UMK 18
3.3.2018
Espoo, Metro-areena
Etsi lauseesta kolme virhettä: Uuden musiikin kilpailu.
Ikivanha vitsi on häikäisevän ajankohtainen nyt, kun joukko ruotsalaisia biisinikkareita, suomalainen kykykisa-artisti ja luvuton massa musiikkibisneksen syöttiläitä kokoontuu espoolaiselle teollisuusalueelle pystytettyyn jäähalliin teeskentelemään, että koko illan tapahtumilla olisi mitään merkitystä missään maailmankaikkeuden kolkassa.
Espoon Metro-areenalla alkaa esitys. Sen avausnumero on illan juontajattaren, Eurovision-laulukilpailujen finaalissa Espanjan ja Irlannin ikimuistoisesti päihittäneen Krista Siegfridsin vauhdikas poppirallatus lystikkäästi asustettujen tanssijoiden iloisen rytmihyppelyn saattelemana.
Keltaisiin puettu Siegfrids hyperventiloi intoa. Tanssijoiden kipittäessä lavan taakse hän julistaa laulukarsinnan alkaneeksi. Tilaisuus on ”mada-fakin” ihmeellinen ja tärkeä, koska ”tänä vuonna aiomme voittaa koko show’n”.
Ennakkosuosikkina ja todennäköisenä voittajana niin sanottuun kilpailuun pikaisesti leivottu Monsters-kappale käynnistää illan varsinaisen musiikkitarjonnan.
Ruotsalaisen The Family -laulunkirjoittajaryhmän ja englantilaisen tuottaja-laulunkirjoittaja Ki Fitzgeraldin ponnisteluiden tuloksena synnytetty teos alkaa sensuellilla suihkuverhokohtauksella. Saara Aallon notkea figuuri kiemurtelee varjona kaihdinta vasten, kunnes yleisöä armahdetaan ja laulajatar loikkaa lavalle heläyttelemään ilmoille lupaavia euroviisunostoja.
Mutta. Kappaleessa ei ole mitään varsinaista vikaa, se ei vain kehity. Se jumputtaa kaikki kolme minuuttia ilman minkäänlaista päämäärää. Sillä ei ole mitään asiaa kellekään. Lavalla tanssijat viuhtovat henkensä edestä yrittäessään keksiä syitä esiintymiseensä. Green Roomissa kököttävän tuottajan taskussa kännykkä pirisee äänettömällä, kun vuosi 2004 yrittää soittaa vaatiakseen tiimiä palauttamaan biisi takaisin bulgarialaiseen hotelliyökerhoon.
Samaisessa salin toiseen päähän lavastetussa green roomissa on myös Christoffer Strandberg, suomenruotsalainen näyttämötaiteilija, mutta muuten oikein sympaattinen olento. Koska elämä on nykyään osa Putous-sketsiviihdesarjaa, ei Strandbergkään pysy ”omana itsenään”. Suomalaista gaalaa kun ei voi toteuttaa ilman täysin käsittämätöntä imitaationumeroa ja siksi Strandberg on sonnustautunut katsomon loputtomaksi riemuksi hulvattomimpaan kuunaan keksittyyn hahmoon, ”Alex Stubbiin”.
Muistaakohan kukaan enää Alexander Stubbia?
Yleisöparka ei ole vielä kunnolla toipunut huumoriviihteestä, kun ruuduille lävähtää Saara Aalto kertomaan jälleen syvämietteisiä tuntemuksiaan seuraavan kappaleensa vakavahenkisistä taustoista. Samanlainen todistus oli annettu myös Monsters-esityksen alla, sillä vuonna 2018 ei tunnettu henkilö voi edes nenäänsä niistää ilman itsereflektoivaa tunnenarratiivia.
Lavalla asetellaan viimeisiä dominonappuloita paikoilleen. Biisi alkaa.
Domino on selvästi toista maata kuin Monsters, vaikka senkin tekijät ovat ruotsalaisia popjumalia. Se on ilmeinen viisuvoittajaballadi, jota pelkistetty koreografia tukee sen sijaan että häiritsisi. Kappale kasvaa hitaasti ja arvokkaasti, dominonappulat odottavat vuoroaan tyynesti kuin Pääsiäissaaren moait. Saara käväistään sitomassa kiinni ensimmäiseen palikkaan, joka kohta pyörähtää ympäri laulajatar mukanaan. Pyrot ejakuloivat. Hirmuinen loppunosto ja den glider in.
Kappaleen tehnyt Thomas G:son täytti viisikymmentä vuotta helmikuun lopussa, joten hänet altistetaan hassunhauskalle syntymäpäiväkakutukselle. Maestro puhaltaa kynttilät ”Loreenin” tuomasta leivonnaisesta. Tämä ohjelma todellakin on täynnä nauruhermoja kutittavia yksityiskohtia.
