Tuska 2014, osa 1: Children of Bodom ja Carcass varastivat valokeilan lähinnä kesäteatteria muistuttaneelta Dimmu Borgirilta

Carcass Tuskassa 2014.
Mikko Pylkkö

Juha Wakonen raportoi Tuska-festarin perjantaipäivän tarjonnasta.

Teksti: Juha Wakonen, kuvat: Mikko Pylkkö (otsikkokuvassa Carcass)

Tuska Open Air Metal Festival 2014
Suvilahti, Helsinki
27.–29.6.2014

Suomen kesän lukuisten rock-festivaalien joukossa Tuska on aina oma lukunsa.

Ensinnäkin se on niitä harvoja massatapahtumia, joihin tuntuu yhtä luontevalta mennä reissussa rähjääntyneessä Kreator-paidassa ja panosvyö tiukasti tanassa kuin oma kolmevuotias lapsi reppuselässä.

Vaikka Tuskan perusväritys pysytteleekin vuodesta toiseen tasaisen mustana, tapahtuman yleisön keski-ikä näyttää ainakin sieltä yleisön joukosta katsottuna hivuttautuvan ylöspäin. Tämä kertoo tietysti jotakin aivan erityistä siitä uskollisuudesta, joka saa Tuska-kävijät palaamaan paikan päälle kerta toisen jälkeen.

Toisaalta kaltaiseni oman kadotetun nuoruutensa suosikkiyhtyeitä paikan päälle katsomaan tulevan lähes keski-ikäiset fanit osoittavat tahattomasti sen, miten marginaaliin kampattujen kapina ja edeltävien sukupolvien ymmärtämättömyydestä ammentava metallimusiikin vaarallisuus ovat saaneet rinnalleen aimo annoksen nostalgiaa.

Rööki on vaihtunut sähkötupakaksi ja pussikalja kalliiseen hintaan lunastettavaksi ”äijäolueksi”, eikä festivaalialueelle sisään jonottava monenkirjava kävijäjoukko onnistu enää pelästyttämään edes Suvilahden laitamille eksynyttä iäkästä koiranulkoiluttajaa.

Tässä ei tietenkään ole mitään väärää, ja itse asiassa Tuskan yksi parhaimmista saavutuksista on tapa, jolla se ottaa useamman sukupolven haltuun. Samoille festivaaleille – ja jopa samaan iltapäivään – sovitetaan vaivattomasti sekä kaikuja menneiltä vuosikymmeniltä että uusien tekijöiden pidäkkeetöntä energiaa.

Tänä vuonna Tuska jännittyi näiden kahden vastapoolin varaan erityisellä tavalla. Yhden viikonlopun aikana kuultiin yhden metallimusiikin suurnimen vertauskuvallista kuolinkorinaa, todistettiin nuoren polven vimmaista voimaa, rynnättiin circle pitiin ahavoituneiden thrash-ukkojen säestämänä, juhlittiin 20 vuotta vanhaa mustan metallin klassikkoa ja yksinkertaisesti kuunneltiin helvetisti hyvää heviä.

Tuska-perjantai: Bodom järjesti grillijuhlat

Festivaalin polkaisi perjantaina päälavalla känyntiin suhteellisen ryhdikkäästi kotimainen folk-metalliyhtye Ensiferum. Vaikka hommassa olikin vahva rutiininomainen sivuklangi, alkuiltapäivän harvalukuinen yleisö saatiin haltuun viimeistään hittikappaleella Token of Time.

Kun tunnelman luomisessa kanteleeseen ja muihin perinnesoittimiin luottava bändi tuottaa tämän puolen esityksestään kokonaan taustanauhalta aina viimeisimmällä Unsung Heroes -levyllä mukana olleen Vesa-Matti Loirin resitointia myöten, on kalevalaiseen metallirekeen hankala hypätä pidäkkeettömästi kyytiin.

Pantera-nokkamies Philip H. Anselmon edesottamukset eivät oikeastaan The Great Southern Trendkillin jälkeen ole lainkaan tuttuja, mutta Tuskassa nähdyn tylsämielisen performanssin perusteella toiveet klassisen riffijyrän uudelleenkasaamisesta voi unohtaa saman tien.

