on aiemminkin osoittanut olevansa epävarma esiintyjä. Bändin Tuska-keikka vuonna 2007 oli kalsea ja hengetön, ja silminnäkijäraporttien mukaan esiintyminen Porcupine Treen lämmittelijänä kahta vuotta myöhemmin oli suorastaan typerryttävä kokemus. Nyt yhtye oli parempi, mutta tunnelmametallin ykkösnimi saa edelleen siirrettyä lavalle vain rahtusen albumiensa intensiteetistä.

Katatonian Jonas Renkse

Aluksi Katatonia yksinkertaisesti soitti huonosti. Laulaja Jonas Renksen melodiat menivät sinne päin ja kitaristi Anders Nyströmin leadit olivat kuin haulikolla räiskimistä. Loppua kohti pakka tiukkeni, ja hienon Viva Emptiness -levyn (2003) avauskappale Ghost of the Sun herätti jo suotuisia väreitä selkäpiissä. Todelliset kohokohdat olivat kuitenkin vähissä. Erityisesti yhtyeen tuoreimman albumin Night Is the New Dayn (2009) biisit olivat epävarmaa heikoilla jäillä kävelemistä.

Lopputulema: uusi venue, vanhat bändit, hyvä perus-Tuska. Tapahtuman 28 000 kävijää olivat nekin passeli normitulos, sillä kävijämäärä tippui toissavuoden tasolle viime kesän 33 000 katsojan jälkeen.

Sitten odotellaankin syksyn uutisia tapahtuman tulevaisuudesta ja katsotaan, mihin suuntaan lipunmyynnin kehitys jatkuu ensi kesänä. Voiko heavyllä vielä parantaa tulosta, vai onko metallitrendi yksiselitteisen laskusuhtainen? Onko 2010-luku metallille uusi 1990-luku?

Pian se nähdään, sanoisi Jouni Mömmö.

Lisää luettavaa