Tympääntynyttä seisoskelua flegmaattiselle yleisölle – Alice In Chains Helsingissä

"Ei olisi pitänyt tulla", Henri Eerola huomasi ajattelevansa Kaisaniemen puistossa.

Alice in Chains

Alice In Chains
16.6.2019
Kaisaniemen puisto, Helsinki

Kirjoittajalle Alice In Chains on aina ollut, kuten aikalaisbändinsä Nirvanasta Pearl Jamiin, kouriintuntuvaa minimalistisuutta ja haavoja auki repivää henkilökohtaisuutta mystisen satamakaupungin sisäänpäin lämpiävästä ilmatilasta. Se on tuokiokuvia akustisten keikkojen intiimin seesteisyyden räjähtämisestä hengityksen salpaaviin purkauksiin.

En ihan hetkeen muista päivitelleeni kuinka kummassa yhtye ja sen musiikki istuukin näin huonosti ympäristöönsä. Seistessäni sunnuntai-iltana Kaisaniemen puistossa kohtalaisen flegmaattisen yleisömassan keskellä, hyvin nopeasti mieleen hiipi jopa itseni yllättänyt ajatus: ei olisi pitänyt tulla.

Miten on mahdollista, että niin suuria tunnemyrskyjä levyillään vyöryttävä yhtye ei elävänä aiheuta minkäänlaista reaktiota? Yhtye ei ole lavalla huono, se ei soita ailahtelevasti tai jätä soittamatta kovasti odottamiani kappaleita, mutta yksikään sen soittajista ei ole läsnä, välittämässä yleisöön musiikkinsa ja viestinsä murskaavaa tunnelmaa.

Mitä sitten odotin? Käsittelyssä olevan esiintyjän huomioiden, kenties sitten niitä kuuluisia henkimaailman asioita.

Toisin kuin osaisin odottaa, ensimmäisestä Alice In Chains -keikastani muodostui henkilökohtainen tutkielma suhteestani yhtyeeseen, ja sen vuosien saatossa synnyttäneiden mystisten mielikuvien törmäämisestä vallitsevaan, jopa traagisen arkipäiväiseen todellisuuteen Kaisaniemen puiston illassa.

Toisin kuin niin monella muulla yhtyeen ystävällä, en ole missään kohtaa kokenut tarpeelliseksi takertua siinä määrin menneeseen, että edesmenneen Layne Stayleyn korvaamisessa yhtä lailla komeaäänisellä William DuVallilla olisi ollut missään kohtaa mitään väärää. On vain hienoa, että muitta mutkitta vertailun vanhaan materiaalin kestävä uusi musiikki on tällä tapaa saatu kuuluviin, ja uuden tulemisen jälkeen albumeitakin on jo kertynyt yhtä monta kuin 90-luvulla.

Kuitenkin, luomisvimmansa kukoistuksessa paistattelevan legendan kuvittelisi pursuavan energiaa myös lavalla.

Itse asiassa vien ajatusta jopa niin pitkälle, että mielestäni parhaiten keikalla toimivat juurikin uudet kappaleet, DuVallin myös tarratessa sähkökitaraan. Muhkeamman äänivallin lisäksi tuoreemmat sävellykset tuntuivat sähköistävän muun aikaa poissaolevalta vaikuttaneen Jerry Cantrellin, jota vanhojen hittien esittäminen näytti aika ajoin jopa tympäännyttävän.

Jokainen edellisillan Oulun konsertista kuultu kommentti oli mallia ylistävä, ja huomaankin tätä kirjoittaessani etsiväni syitä näinkin erilaiseen kokemukseen, vain päivää myöhemmin ilotulituksesta.

Ehkä yhtye oli vain väsynyt, ja Jerryn olisi ehkä pitänyt painaa pää tyynyyn eikä samoilla keskellä yötä Oulun kaduilla kuvaamassa virtsaavia suomalaisia.