Phil Anselmo.
Phil Anselmo.

Kiukkuisen ja katu-uskottavan metallimiehen sijasta Radio Rockin lavalla viuhtoi kuolevan mammutin ketteryydellä väsähtäneeltä ja kaunaiselta kuulostava kehäraakki, joka kulutti esiintymisaikaa viinin kittaamiseen sekä marisemiseen.

Anselmo valitti myös ääneen siitä, kuinka paljon soittoaikaa oli vielä jäljellä. Eipä silti, itseänikin lähinnä kyllästytti.

Setti koostui The Illegals -kokoonpanon omista biiseistä ja muutamasta cover-kappaleesta. Edelliset olivat lähinnä vaivaannuttavaa groove-sekamelskaa, jonka päälle Anselmo sylki sanoja kun sille päälle sattui. Eikä jälkimmäisistäkään paljoa jälkipolville kerrottavaa jäänyt: Pantera-ajoilta kuultiin muun muassa eltaantunut versiointi A New Levelistä, ja aloitti yhtye soittamaan Slayerin Raining Bloodiakin – saamatta kappaletta kuitenkaan koskaan valmiiksi.

Phil Anselmo.
Phil Anselmo.

Pakenin lopulta Anselmon kaunaista ränttäystä sisälle kattilahalliin katsomaan melodista ja raskasta metallia soittavaa helsinkiläistä Shearia.

Festivaalialueen laitimmaisessa nurkassa sijainnut Club Stage oli tänä vuonna harvinaisen epäkiitollinen paikka heittää keikkaa. Lava itsessään oli jo sen verran pieni, että muutamaan otteeseen viikonlopun aikana näin soittajien mäiskivän vahingossa toisiaan soittimilla. Lisäksi tuhnuinen miksaus kiusasi sekä esiintyjiä että yleisöä kaikki kolme festivaalipäivää.

Shear olisi ansainnut paremman lavan ja enemmän soittoaikaa kuin vaivaiset 25 minuuttia, jonka aikana yhtye ehti juuri ja juuri kiiruhtaa läpi viisi biisiä. Uudelta Katharsis-levyltä kuultiin esimerkiksi Heaven into Hell ja Home.

Niukasta liikkumavarasta Shear onnistui runnomaan kattilahallin täyteen kulmikkaita riffejä sekä teknistä taituruutta. Innolla ja hymy huulilla vedetty keikka oli yksi parhaista, joita Club Stagella näin.

Pitkästä aikaa Suomeen rantautunut Children of Bodom puolestaan lunasti paikkansa Radio Rockin päälavalla enemmän kuin mallikkaasti. Itse asiassa bodomit tarjoilivat ehdottomasti perjantain railakkaimmat bileet.

Esiintymislavan valtavan taustalakanan mukaan keikka oli nimetty ”Bodom Beach Barbequeksi”, eikä kyseessä ollut pelkkä viittaus aurinkoiseen keliin. Rekvisiitaksi rahdattujen pickup-autonromujen lavoilla toimivat nimittäin sekä baari että koko reilun tunnin mittaisen keikan ajan käytössä ollut grilli!

Drinkkejä miksaamassa ja grillivartaita kääntämässä oli Lost Society, nuoremman polven kotimainen metallibändi, joka esiintyi samoilla festivaaleilla heti seuraavana iltapäivänä. Rivakasti soitettujen rallien aikana juotavaa ja grilliherkkuja tarjottiin niin soittajille kuin lavalle päässeelle Radio Rockin Päivä kuninkaana -kilpailun voittajalle sekä tämän enturaasille.

Onnistunutta lavastusta merkittävämpiä yllätyksiä keikalla ei valitettavasti nähty.

Maailmaa kiertävä ja töitä ahkerasti paiskiva Children of Bodom saa rutiininkin näyttämään spontaanilta. Lake Bodomin, Hate Crew Deathrollin sekä Hate Men kaltaiset kestohitit bändi soitti takuuvarmalla otteella.

