U2 osaa edelleen koskettaa – U2 Olympiastadionilla

Jose Riikonen innostui, tylsistyi ja lopulta liikuttui massiivisen U2:n edessä.

U2
20.8.
Helsinki, Olympiastadion

Teksti: Jose Riikonen
Kuva: Hilla Kurki

You give yourself away / and you give yourself away.

Ehkä koskettavinta lyriikkaa.

U2 soittaa encore-settiään, ja kaikki tuntuu loksahtavan kohdalleen. Kauniissa, nyt jo kovin pimeässä loppukesän illassa viisikymmentätuhatta ihmistä huojuu massahysterian kourissa ja laulaa mukana. Edessäni oleva pariskunta kuhertelee, ja minä antaudun.

You give yourself away. Todellakin.

Viimeisen Moment of Surrenderin aikana ihmiset nostavat kännykkänsä ilmaan Bonon kehotuksesta. Olympiastadion muuttuu miniversioksi Linnunradasta. Näky on kaunis.

Se on täydellinen lopetus.

Mutta ei se koko iltaa ihan tällaista euforiaa ollut. Jos totta puhutaan, liian suuren osan ajasta U2 oli tylsä ja pahimmillaan jopa ärsyttävä.

U2:n keikka on eittämättä valtava tapaus, ja jättimäisyys leimaa kaikkea, mitä illan aikana tapahtuu.

Jo kattaus on ihan järjetön. Kummallista avaruusrakettia muistuttava lavarakennelma, liikkuvia siltoja, järjetön määrä valoja ja naurettavan kokoinen(ja vian vuoksi keikkaa myöhästyttänyt) screeni, josta ajetaan milloin mitäkin videota aina silloin, kun kamerat eivät kuvaa rehvakkaasti esiintyvää bändiä. Konsertin alku kuluukin mukavasti hämmästellessä suuren maailman meininkiä. Musiikkikin toimii alkuun mainiosti. Levyltä kuunneltuna Beautiful Day, Get on Your Boots tai Elevation eivät nappaa paskan vertaa, mutta livenä riehakkaat biisit yksinkertaisesti toimivat.

Asiaa auttaa energisesti esiintyvä bändi. Bonoa ei ikä paina, vaan hän riekkuu kuin nuori kloppi. Arvostan!

Sitten alkavat ongelmat.

Puolen välin paikkeilla U2 alkaa tuuttaamaan entistä keskinkertaisempaa materiaalia. Valtaviin puitteisiin alkaa tottua, joten nyt olisi aika soittaa entistä tiukemmin, entistä parempia biisejä ja keksiä jotain entistäkin päräyttävämpää ohjelmaa, ettei ala puuduttaa.

Ohjelmaksi yhtye tarjoilee… maailmanparannusta! Minä olen viimeinen ihminen kritisoimaan Bonon poliittisia ja ideologisia hässäköitä, mutta en hemmetti sentään jaksa kuunnella jatkuvaa saarnaamista rock-keikalla.

On sallittua, jopa suotavaa, että meininki on isoa ja ideologistakin, mutta jatkuvan lässyttämisen ja lässähtäneiden biisien takia keikka alkaa muistuttaa enemmän ja enemmän massahysteriamessua, joka koskettaa nimenomaan massoja, yksilön jäädessä paitsioon.

Tämä on ollut U2:n ongelma jo pitkään. Bändi ei pysty enää koskettamaan ketään, koska se koskettaa vähän kaikkia. Massiivinen konsertti on tylsä, jos se ei kykene menemään myös yksilön tasolle, olemaan jollain tavalla intiimi ja henkilökohtainen. Bonon saarnaamisessa on jotain itseriittoisen vastenmielistä, messiasmaista kaikua. En väitä, ettei Bono olisi tosissaan, ettei hän olisi mukana koko sielullaan, mutta jotenkin tyhjältä tämä tuntuu.

Eipä se tosin näytä muuta yleisöä häiritsevän, sillä bändi saa hillittömän ihmismassan pomppimaan melkoisen tehokkaasti liki koko keikan ajan.

Sitten alkavat encoret ja U2 näyttää, että se osaa sittenkin yhä tulla iholle. One on – edelleenkin – upea, henkilökohtainen laulu. Loppuhuipennus nousee vuoden ehkäpä hienoimmaksi musiikkikokemukseksi:

You give yourself away / and you give yourself away.

Ehkä koskettavinta lyriikkaa.

U2 soittaa encore-settiään ja kaikki tuntuu loksahtavan kohdalleen. Kauniissa, nyt jo kovin pimeässä loppukesän illassa viisikymmentätuhatta ihmistä huojuu massahysterian kourissa ja laulaa mukana. Edessäni oleva pariskunta kuhertelee ja minä antaudun.

You give yourself away. Todellakin.

Musiikki liikuttaa massoja, lävistää ne ja iskeytyy kaveriporukoihin, perheisiin, pariskuntiin ja yksilöihin. Tätä on U2 parhaimmillaan. Tätä on massiivinen musiikkikokemus parhaimmillaan.

Biisilista:

Return Of The Stingray Guitar
Beautiful Day
New Year’s Day
Get On Your Boots
Magnificent
Mysterious Ways
Elevation
Until The End Of The World
I Still Haven’t Found What I’m Looking For
North Star
Glastonbury
In A Little While
Miss Sarajevo
City of the Blinding Lights
Vertigo
I’ll Go Crazy If I Don’t Go Crazy Tonight / Discothèque
Sunday Bloody Sunday
MLK
Walk On / You’ll Never Walk Alone

— — — —

One
Where The Streets Have No Name
Ultra Violet
With Or Without You
Moment of Surrender