Kolmas ja viimeinen ”kilpailukappale”, Queens, alkaa Bond-tunnarina. Sen ympärille on rakennettu suuruudenhullut lavasteet steampunk-junineen ja tulta suihkuavine öljynporaustorneineen, mutta korskeatkaan puitteet eivät riitä, jos kappale on huono. Ja Queens on tuskastuttavan huono. Teos on sekava tilkkutäkki ainakin kolmesta eri biisistä, joista yksi on varastettu enemmän tai vähemmän suoraan Army of Loversilta – tosin ilman seksiä ja huumoria.
Kaikki ihailu ja kunnia suotakoon Saaralle, Warner Musicille sekä tapahtuman organisoineelle Yleisradiolle urhoollisesta yrityksestä naamioida nähty ja kuultu biisikolmikko miksikään muuksi kuin Saara Aallon tulevan albumin myynninedistämiseksi.
Lyhyen kertauksen ja äänestysohjeiden jälkeen Krista Siegfrids tepastelee lauteille Saaran kanssa. Hersyvän sanailun päätteeksi he kuuluttavat lavalle Saaran nuoruusvuosien idolin, Melanie C:n.
Mel hiipii paikoilleen luikauttaa 18 vuotta vanhan hittinsä ja poistuu lavalta ja Suomesta. Luultavasti tässäkin oli jokin salattu viisaus työssään.
Lisätäkseen äänestyksen arvovaltaa UMK-organisaatio on järjestänyt ympäri Eurooppaa epämääräisiä ammattilaisraateja ruotimaan Saara Aallon esityksiä. Puolet pisteistä annetaan tätä kautta. Rivakassa tahdissa sijoituksia alkaakin ropsahdella. Ekspertit ovat yksimielisiä siitä, että Queens nyt ei ainakaan. Monsters ja Domino sen sijaan ottavat ykkössijoja vuorotellen.
Monsters johtaa pienellä piste-enemmistöllä, kun yleisöäänestys päätetään ja illan yllätysnimi lehahtaa estradille. CatCat feat. Krista. Tietenkin. Miksi ei. Onhan Bye Bye Babystä kulunut pyöreät 24 vuotta.
Piinallisesti modernisoidun viisuhutin jälkeen myös yleisöäänestys on saatu valmiiksi. Kaikkensa vitkastellen Krista joutuu viimein julistamaan Monsters-kappaleen voittajaksi eli Suomen seuraavaksi euroviisukappaleeksi. Yleisön äänivyöry ennakkosuosikille on niin tyrmäävä, ettei jossittelun varaa jää. Warner onnistui ounastellussa uhkapelissään. Kaikki saivat mitä halusivat ja jee.
Lehdistötilaisuudessa Saara Aalto vastasi median tiukkoihin kysymyksiin.
Joku kysyy, onko esitykseen tulossa muutoksia. Saaran mukaan on: show’ta on tarkoitus hioa vielä seuraavalla viikolla.
”Katsotaan mitä keksitään”, Saara sanoo tarpeettoman ovelalla äänellä.
Illan jatkoaikeet saavat täystyrmäyksen. Studiossa on oltava heti aamusta, sillä uusi albumi pitäisi saada ulos tänä keväänä.
Entäpä väitteet lumedemokratiasta? Oliko voittaja päätetty etukäteen?
Ehkä. Saara itsekin myöntää kappaleiden julkaisuajankohtien vaikuttaneen lopputulokseen. Ihmiset äänestivät Monstersia ennakkohypen takia. Hän tekisi kaiken silti samoin uudestaaankin.
Voittajakappaleen alkuperäinen nimikin paljastuu. ”I Ain’t Scared No More” muuttui Monstersiksi, kun tekijät lakkaamatta viittastivat siihen ”monsterikappaleena”. Biisi oli valmis neljässä tunnissa, minkä kyllä huomaa.
Yksi toimittajista kysyy omalle kekseliäisyydelleen kiherrellen, mikä on Saaran mielestä elämän tarkoitus.
”Löytää oma tapa olla onnellinen”, Saara vastaa.
Viimeiseksi joku rohkaistuu aprikoimaan, tuleeko näistä kaikista voittopuheista paineita. Saara Aaltoa mokoma ei voisi vähempää kiinnostaa. Hän tulkkaa kysymyksen englanniksi paikalla olevaa vieraskielistä mediaa ajatellen ja tarjoaa samaa kieltä käyttäen vastauksen, jonka jokainen suomalainen penkkiurheilija tietää: hän aikoo pelata omaa peliä ja tehdä omaa juttuaan ja katsotaan, mihin se riittää.
Okei, missä pirussa se dösä DTM:ään oikein on?
Jatka kuvagallerian pariin tästä klikkaamalla.