Ilmeisesti paluu Suomeen oli bodomeille mieleen, sen verran Alexi Laiholla ja Janne Wirmanilla oli koko setin ajan pilkettä silmäkulmassa.

Children of Bodom.
Children of Bodom.

Mainiosta Bodom-show’sta huolimatta henkilökohtisesti vaikuttavinta Tuska-perjantaina oli kuitenkin nähdä ensimmäistä kertaa livenä englantilainen grind- ja death-legenda Carcass. Suoraan sanottuna aivan perkeleen kovan paluun viime vuonna Surgical Steel -levyllään tehnyt yhtye kävi Suomessa joulukuussa, mutta itse en keikalle valitettavasti päässyt.

Tuskassa soitettu setti oli paria lisäystä lukuun ottamatta sama kuin Kaapelitehtaalla. Buried Dreams aloitti koruttoman myllytyksen, jonka aikana kahlattiin läpi muun muassa Incarnated Solvent Abuse, Reek of Putrefaction, Genital Grinder ja Captive Bolt Pistol. Uutena kuultiin uuden levyn tarttuvin ralli, The Granulating Dark Satanic Mills.

Jeff Walker saattaa olla jo aavistuksen verran parrastaan harmaantunut, mutta vihainen ja kuiva murina mieheltä lähtee kuin yhtyeen klassikkovuosina ikään. Erityisesti kaksikko Walker ja Bill Steer osoittivat oikeastaan jokaisella vedolla Carcassin olevan edelleen aivan armottoman hyvässä kunnossa. Mistään hiipuvan maineen lihoiksi lyömisestä ei comebackissa todellakaan ole kysymys, vaan bändi kiilaa itseään kovaa vauhtia takaisin äärimetallin kärkisijoille.

Tiukasti soitetun ja kompaktin keikan kahta viimeisintä kappaletta ei ollut vaikea etukäteen arvata, vaikka ei Kaapelitehtaalla olisi käynytkään. Corporal Jigsore Quandary sai hurjat suosionosoitukset heti Dan Wildingin polkaistua tutun rumpukompin käyntiin – ja kyllähän biisi oman silmäkulmanikin kosteaksi sai. Itseoikeutetun päätöksensä takuuvarmasti vedetty keikka sai Heartwork-levyn nimikkokappaleesta.

Dimmu Borgir.
Dimmu Borgir.

Perjantain varsinainen pääesiintyjän pesti oli varattu norjalaiselle sinfonisen ja kaikin puolin muutenkin suurieleisen black metalin kärkinimelle, Dimmu Borgirille. Valitettavasti etenkin Carcassin kovatasoisen setin jälkeen meno päälavalla muistutti enemmän kesäteatteria kuin saatanallisia bakkanaaleja.

Yhtyeen läpimurtotäyspitkä Death Cult Armageddon täytti hiljattain pyöreitä vuosia, joten Dimmu oli Tuskassa larppaamassa suurta osaa sen kappaleista. Kokonaan levyä ei siis kuultu, vaan väliin mahtui esimerkiksi Puritanical Euphoric Misanthropia -levyn itseään toistava paikallaanjunnaus Puritania.

”Suspension of disbelief” on hankalasti suomeksi kääntyvä kirjallinen käsite, jolla pyritään kuvailemaan sitä, miten taideteoksen kokijan on ikään kuin hypättävä mukaan teoksen maailmaan voidakseen nauttia siitä. Toisin sanoen me jännitämme lukiessamme dekkaria, vaikka samaan aikaan tiedämme sen olevan silkkaa fiktioita.

Dimmujen spektaakkeli muistuttaa kerta toisensa jälkeen enemmän lavakarnevaalia tai tummanpuhuvaa musikaalia kuin rock-keikkaa. Jos roolileikkeihin onnistuu hyppäämään mukaan, hyvä niin. Mutta vaarallisuus on synkässäkin fantasiamaailmassa kaukana. Esirippu ei repeytynyt edes toistuvaan ja tasaisen tappavaan tykinlaukausefektiin.

Dimmu Borgir.
Dimmu Borgir.